Raportti Hultsfred-festareilta: Portishead oli vavisuttava, My Bloody Valentine jätti kylmäksi

Rumban luottovalokuvaaja Tomi Palsa vieraili Ruotsin festarijätti Hultsfredissä, joka oli onnistunut haalimaan esiintyjäkaartiinsa muun muassa Suomea välttelevän Portisheadin, My Bloody Valentinen, Arctic Monkeysin ja monia muita.

Teksti ja kuvat: Tomi Palsa

Hultsfred Festival 2013
Tukholma, Ruotsi
13.-15.6.2013

Maailma on pieni paikka ja se kutistuu päivä päivältä entisestään. Kun kävin ensimmäistä kertaa Hultsfredin legendaarisilla rock-festivaaleilla kesällä 2004, ajomatka sinne kesti Tukholmasta kokonaiset neljä tuntia. Yhdeksän vuotta myöhemmin Ruotsin pääkaupungista autoilee Hultsfredin festivaaleille vajaassa kolmessa vartissa.

Tähän maantieteelliseen yhtälöön on olemassa yksinkertainen ratkaisu. Iso ja paha saksalainen tapahtumajärjestäjä FKP Scorpio kaappasi perinteikkään Hultsfredin itselleen ja järjesti palikat täysin uudelleen. 300 kilometriä Tukholmasta etelään sijaitseva Hultsfredin kunta koettiin turhan hankalaksi paikaksi järjestää festivaalia muun muassa logistisiin syihin vedoten. Ihmekös tuo, esimerkiksi kyläpahasen ainoa hotelli ei pystyisi täyttämään festivaalivieraiden majoitustarpeita aivan toivotulla tavalla.

Ruotsalaisessa mediassa uudistunut Hultsfred sai niskaansa paljon suoranaista vihapuhetta. Ei se ole poikaa, että saksalaiset tulevat ja vievät ruotsalaisten festivaalibisnekset ja pahimmassa tapauksessa naisetkin siinä sivussa. Ruotsalaisilla on nähtävästi aika lyhyt muisti, sillä eihän siitä ole montaakaan vuotta, kun Live Nationin maihinnousu nostatti vihan ja uhkakuvat ruotsalaiselle festivaalitaivaalle. Nyt kun Live Nation saikin uuden haastajan, ollaan tämä uusi tulokas leimaamassa välittömästi itse paholaiseksi.

Hultsfredin uusi koti löytyi Arlandan lentokenttien takaisella maaseudulla sijaitsevalta golfkentältä. Uusi festivaalialue osoittautui tilaratkaisuiltaan toimivaksi ja liikkuminen viiden eri lavan välillä oli nopeaa, ainakin sen jälkeen, kun oli onnistunut ratkaisemaan suunnistamista vaikeuttaneet saksalaiset hämäykset. ”White stage” sijaitsi sinimustassa teltassa, tietenkin. Päälava eli ”Green stage” oli väritykseltään harmaa jne.

Vaikka festivaalialue toimivaksi osoittautuikin, puuttui siitä alkuperäisen Hultsfredin idyllisyys. Alueelta puuttuivat myös maksavat asiakkaat. Kymmenisen tuhatta kävijää jäi kauas järjestäjien tavoitteista. Syy yleisökatoon ei löydy ainakaan ohjelmistosta. Ongelma tuntui olevan varsin erityyppinen kuin ongelmat Suomen festivaaleilla. Meillä festivaalitoimijat pähkäilevät kuumeisesti, miten Suomen nuorison saisi kiinnostumaan livetapahtumista. Täällä festivaalikävijöiden keski-ikä on alhainen ja pulmana lienee pikemminkin se, miten vanhemmat ja maksukykyisemmät musiikinystävät saataisiin liikkeelle.

Kolmen päivän aikana festivaaleilla esiintyi noin sata bändiä tai artistia. Esiintyjälista oli hieman epämääräinen ja linjaton, kuten tällaisilla yleisfestivaaleilla monesti on tapana. Nimekkäimpinä vetonauloina oli Portisheadin, Arctic Monkeysin, Phoenixin, Fatboy Slimin ja Flaming Lipsin kaltaisia nimiä, jotka eivät taida olla indiesuuruuksien kategoriassakaan niitä suurimpia yleisömagneetteja. Huomionarvoinen seikka oli tuoreiden paikallisten esiintyjien suuri määrä. Siinä missä suomalaisilla yleisfestivaaleilla luotetaan vuodesta toiseen samoihin varmoihin keikkajyriin, Hultsfredissa ainoat pitkän linjan paikalliset orkesterit taisivat olla Shout Out Louds sekä viikon varoitusajalla Modest Mousen tilalle hälytetty Looptroop Rockers, muuten paikallista osaamista esittelivät nupullaan olevat tuoreet lupaukset, joista monet eivät olleet saaneet vielä debyyttialbumiakaan julkaistuksi.

Joukossa oli monia lupaavia nimiä, joista kuullaan vielä. Koko festivaalin toisena esiintyjänä nähtiin Say Lou Lou, kuvankauniiden identtisten kaksosten Elektra ja Miranda Klibeyn muodostama eteerinen popduo, jolla on käsissään kaikki aseet kansainväliseen menestykseen. Kappalemateriaali on vahvaa ja keulakuvat kestävät katseita. Silti keikka jätti vielä hieman raakilemaisen maun. Kunhan siskokset tottuvat lavallaoloon ja saavat esiintymisensä luonnollisemmaksi, ei menestykselle pitäisi löytyä esteitä.


Say Lou Lou (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Toisena festivaalipäivänä pienemmälle ulkolavalle kapusi Amason, ruotsalaisen indie-eliitin tuore superkokoonpano. Dungen-pomo Gustav Ejstesin ja Idiot Wind -yhtyeessä vaikuttavan Amanda Hollingby Matssonin luotsaama kokoonpano vaikutti hyvinkin kiinnostavalta tapaukselta. Paikoitellen kamaripoppinsa sai mausteita viihteellisestä jatsista ja paikoitellen uppouduttiin vanhan hämyisen ruotsalaisen progen maailmaan. Ehkä Amasonkin haukkasi vähän turhan ison kakkupalasen kerralla sulateltavaksi. Ensiluokkaista materiaalia ei riittänyt vielä tässä vaiheessa kuin korkeintaan puolen keikan tarpeiksi ja tämäkin konsertti olisi taatusti kestänyt paremmin tarkastelua intiimeissä klubiolosuhteissa. Nimi kannattaa kuitenkin ehdottomasti laittaa mieleen, mikäli Ejstesin tekemiset kiinnostavat.


Amason (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Ällistyttävän hyvin helteiseen auringonpaisteeseen sopi festivaalien toinen identtisistä kaksossisarista koostuva duo, Tegan and Sara. Indieuskottavuudestaan tarkat elitistit ovat jo kauan sitten kääntäneet selkänsä Quinin sisarusten musiikille, mutta se onkin heidän oma häpeänsä. Teganin ja Saran pirskahtelevat poprallit ovat helppoa kuunneltavaa ja yhtye huokuu sellaista soittamisen iloa, ettei paremmasta väliä. Uusimman Heartthrob-albumin elektronisemmat tanssibiisit eivät eroa keikka-asussaan kovinkaan radikaalisti duon aiemmasta, kitaravetoisemmasta materiaalista. Back In Your Headin ja Walking With a Ghostin kaltaiset herkut tarjoiltiin jo heti keikan alkumetreillä eikä setin loppupuoliskokaan paljon kyseltävää jättänyt. Tämä oli ehdottomasti yksi viikonlopun parhaista keikoista.


Tegan & Sara (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Tämän vuoden juhlilla silmiinpistävää oli erityisesti naisesiintyjien suuri määrä ja vankka panostus ohjelmistossa. Valitettavasti festivaaleille kiinnitetyistä naisista räikein persoona, räppäri Iggy Azalea, perui keikkansa viime tingassa sairastumiseen vedoten.

Mutta kyllähän juhlilla hurjia mimmejä löytyi joka lähtöön. Heistä kovimmassa nosteessa on pian Helsingin Kuudes Aisti -festivaaleille saapuva Savages. Soittoaikataulullisesti bändille sattui huonoin mahdollinen tuuri, sillä kukapa nyt haluaisi soittaa keikkaansa samaan aikaan rikollisen yliarvostetun My Bloody Valentinen kanssa. MBV-pomo Kevin Shields näyttää vanhemmilla päivillään pelottavan paljon harmaantuneelta Simpsonien Sideshow Bobilta. Iso ulkoilmalava, auringonpaiste ja festivaalin aikaansaama hektisyys ovat mahdollisimman väärä viitekehys My Bloody Valentinen kitarajunnaukselle. Bändi ei edes soittanut niin lujaa kuin voisi kuvitella, mutta lauluista ei silti kuulunut pihaustakaan koko keikan aikana. Aivan hirvittävän tylsä yhtye.


My Bloody Valentine (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Palatkaamme hetkiseksi Savagesiin, joka selvisi hankalasta tilanteesta voittajana. Nelikko näytti lavalla juuri niin viileän välinpitämättömältä kuin heidän kuuluukin, mutta heidän kappaleidensa näennäisen tunteettoman pinnan alla kytee ihminen. Savagesilla on vielä matkaa feminiiniseksi Joy Divisioniksi tai edes uudeksi Siouxsie and the Bansheesiksi, mutta ainakin uran alku on hyvinkin lupaavaa seurattavaa. Suosittelen siis Kuudennen Aistin keikan seuraamista kaikille kynnelle kykeneville.


Savages (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Viikko Savagesin jälkeen Suomeen, tarkemmin sanottuna Joensuun Ilosaarirockiin, saapuva Imagine Dragons olikin sitten aivan toista maata. Häpeilemättömän suurieleistä radiorokkia esittävä yhtye tuntuu olevan ainakin nuorten naisten suuressa suosiossa. Ja mikäs siinä, antaa tyttöjen tykätä. Yhtye on kasvanut nopeasti päälavamittoihin ihan luontevalla mikstuuralla stadioneille hamuilevaa poppia ja nuorta angstia, Coldplayta ja emoa. Massiivisia kertosäkeitä alleviivattiin hurjaksi yltyneellä rumputulella, jota saatiin paikoitellen kokea koko nelimiehisen kvartetin hakatessa omaa rumpuaan.


Imagine Dragons (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Kesän Suomen-vierailijoista komeimmin laukkasi kenties yllättäen Band of Horses. Yhtye näytti itsekin unohtaneen uusimman levynsä kappaleet settilistaa laatiessaan ja sehän on pelkästään hyvä asia. Keikalla kuultiin kuusi laulua sekä Cease to Begin -kakkoslevltä että sitä seuranneelta Infinite Armsilta, neljä rallia debyyttilevyltä Everything All the Time ja ainoastaan kaksi kappaletta tuoreimmalta Mirage Rockilta. Aiemmin todistamillani Band of Horsesin keikoilla soitto ei ole lähtenyt aivan toivotulla tavalla, mutta nyt otteissa oli tanakkaa rentoutta. No One’s Gonna Love You osuu toki aina maaliinsa, mutta tällä kertaa vaikkapa Is There a Ghostissa paukkuja riitti aina hurjaan loppurymistelyyn asti, kun edellisillä kerroilla biisin nostatus on jäänyt hieman puolitiehen. Keikan lopetukseksi oli säästetty The Funeral, Band of Horsesin täydellisin pop-laulu ja selkeästi konsertin odotetuin kappale. En muista nähneeni samanlaista yleisön sähköistymistä ja äkillistä ryntäystä kohti eturiviä yhden kappaleen ajaksi. No, pitäähän sitä suosikkikappaleestaan saada kuva tai pieni videopätkä älypuhelimen muistikätköihin.


Band of Horses (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Myös Arctic Monkeys täytti helposti päälavan puitteet karismallaan. Erityisen komeat valot halkoivat ilmaa ison maailman malliin kun apinaorkesteri pisteli menemään iloisesti Alex Turnerin johdolla. Tosin pahin kohkaaminen jäi tällä kertaa sivuosaan, kun yleisölle esiteltiin aikuistuneempi ja hienostuneempi Arctic Monkeys. Omasta mielestäni Alex Turnerin uran paras hetki on The Last Shadow Puppets -nimellä tehty albumi ja onneksi tuosta hieman klassisemmasta ja aikuisemmasta otteesta on tarttunut paljon hyviä asioita myös AM:n tarpeisiin. Vaikka I Bet You Look Good on the Dance Floor olikin setin huippuhetkiä, harva sitä sätkimistä jaksaisi tuntia yhteen soittoon kuunnella. Hieman epäsuotuisasta soittoajasta johtuen Arctic Monkeysin keikkaan ei siihenkään pystynyt juuri keskittymään, kun seuraavana oli vuorossa se tärkein syy koko Hultsfredin festivaaleille lähtemiseen: Portishead.


Arctic Monkeys (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Portisheadin todistaminen elävänä on aina suuri tapaus. Jos on yhtyeen julkaisutahti hidasta, melko rauhallista on myös konserttirintamalla. Lähes vuoden keikkatauon jälkeen yhtye palaa yhdentoista keikan ajaksi elävien kirjoihin, joten herkku on harvinaista. Ja harvinaislaatuinen on yhtyekin. Sen painostavat ja synkät sävelmaalailut porautuvat sellaisiin syvyyksiin, ettei muilla yhtyeillä ole sinne minkäänlaista asiaa. Vavisuttavan ja orgaanisen äänikudelman keskellä on Beth Gibbonsin lauluääni, joka ei ole tästä maailmasta. Keskiajalla Gibbons olisi poltettu roviolla noitana.

Jos keikan avaava Silence meni vielä hieman ihmettelyn piikkiin, toisena kuultu Mysterons ei jättänyt mitään kysyttävää. Lavalla oli aivan ylivoimainen yhtye vyöryttämässä synkkää sanomaansa festivaalikansalle. Yhtyeen jäsenissä ei ole varsinaisesti mitään katsottavaa, mutta onneksi taustascreeni tarjoaa musiikin tapaan äkkisyvää ja helposti upottavaa materiaaliaan. Epäskarpit ja tärisevät kuvat soittajista pakottavat kuulijaa sulkemaan silmänsä. Pimeät kompit vaikenivat hetkeksi ja Portisheadin musiikillinen primus motor Geoff Barrow astui levysoitin-, kosketinsoitin- ja lyömäsoitintiskin takaa lavan keskelle bassokitara kourassaan. Barrow ja Gibbons istahtivat kasvokkain ja ryhtyivät tekemään selvää Dummy-debyytin murskaavan kauniista Wandering Star -kappaleesta. Kitaristi Adrian Utley lisäili keitokseen niukkoja kitarasivalluksiaan, muu yhtye oli tässä vaiheessa lakisääteisellä kahvitauolla. Kaikki oli hetken tässä, kovassa ytimessä. Ja mikäli joku yleisön edustaja pääsi jo hetkeksi tuudittautumaan ohikiitävään hyvänolontunteeseen, Machine Gunin konesarjatulta jäljittelevä rytmi suisti mielen taas oikeille raiteille. Kesken konsertin sain päähäni ajatuksen, joka muuttui sitä kirkkaammaksi, mitä enemmän sitä ajattelin: Kaikki paitsi Portishead on turhaa.

Portisheadin jälkeen turhaksi osoittautui esimerkiksi entinen suosikkiyhtyeeni The Flaming Lips. Oklahoman omituisten otusten kerhon osakkeet olivat toki olleet silmissäni laskusuhdanteessa jo pitkään, mutta totaalinen romahdus tapahtui vasta tämän esiintymisen irvikuvan myötä. Jo vuosien ajan Wayne Coyne kumppaneineen on ollut otsikoissa lähinnä mitä kummallisempien tempaustensa johdosta, ei niinkään musiikillisen relevanttiutensa tähden. Ehdinkin vitsailla pitkään, että odottamattominta ja kreiseintä, mitä Liekkihuulet voisivat nyt tehdä, olisi joku helvetin hyvä biisi. Enää ei tuokaan letkautus naurata.


Flaming Lips (Klikkaa nähdäksesi suurempana).

Mitäs väliä niillä biiseillä, joku voi kysyä. Eihän Flaming Lipsien keikka ole ennenkään ollut pelkän musiikillisen informaation varassa vaan kokemukseen on liittynyt aina elimellisenä osana lähinnä syntymäpäiväkemujen tarpeistosta vetäistyt pienet ohjelmanumerot. No, ennen sirkustemput saivat ajan kulumaan niin, että mukaan eksyneitä täyteraitoja ei välttämättä edes noteerannut keikkatilanteessa. Tällä kerralla lavarakennelma oli kyllä erikoinen, mutta jätti-ilmapallot, konfettitykit ja suurin osa muustakin tilpehööristä oli jätetty kotiin. Harmi vaan, että yhtye halusi tällä kerralla soittaa uusimman albuminsa itsetarkoituksellisimmat navankaivelubiisit paikoitellen hyvinkin ärsyttäväksi äityneen taustascreeninsä edessä. Viimeisenkin toivonrippeen sai heittää siinä vaiheessa, kun yleensä Flaming Lips -keikkojen todellisiin kohokohtiin lukeutuvat Race for the Prize sekä Do You Realize? esitettiin lepopulssilla eteenpäin kitkuttaneina, täysin katastrofaalisina versioina. Koko touhusta jäi sellainen kuva, että Flaming Lips tekee kaiken tämän vain vittuillakseen faneilleen. Piti se sitten tämäkin päivä nähdä: kuudes Flaming Lips -keikka saa luvan jäädä viimeisekseni.

Hieman penkin alle meni koko Hultsfred, ainakin mikäli järjestäjiin tai erityisesti ruotsalaiseen mediaan on uskominen. Järjestävä taho ei kuitenkaan lannistunut, vaikka tällä kertaa takkiin tulikin. Festivaalialue osoitti toimivuutensa, joten vuoden päästä samoilla mailla festaroidaan uuden ja ehomman tapahtuman merkeissä. Järjestäjällä on kovasti uhoa jäljellä ja sieltä suunnalta on jo heitelty ilmoille Radioheadin ja Björkin kaltaisia nimiä ensi vuoden festivaalien vetonauloiksi. Jäämme mielenkiinnolla odottelemaan, mitä tuleman pitää.