Steven Wilson
To the Bone -kiertue
25.2.2019
Kultturitalo, Helsinki
Steven Wilson on 2010-luvulla Suomessa sooloartistina konsertoidessaan keskittynyt lähinnä esiintymään Helsingin Circuksessa (2013, 2015, 2016 ja 2018). Tampereen Pakkahuone vuonna 2016 Hand.Cannot.Erase -kiertueella on ainoa silmiinpistävä poikkeus.
Viimeksi Wilson tallusteli Circuksen lavalle jotakuinkin vuosi sitten, helmikuussa 2018, nyt päättyvän To the Bone -kiertueen alkupäässä. Sinänsä kelvollista keikkapaikkaa on Wilsonin fanien parissa arvosteltu huonoista soundeista ja karja-aitausmaisista seisomakatsomoista. Toisaalta, progressiivisen rockmusiikin suurkuluttamisesta seuraa ihmisessä usein se, että kaikkialla muualla paitsi kotisohvan 5.1-olosuhteissa on ”huonot soundit” ja progen kylkiäisenä usein ilmenevän keskivartalolihavuudenkin kanssa on usein mukavampi istua kuin toljottaa monttu auki kymmenminuuttisia sooloja jalkojen puutuessa tennareissa.
Kaiken tämän valossa oli ilo huomata, että paikalla oli huomattava määrä alle nelikymppistä väkeä, ja suhteellisen suuri osa yleisöstä oli naisia. Silti, nämä ovat niitä rock-konsertteja joissa jonot ovat miestenvessaan.
Takaovelta tavoitetun basisti Nick Beggsin mukaan yhtye on pohjattoman uupunut, mutta se ei kyllä lavalla näkynyt. Tietynlainen maailmanlopun tunnelma oli kuitenkin aistittavissa: pian päättyvän kiertueen kiertuepaitoja myytiin elämäänsä ja sössöttäviin suomalaisiin tympiintyneen kauppiaan toimesta ”kaksi paitaa 30 euroa” -tyyppisellä kampanjalla, ja lavalla Wilson yhtyeineen sortui kaikenlaiseen sisäpiirin muusikkohuumoriin, mm. yrittämään saada rumpali Craig Blundell soittamaan väärin menemällä seisomaan tämän viereen taputtamaan käsiä epätahdissa – homma, johon Wilson värväsi lopulta koko Kulttuuritalollisen kanssarikollisia.
Wilsonin yhtyeestä kertoo paljon, että tahti ei horjunut. Vanhat ketut Beggs ja kosketinsoittaja Adam Holzman ovat luottopelaajia – virtuoosimaisen taitavia, mutta tarpeeksi tilannetajuisia pysyäkseen huomaamattomasti taustalla. ”Uudet miehet” Blundell ja kitaristi Alex Hutchings hoitavat tonttinsa mallikkaasti, mutta päästelevät pentumaisen innostuneesti itsensä välillä irti. Ja Wilson, eräänlaisena hyväntahtoisena diktaattorina, tuntuu toisaalta tukevankin tätä – Home Invasionin mies aloittaa itse bassolla, antaen Beggsin keskittyä Chapman Stickiinsa ja Hutchingsin näpeltää PRS-kitaraansa kuin pikkupojan jouluaattona.
Setin avaus sujuu hyvin samoin askelmerkein kuin vuosi aiemmin. Tuon edelliskeikan kaltainen setti tallennettiin Lontoon Royal Albert Hallissa noin kuukausi Helsingin keikan jälkeen, ja julkaistiin viime syksynä nimellä Home Invasion – In Concert at the Royal Albert Hall. Noita kiertueen alkupään settejä vertaillessa maanantaiseen huomaamme, että tietyt blokit pysyvät kautta kiertueen samoina, ja aloitusblokki Nowhere Now / Pariah / Home Invasion on yksi näistä. Samoin toisen setin ränni Permanatingista Sleep Togetheriin pysyy melko samana, mitä nyt singlebiisi The Same Asylum as Before on siirretty ensimmäiseen settiin.
Kuten arvata saattaa, nämä rutinoituneemmat kokonaisuudet ovat muusikoilla tässä vaiheessa jo selkärangassa – onhan kyseessä kiertueen 144. keikka. Tästä seuraa, että muutokset hyväksi havaittuun kaavaan ovat helposti illan mielenkiintoisinta antia.
Heti ensimmäisessä setissä Wilson palaa kahdenkymmenen vuoden taakse, emobändinsä Porcupine Treen läpimurtolevyn Stupid Dream (1999) milleniaalimasentuneen passiivis-aggressiiviseen eepokseen Don’t Hate Me, joka saattaa monessa mielessä olla illan kulminaatio. Etenkin kontrastissa tähän uuteen ja ironisempaan materiaaliin Don’t Hate Men teiniangsti (mutta myös jossain määrin sen tietoinen parodiointi) ovat komeaa kuultavaa, etenkin Wilsonin nostaessa laulun rekisterissä oktaavia korkeammalle kun tullaan kertosäkeeseen. Huone sähköistyy, ja ollaan päästy omahyväisestä kikkailusta ja vitsailusta suuren ja koskettavan musiikin äärelle – vaikkei välityönä neljännen ja viimeisimmän soololevyn välissä 4 1/2 ep:lle äänitetyn, Ninet Tayebin kanssa duona vedetyn uusioversion majestettisuuteen aivan päästä.
Varsin tiiviisti Wilsonin viime vuosisen äänitteillä vieraillut Tayeb on illan ainoa todella selkeästi loistava poissaolo, jota huomaa kaipaavansa. Pariahin Tayeb ”vetää” Wilsonin kanssa duettona kovalevyltä laulaen, naama kymmenmetrisenä lavan eteen vedetylle harsolle projisoituna. To the Bonella hieman vaisuksi jäävä People Who Eat Darkness löysi definitiivisen muotonsa Home Invasion -livellekin tallennetussa versiossa, jossa Tayeb on täysimittainen duettopartneri, ja kantaa upealla äänellään tuota biisiä aivan eri tavalla kuin studioversiolla, jossa vain hönkii kertosäkeissä. Varmaan tästä syystä tuo kappale on pudotettu setistä, joka on harmi. Myös Refuge on jäänyt jonnekin tien varrelle.
Mielenkiintoisesti Wilson palaa maanantai-iltana kaksi kertaa tänä vuonna kymmenen vuotta täyttävään soolodebyyttiinsä Insurgentes. Ensimmäisen setin Get All You Deserve on upea tunnelmapala, mutta varsinaisesti riemu repeää debyytin proge-eepoksen No Twilight in The Courts of the Sunin avatessa toisen setin. Se on kuin verenhimoisille faneille heitetty lihakimpale, illan toinen täysosuma – vaikka levyversion villiä ja pitelemätöntä Mike Outramin kitarasooloa jää hieman kaipaamaan.
Välittömästi perässä seuraava kakkoslevyn Index on toinen fanienhemmotteluun suunnattu erikoisherkku, josta edellä mainitun rutinoituneemman rännin kautta päästään ensimmäisiin encoreihin. Mainitsemisen arvoinen on ehkä hauras Song of Unborn, jonka Wilson omistaa ilmiselvästi liikuttuneena maanataina kuolleelle Talk Talkin Mark Hollisille, jota Wilson kehuu vuolaasti, verraten omia tuntemuksiaan niihin, jotka pari vuotta sitten koki joutuessaan menemään lavalle kuultuaan Princen kuolleen.
Hollisin kuolema järkyttää kenties todella vain sitä kourallista ihmisiä huoneessa, jotka tietävät kenestä on kyse, mutta surumielinen tunnelma jää roikkumaan huoneeseen, ja tukee hienosti encore-setin aloittavaa akustista osiota, jonka Wilson esittää pianisti Adam Holzmanin kanssa, itseään mustalla Takaminen akustisellaan säestäen. Sivuprojekti Blackfieldin nimikappale on hieno kuriositeetti, mutta illan toinen koskettava sukellus Porcupine Treen menneisyyteen tulee hienon, Fear of a Blank Planetilla julkaistun Sentimentalin muodossa. Wilson ja Holzman saavat kappaleeseen kitaraa ja pianoa limittäin sovittaen jännää synkopoitua rytmiikkaa, joka on illan toinen hieno näkymä Wilsonin musiikilliseen lahjakkuuteen. Pienistä ja yksinkertaisitakin palikoista saadaan rakennettua jotain tavallisesta poikkeavaa, mutta silti koskettavaa.
Normaalit setin peijaiset eli Muzak-Raven perään, ja ilta on siinä. Ei ylimääräisiä numeroita tai muuta kikkailua.
Kaiken kaikkiaan ilta on menestys ja viihdyttävä kokonaisuus. To the Bonen sävellysprosessin taustalla oleva relikoitu Joe Strummer nimikko-Telecaster (Wilson on jättänyt replika-tarrat liimaamatta) on hyvä lisä Wilsonin palettiin, ja toimii livekontekstissa hieman samalla tavalla kuin lihakirves PRS-kitaroiden kirurginveitsien maailmassa: tuo livesoundiin rosoa ja tilaa, volyymiä (sanan kaikissa merkityksissä) ja substanssia – antaa turpaan lennokinliimailijoille. Wilson myös selvästä yrittää instrumenttinsa kautta purkautua roolistaan, sillä matalalla roikkuva Telecaster muodostuu jopa yhden kappaleen esittelyssä vastalauseeksi korkealle leuan alle ripustettuja sorminäppäryyskitaroita vastaan, joiden soittajat pitävät silmät tiiviisti kiinni otelaudassa soolojen aikana. Se ei Wilsonin mukaan ole kovin rock’n’rollia – ironista sikäli, että hänen takanaan vasemmalla seisoo juuri tällainen kitaristi. Wilson itse esittää ajatuksen, että on mielumminkin menossa Jimmy Pagen ja Jimi Hendrixin viitoittamaan suuntaan, jossa kitarat roikkuvat matalalla ja soittaja ei katso mitä soittaa – antaa mennä vaan.
Koko To the Bone on pitkälti Wilson nahanluontiprojekti, jota single Permanatingin anteeksipyytelevä/vittuileva-esittely vieläkin todistaa. Sinänsä harmi, että progejäärät suhtautuvat tuohon avoimen hedonistiseen kappaleeseen niinkin vihamielisesti, sillä viimeistään c-osassa kappaleesta löytyy sen joka arviossa ilmenevän Abban lisäksi myös rutkasti Wilsonin setäpoliittisesti hyväksyttävämpiäkin esikuvia, aina Elton Johnista The Beatlesiin.
Myös Detonationin lopussa Wilson pääsee sellaiseen itsekritiikittömän kikkelifuusion jacuzziin, että tekee mieli hieroa kokaiinia sukuelimien paisuvaiskudoksiin ja muuttaa Ibizalle.
Ainoana miinuksena mainittakoon se, että pidempien soolojen kohdalla eturivien progevaarit eivät voi enää kontrolloida onneaan, ja loppuillasta Kulttuuritalolla haiseekin monipolvisen progressiivinen pieru, jota Wilsonin tymäkkä Telekään ei aivan pysty leikkamaan.