Rihanna tekee joko iloisia tai surullisia biisejä, Matthew E. White jotain ihan muuta.

Anna Brotkin vieraili Huvilateltassa tarkastamassa, miten Helsingin juhlaviikoille kutsuttu Matthew E. White urakastaan suoriutui.

Teksti ja kuvat: Anna Brotkin

Matthew E. White
Huvilateltta, Helsinki
28.8.2013

Musiikkibisneksen laskelmoinnin, rakennettujen imagojen ja markkinointistrategioiden maailmassa on ihanaa, että on olemassa Matthew E. Whiten kaltaisia artisteja. Vielä hienompaa on se, että heitä saadaan Virginian perukoilta Suomeen asti keikalle. Helsingin Juhlaviikoille kiitos tästä kulttuuriteosta!

Keskiviikkona Juhlaviikoilla vieraillut White on gospel- ja americana–vaikutteista folkrockia. Määritelmä kuulostaa painajaismaiselta, mutta lopputulos on enemmän kuin toimiva. Lähes täydellinen.

Oikeastaan Matthew E. White on kokonainen orkesteri, jota johtaa parta- ja tukkajumala Matthew E. White. Huvilateltan keikalla ei voinut olla huomaamatta, että kuusihenkisessä bändissä soi yhteinen historia. Se ei ollut laulaja-lauluntekijä Whiten taustabändi vaan kymmenen vuoden aikana yhteen hitsautunut organismi, yhteisö. Ulkoisesti soittajat voisivat olla kaikki eri bändeistä, mikä kertoo siitä, että jäsenet ovat löytäneet toisensa sattumalta, eivät stailistin käsittelyssä. Samanlaista sattumanvaraisuutta mahtuisi maailmaan enemmänkin, sillä se luo mielenkiintoisia lopputuloksia.

Julkaistua materiaalia Whitella on vasta Big Inner –debyytin verran. Keikan aloitti tyylikkäästi ilman alkusoittoja jätetty Will You Love Me. Toisena kuultu One of These Days jatkoi rauhallista ja aavistuksen vaisuakin linjaa. Vasta setin kolmas biisi Steady Pace antoi varmistuksen siitä, että hyvää kannattaa hiljentyä kuulemaan. Biisi yltyi lopussa jonkin sortin kosmiseksi soul-oopperaksi ja oli tyyliltään kaukana nuotiotulinäppäilystä. Livenä monien Whiten biisien sovitukset ovat raskaampia ja niissä on astetta vähemmän sävyjä kuin levyn hienovaraisissa biisihelmissä.

kuva-61

Esiintyjänä Matthew E. White on sympaattinen jutustelija. Soittamisen ilo vaikutti aidolta, eikä esimerkiksi fanitustarinan siivittämä Randy Newman -cover Sail Away tuntunut väkinäiseltä valinnalta. Keikan loppupuolelle jätetty hieno folkhymni Brazos venyi kenties yhdeksänminuuttista levymittaansakin pidemmäksi. Silti sitä kuunteli herkeämättä.

Livenä Whiten ääni oli välillä hukkua soitinarsenaalin alle. Paikoitellen White oli kuin ujo koulupoika, joka vasta testailee omaa soundiaan. Se on virkistävää tässä Voice Kids -maailmassa, jossa jo 6-vuotiaasta lähtee ylitreenattu ääni.

Whiten arvostus indiepiireissä alkoi salamana. Tasan vuosi sitten mies julkaisi debyyttinsä ajatellen, että ehkä joku paikallinen kaveri kuulee sen. Kävi toisin. Loppusyksystä on luvassa uutta musiikkia viiden biisin mittaisen Outer Face -ep:n muodossa. Helsingissä tuolta levyltä kuultiin yksi maistiainen, Signature Move. Se vaikutti olevan Whiten tavaramerkkilaatua. Samalla ep:llä oleva, Whiten nettisivuillaan julkaisema Hot Hot Hot -biisi enteilee sekin hyvää.

Keikan jälkeen yritin miettiä, mikä Matthew E. Whiten biiseissä on niin hyvää. Tajusin, että se liittyy jotenkin niiden luonteeseen. Ne eivät ole jaettavissa iloinen–surullinen- tai nopea–hidas -kategorioihin. Kuten elämässä itsessään, niissä on luokittelemattomia puolia – kohtia, jotka tekevät säännöistä turhia. Ne ovat täynnä määrittelemättömiä tunteita, joissa voi olla mukana sekä haikeutta että iloa. Rihanna tekee joko iloisia tai surullisia biisejä, mutta Matthew E. White osaa rakentaa kappaleistaan jotain ihan muuta.