Roskilde 2010 –blogi: osa 5 – Tanskalaiset tarvitsevat isompia telttoja

Loppuunmyydyn festarin keikat kärsivät, kun väki ei mahdu esiintymisteltan sisään. Dizzy Mizz Lizzyn aikana päälavallakin oli tungosta.

Teksti: Annastiina Airaksinen
Kuvat: Katrine Rohrberg ja Annastiina Airaksinen

Roskilde Festival
1.-4.7.2010 Tanska, Roskilde

”Neljä telttaa!” Tänä aamuna pari tanskalaista Kashmir-fania kauhistui, kun Roskilden oma festivaaliaviisi Orange Press antoi suosikkiyhtyeen lauantaiselle vedolle vain neljä telttaa kuudesta. Olisi ansainnut parempaa. Ensimmäinen keikka, jonka vikisemättä vietin yksin takarivissä tunnelmoiden, kun en mitenkään pystynyt jättämään kesken, vaikka kaverit olivat kadoksissa ja viini lopussa. Bändi soitti kesäillassa kauniita rakkauslauluja ja itkettäviä tarinoita toisensa perään. Nostalgikoille tarjoiltiin helmiä. Minähän varoitin, että tällä keikalla tullaan kuulemaan ikivanhoja hittejä. Jos koko keikan aloittaa Cruzential –albumin avaavalla rallilla, ei vanhoilta faneilta voi odottaa kuin kiitosta.

Nostalgia tepsi myös muutamaankymmeneentuhanteen Dizzy Mizz Lizzy –faniin. Luultavasti suurin koskaan päälavan edessä päiväsaikaan näkemäni yleisömeri. Kädet velloivat ilmassa ja porukka teini-ikäisistä keski-iän ylittäneisiin lauloi mukana, kun 1990-luvun perusrockin suuruus teki paluuta. Voin kuvitella, että biisit toimivat hienosti, kun niihin liittyy muistoja vuosien takaa. Samaa voisi odottaa Don Huonoilta Ankkarockissa.

Oikealle jäävän päälavan edessä velloi Dizzy Mizz Lizzyn rokatessa lähinnä tanskalainen, mutta valtava yleisömeri.

Perjantaina päälava oli illan päättäneen Nephew’n. Olisi pitänyt opiskella tanskaa ahkerammin, niin pääsisi kotiyleisön kanssa samalle tasolle. Ei sitä englantia liian montaa riviä kuulunut, vaikka bändi sekoittaakin kahta kieltä sekaisin.

Päälavan keikat eivät normaalisti ole festarin parhaita, mutta tänä vuonna nekin kelpaavat. Alueella on kaksi lavaa aiempia vuosia vähemmän ja liputkin on pitkästä aikaa myyty loppuun. Yhdistelmä tietää ylitsepursuavia telttoja ja turhautuneita musiikin ystäviä, kun ei näe eikä kuule mitään. Edes teltan ulkopuolelle ei meinaa mahtua seisomaan, jos ei ole paikalla vähintään puolta tuntia ennen keikan alkua.Valitettavasti päälavaa lukuunottamatta kaikki muut lavat ovat teltassa. Tänä vuonna tuntuu, ettei monista keikoista ole jäänyt kunnon tunnelmaa mieleen. Ei nautittujen virvokkeiden takia, vaan siksi, kun ei ole mahtunut kokemaan fiilistä teltan sisälle.

Varmaan sen takia Kings of Convenience, Vampire Weekend ja tanskalainen teltanräjäyttävä livebändi The Floor is Made of Lava kuulostivat ainoastaan ihan mukavilta. Moni menetti varmasti puolet nautinnosta Beach Housen aikana, kun ei taaskaan ollut kaikille tilaa. Bändi toimi kevyesti leijaillen hämärässä teltassa, mutta varmaan hukkui ulkopuolella taustameluun.

Löytyy yksi hyvä poikkeus vikinään. The Rumous Said Fire sai käsikarvat koholle, vaikken nähnyt edes screenille. Moni muu oli samaa mieltä, että The Balconyn ensisävelten aikana piti nousta pöllyävästä maasta oikein seisomaan ja taputtamaan. Hyvä saavutus, kun yleisö vasta  availee silmiään ja haluaa kuunnella lähes akustista musiikkia rauhassa auringonpaahteelta piilossa. Ne lauluharmoniat ja huuliharppu. Olen myyty.

Leirintäalueella kulkiessa voi ghettoblastereiden tykittämän melun avulla matematisoida, mikä on festivaalin odotetuin akti. Roskilden hurmannutta Musea kuuluu, mutta ylivoimaisesti eniten luukutetaan The Prodigya. Lauantai-illan viimeiset voimat vieneestä rymyryhmästä voi sanoa tungos, hyväntuulinen raivo, Smack My Bitch Upin aikana tuttuun tapaan kyykytetty hiestä ja järjestysmiesten jakamasta vedestä märkä yleisö sekä tietenkin valotikut käsissä, ranteissa ja kaulassa heiluminen. Festivaaliaviisi sanoi, ettei mitään uutta auringon alla, mutta tarviikos tuota ollakaan. Prodigy toimii paremmin pimeässä.