Rufus Wainwright Lontoossa: vintagepoppia, sukujuhlaa ja yllätyksiä

Oopperapopin suuren miehen uuden albumin promokiertueella ovat oopperaosuudet vähissä ja pop-osasto esillä.

Teksti ja kuvat: Vera Saarivuori

Rufus Wainwright
Lyceum, Lontoo
30.4.2012

Rufus Wainwrightin lontoolaisilla ystävillä on ollut onnekas toukokuu. Kaupunki sai kunnian toimia näyttämönä pop-musiikin hullun hatuntekijän paluulle popin maailmaan. Vuosiksi oopperan, Shakespearen ja mustanpuhuvan pianomusiikin syövereihin eksynyt Wainwright on omien sanojensa mukaan tehnyt ”popeimman levynsä ikinä”, peräti tanssittavan ja bilekansaankin vetoavan. Apuna toivioretkellä listahittien maailmaan on toiminut itse Amy Winehouse -tuottaja Mark Ronson.

Lontoon Lyceumin keikka avasi Out of the Game -levyn kiertueen virallisesti, mutta jo sitä ennen Wainwright heitti kaksi pikaisesti loppuunmyytyä konserttia Under the Bridge -pikkuklubilla. Viikon sisällä laulaja esiintyi vielä minikonsertissa siskonsa Marthan kanssa Lontoon Sundance -festivaalissa esitetyn dokumentin yhteydessä.

Under the Bridgen intiimeissä konserteissa Wainwright kiitteli yleisöä, joka oli vaivautunut maksamaan ”avoimista harjoituksista”. Lopulta keikat eivät eronneet juuri mitenkään Lyceumin esityksestä, vaan molemmissa löytyi settilistoilta uusi levy kokonaisuudessaan sekä mehukas valikoima vanhoja kappaleita.


Oltiin sitten harjoituksissa tai ei, Wainwrightin esityksissä kuuluu asiaan viehättävä pikku mokailu. Äitinsä, folk-laulaja Kate McGarriglen kappaleesta Rufus teki jo viime kiertueelle niin kinkkisen sovituksen, ettei selvinnyt Suomen-keikalla 2010 sen loppuun asti. Metsään meni nytkin, mutta onneksi itseironinen showmies kääntää tällaiset tilanteet näppärästi edukseen.

Rufus ei myöskään tarvitse intiimiä keikkaa päästäkseen yleisön lähelle. Se, mitä päiväkirjamaisissa lauluissa jää tilittämättä, tulee vyörytettyä viimeistään välispiikeissä. Viime aikoina konsertit ovat olleet pitkälti hiljattain edesmenneen äidin muistelemista. Lontoossa äitiä kunnioitettiin jälleen lukuisilla versioilla tämän lauluista, joita tulkitsivat myös taustabändin jäsenet soolona. Eräs kohokohdista oli hieno a cappella -versio äidille tehdystä Candles-kappaleesta.

Wainwrighteista ei turhaan puhuta laulavana Von Trappin perheenä: nytkin mukana oli tuttuun tapaan puoli Wainwright-McGarrigle-klaania ystävineen. Martha piipahti yllätysvieraana tulkitsemassa Katen lauluja ja bändissä musisoi Marthan aviomies. Rufuksen kihlattu, isä ja lapsi olivat kukin vuorollaan laulujen kautta läsnä.

Lapsuudenystävä Teddy Thompson hoiti bändin kitarapuolta, mutta yllätyksenä myös lämmittelijän velvollisuudet. Kuvaavasti mies välitti esitellä itsensä vasta lopuksi: ”Niin olen muuten Teddy, jos joku ei tunne.”

Wainwrightilla on mielenkiintoinen kyky tehdä juttuja mauttomuuden rajoilla ja selvitä siitä kunnialla. Uusien kappaleiden seesteinen vintagepoppi kuulostaa aiempiin barokkihurvitteluihin tottuneelle jopa hieman hissimusiikkimaisen sliipatulta, mutta live-esitys onnistui tuomaan laulujen perimmäisen hienouden esille.

Out of the Game -singlen erikoiset ”look a you – suckers!” -lurittelut alkoivat kuulostaa huomattavasti vähemmän hassuilta, ja kuin eri show’sta lainattuihin diivaileviin soul-tyttöihinkin vähitellen tottui. Taustalaulaja Krystle Warren lunasti paikkansa muutamalla kerrassaan luihinmenevällä soololla.

Joka tapauksessa iän karttuminen, vakiintuminen ja elämää mullistavat tapahtumat ovat jättäneet jälkensä Wainwrightin musiikkiin. Hulluttelija-Rufus on aikuistunut! Ne, jotka odottivat Judy Garland -imitaatioita sukkahousuisssa tai Rufusta ristiinnaulittuna Gay Messiahina, saivat pettyä.

Suuri uho bilekelpoisista kappaleista jäi myös huvittamaan. Paluu poppariksi tuli kyllä hyväksytysti suoritettua, ja mainio Bitter Tears sai kuin saikin yleisön pyynnöstä tanssahtelemaan. Silti kilpa listasijoituksista Britney Spearsin kyljessä jää epäilemättä haavekuvaksi. Tappioksi sen näkee varmasti vain artisti itse.

Lontoon keikkaputken päätti Sundance-festivaalin minikonsertti yhdessä Marthan kanssa. Kate McGarrigle -tribuuttielokuvan ensi-iltaa seurannut tunnelmallinen tilaisuus olisi saanut kivetkin itkemään, dokumentista puhumattakaan.

Leonard Cohenin I’m Your Man -tribuutista tunnettu ohjaaja oli rakentanut dokumentin Katen muistokonserttitaltioinnin ympärille, lisäten haastattelupätkiä ja arkistofilmejä. Murheellisesta aiheesta huolimatta dokumentti ja konsertti kertoivat lopulta hienosti tarinaa omalaatuisesta, tiiviistä perheestä ja musiikin kyvystä elähdyttää ja yhdistää koettelemustenkin keskellä.