Ruisrock-raportti: Suede ja The Offspring tarjosivat nostalgiatrippejä, Lily Allenin hittiparaati jätti kylmäksi

Jenna Pietikäinen

Susanne Salmi ja Susanna Schildt niputtavat yhteen uuden kävijäennätyksensä tänä vuonna tehneen Ruisrockin monipuolisen musiikkitarjonnan.

Teksti: Susanne Salmi, Susanna Schildt, kuvat: Jenna Pietikäinen (otsikkokuvassa Suede)

Ruisrock 2014
Ruissalo, Turku
4.–6.7.2014

PERJANTAI 4.7.

Caribou

Voi Dan Snaith parkaa! Kun miehen luotsaama Caribou asteli Telttalavalle, kävi selväksi, että orkesteri oli väärillä festivaaleilla väärään aikaan. Teltassa oli surullisen vähän yleisöä, ja kesäillan kirkkaudessa yhtyeen valoshowkin uhkasi mennä hukkaan. Ei siis ihme, että kokovalkoisiin sonnustautunut Snaith käänsi ajoittain selkänsä yleisölle kuin mieltään osoittaakseen.

Harmittavista olosuhteista huolimatta Cariboun musiikki kuulosti siltä kuin sen kuuluukin – orgaaniselta ja tanssittavalta. Tuore sigle Can’t Do Without You sai livenä studioversiota energisempiä sävyjä, ja vanha klassikkobiisi Odessa herätti yleisön horroksestaan. Mitään järin mullistavaa teltassa ei kuitenkaan tällä kertaa koettu. (Salmi)

Caribou.
Caribou.

Cheek

Perjantain Niittylavan täytti suomirapin hymypoika Cheek. Elokuun stadionkonsertteja odotellessa tähti mittautti suosiotaan festarilavalla laulattamalla yleisöä karaokeisännän tavoin. Cheekin liveshow sai tukea lavalla vierailleilta naisartisteilta. Diandra, Erin ja Yasmine Yamajako hoitivat osansa mallikkaasti ja antoivat päätähden loistaa. Yhteistyö artistin ja eturivin yleisön välillä oli kohdillaan, mutta itse musiikki tuntui kuitenkin jäävän keikalla jopa toiminnallisen yhteislaulun jalkoihin. Kerta toisensa jälkeen mykäksi kierretty volyyminappi alkoi toistuessaan syödä omaa tehoaan. Toisaalta Cheekin vahvuushan taitaa olla taito miellyttää isoja massoja, joten tällekin konseptille on selvästi tilausta. Samaan jengiin on kiva kuulua. (Schildt)

Cheek.
Cheek.

Olavi Uusivirta

”Suomen seksikkäin isä aloittaa vartin päästä Lounalavalla!” Niittylavan juontaja ohjasi Cheekin keikan jälkeen festivaalikansaa eteenpäin. Olavi Uusivirta julisti ilmassa leijuvaa rakkautta rajusti otsasuonet pullistuen ja purukalusto kauas grillikojuille vilkkuen. Ihanan häpeämättömästi itsensä esiin laittava Uusivirta pieksi energiallaan esiintyjät ja yleisön tapansa mukaan viehkeään nuoruuden kesähurmokseen. Eteenpäin kaahaavan Auttakaa! –biisin aikana yleisö kannatteli käsiensä varassa seilaavaa paidatonta artistia yläilmoissa. Muulloin eturivi sai nauttia Olavin esiintymisestä toiseen paranevista rokkikukkoposeerauksista lähietäisyydeltä. Hikisen keikan loppua kohden yhtye alkoi elää lavalla yhtenä eläimenä, vaikka Timo Kämäräisen varma kitarointi ansaitseekin erityismaininnan. Uusivirta täyttäisi karismallaan isommankin lavan, mutta kieltämättä nelihenkisen yhtyeen intensiteetti sopii tiiviimpään ympäristöön paremmin. Katsotaan, millä lavalla Olavi ensi kesänä soittaa, ollaan tämä kesä näin. (Schildt)

Example

Perjantain positiivinen yllättäjä oli Niittylavalla soittanut brittiläinen Example. Laulaja Elliot John Gleave ei tasaisella tanssibiitillään todellakaan keksinyt klubimusiikkia uudelleen, mutta laulajan sympaattisen lavaolemuksen ansiosta Example ilahdutti livenä enemmän kuin levyltä. Rytmi edellä ja riittävän yksinkertaisella melodialla varustetut biisit vetivät yleisön reippaaseen tanssiin. Vaikka aloitusbiisi Take Me as I Am on sanomaltaan kaunis, ei Example ehkä tarjoa järin syvällistä taide-elämystä. Hyvät alkuillan tanssibileet kyllä. (Schildt)

Example.
Example.

Tuomo

Piskuisella Miniranta-lavalla esiintynyt Tuomo Prättälä vakuutti energisellä ja hyväntuulisella esityksellään. Mies lauloi kuin soulin seireeni ja jammaili menemään aidosti innostuneen oloisena. Erityisen sykähdyttävä hetki koettiin keikan loppupuolella, kun orkesteri esitti tribuutin hiljattain menehtyneelle Bobby Womackille. Legendan sielu laskeutui Ruissaloon Please Forgive My Heart -klassikon myötä. Herkistely kuitenkin päättyi pian, kun esikoislevyltä poimittu Sorry When I’m Gone pakotti yleisön vastustamattomalla tavalla takaisin tanssilattialle. (Salmi)

The Offspring

90-luvun reliikkeihin lukeutuva The Offspring retroili häpeilemättä. Jo etukäteen oli tiedossa, että yhtye paahtaisi läpi koko Smash-läpimurtoalbuminsa. Laulaja Dexter Hollandin ääni kuulosti yhtä poikamaiselta kuin armon vuonna 1994, mutta ulkoisesti mies näytti melkoisen elähtäneeltä. Hänen laukomansa vitsit huvittivat lähinnä älyttömyytensä ansiosta: ”Imagine all these people naked! It gives me a boner”, Holland laukoi South Park -hahmon uskottavuudella. Muitakin koomisia elementtejä oli tarjolla: encoren alussa lavan taustakangas repesi kuin Raamatussa konsanaan. Kentällä nähtiin melkoista hurmosta, kun Pretty Fly (For a White Guy) ja muut muinaiset hitit löysivät maaliinsa. (Salmi)

The Offspring.
The Offspring.

David Guetta

Ranskalainen elektronisen musiikin maailmantähti David Guetta esiintyi Niittylavalla toisena perjantain pääesiintyjistä. Yksinäinen dj-maestro käänteli nappuloitaan lavan keskelle rakennetun valtavan korokkeen päällä ja oli ratkaissut harmillisen reaalielämän ongelman dj-työskentelyn visuaalisesta tylsyydestä näyttävällä graafisella valoshow’lla ja pyrotekniikalla. Synkronoidut ilotulitukset valaisivat keskiyön taivasta, ja valojen avulla luotu optinen harha leijutti esiintymiskoroketta ilmassa. Vaikka Niittylavan volyymitaso oli melko alhainen, velloi ihmismeri lavan edessä niin, että maa keinui. Olen harvoin tullut merisairaaksi kuivalla maalla. Guettan keikalla sekin oli mahdollista. (Schildt)

David Guetta.
David Guetta.

LAUANTAI 5.7.

Veronica Maggio

Länsinaapurin pop-prinsessa Veronica Maggio täytti teltan innokkailla faneilla. Viime vuonna ilmestynyt neljäs albumi vaikuttaisi olleen Maggion lopullinen läpimurto myös Suomessa. Jag lovarin ja Sergels torgin tapaiset täysosumat saivat kuulijat kiipeilemään holtittomasti toistensa hartioille ja laulamaan täysillä mukana. Toinen kotimainen soljui briljantisti, kun yleisössä vaikuttaneet herrasmiehet antoivat sydämensä äänen kuulua.

Ahdasta oli myös lavalla, jonne oli Maggion lisäksi ängetty viisihenkinen taustabändi ja kaksi jättikokoista muovikättä. Neito itse sinkoili paikasta toiseen ja pomppi tasajalkaa kuin pikkutyttö jouluaattona. Energisesti remunneen laulajattaren olemuksessa oli riemua, joka toi hetkittäin mieleen poissaolollaan loistaneen The Soundsin Maja Ivarssonin. Edes hitaammat kappaleet eivät nakertaneet setin vauhdikkuutta: esimerkiksi Mitt hjärta blöder -surustelusta loikattiin Finns det en så finns det flera -biisin bilemeininkeihin suorastaan vaarallisen nopeasti. Todelliset vaaranpaikat olivat kuitenkin kaukana – Maggio tarjoili tyylipuhdasta, taidokasta ja viimeisen päälle hiottua ruotsalaispoppia, jota katsoi ja kuunteli ilokseen. (Salmi)

Veronica Maggio.
Veronica Maggio.

Popeda

Rantalavalla rokannut Popeda edusti festarikattauksessa varmaa suomirock-meininkiä. Ehkä aavistuksen liiankin varmaa: Popedan esiintyminen rynkytti eteenpäin kuin hiihtotaitoinen hirvi, mutta paikoitellen mukaan livahti tasapaksuuden kirous. Tahdotko mut tosiaan kyllä villitsi yleisön, mutta olisiko soittajissa lavalla ollut havaittavissa pienoista kyllästymistä. Kai itsestään selvistä asioista tulee väistämättä jossain välissä tylsiä? Biisejä, jotka yleisö osaa ulkoa on toki kiitollista esittää, joten sedät jaksoivat kuitenkin heilua koko rahan edestä. Kaupan päälle Pate Mustajärvi laulatti yleisöä Suvivirrellä, joka luonnollisesti johti Kuumaan kesään. Jo joutui armas aika, ja koko yleisö aikoi selvästi elää sen. (Schildt)

Michael Monroe

Niittylavalla esiintynyt Turun oma kansainvälinen paikallistähti Michael Monroe veti vakaan ja varman keikan omalla takuuvarmalla tyylillään. Ilmeisesti tasalaatuinen rokkikone hävisi kuitenkin tällä kertaa mielenkiinnossa samaan aikaan neitsytkeikkaansa Rantalavalle soittaneelle Pepe & Saimaa -kokoonpanolle, koska loppuunmyydystä lauantaipäivästä huolimatta yleisössä oli lavan edessä paikoitellen jopa väljää. Monroe esiintyi isolla lavalla lavakameroille, mutta piti myös turvamiehet valppaina kiertämällä eturivin yleisöä ja kiipeämällä korkealle lavarakenteisiin. Alun satunnaisia äänentoiston ongelmia lukuun ottamatta rokki soi lujaa ja luotettavasti. Ehkä yleisökadosta johtuen sähköjäniksen vauhti pääsi keikan keskivaiheilla hiukan hiipumaan, mutta lopun vanhojen rock-rallatusten putki Up Around the Bendin ja Dead, Jail or Rock’n’Rollin kanssa nosti taas intensiteettiä. Vanha Hanoi Rocks -klassikko Malibu Beach Nightmare päätti setin, ja ääni jäi kiertämään kaiuttimissa. Rocktähti poistui pomppien lavalta. Tiikerimeiningillä. (Schildt)

Pepe & Saimaa

Monikymmenpäisestä Saimaa-orkesterista huolimatta Pepe Willbergin esiintymisessä oli ummehtunut maku. Muusikon ääni kantoi hienosti ja taustabändi musisoi varmalla otteella, mutta kovinkaan tuoreelta piknik-henkinen konsertti ei tuntunut. Joukkion innovatiivisuus kohdistuu näet menneiden aikojen kierrättämiseen: keikan yllättävin hetki koettiin Beach Boysin God Only Knows -kappaleen suomenkieleisen versioinnin myötä. Suurimman valonpilkahduksen tarjosi keikan avannut Aivan sama mulle mä oon onnellinen, mutta pidemmän päälle esitys alkoi tuntua jokseenkin kornilta. (Salmi)

Pepe & Saimaa.
Pepe & Saimaa.

Future Islands

Baltimorelainen Future Islands ylitti kirkkaasti ne valtavat odotukset, joita yhtyeen keikkaan oli ladattu. Keulakuva Samuel Herringin esiintyminen oli juuri sellaista kuin David Lettermanin tv-ohjelmassa nähty liveveto antoi ymmärtää: vauhdikasta, hikistä ja hulvatonta. Siviilissä insinööriä muistuttava mies on lavalla häkellyttävä yhdistelmä Morrisseytä, nuorta Jack Nicholsonia ja vauhkoontunutta eläintä. Matkan varrella laulajalta repesivät sekä housut että paita, mutta se ei energistä menoa hillinnyt.

Spirit ja Seasons (Waiting on You) -biisien tapaiset täysosumat pakottivat joraamaan, mutta keikalla koettiin myös herkkiä hetkiä. A Song for Our Grandfathersin aikana Herringin herkistynyt katse seurasi laskevan auringon kaarta – kuin lempeänä kehotuksena suoda muutama ajatus omille isovanhemmilleen. (Salmi)

Future Islands.
Future Islands.

Studio Killers

Ennakko-odotusarvoltaan festarien mielenkiintoisimman keikan tarjosi tanskalais-brittiläis-suomalaistaustainen elektropop-bändi Studio Killers. Viime kesänä debyyttialbuminsa julkaissut virtuaaliyhtye teki Ruisrockissa ensimmäisen esiintymisensä koskaan ja oli yleisön kiinnostukseen nähden totaalisesti liian pienellä lavalla. Teltan käsittämättömässä tungoksessa yltiöoptimistit yrittivät päästä sisään vielä ensitahdeilla, mutta herkkänahkaisimmat luikertelivat täyden teltan hikisestä ahdistuksesta ulos jo ennen tasaisen tanssibiitin alkua.

Livelavalle animaatioyhtye toi valoilla ja videolla näyttävän audiovisuaalisen show’n ja ehkä hiukan yllättäen myös ihmiset musiikin takana, tosin bändin linjaan sopien esiintyen anonyymisti tyylitellyissä eläinnaamareissa. Suomalaisen kuvataiteilija Eliza Jäppisen suunnittelema visuaalinen ilme esitteli taustakankaalla yhtyeen animaatiojäsenet Cherryn, Goldie Foxxin ja Dyna Minkin. Luonnollisesti tietokoneanimaatioon perustuva show vaatii pimeää, mutta 35 000 ihmistä ei vain mahdu yhteen lavatelttaan. Tungoksesta huolimatta Studio Killersin show oli viihdyttävää ja omintakeista elektropoppia. Naapurin polvet suuhun ja pomppimaan. (Schildt)

Studio Killers.
Studio Killers.

Lily Allen

Vielä vuoden 2009 Flow’ssa Lily Allen oli normaalipainoinen, omalaatuinen ja hauska. Ruisrockin lauantaiyössä tilanne oli toinen. Vaikka miesvaltaista viihdeteollisuutta kritisoiva Hard Out There kuultiin heti kärkeen, on päivänselvää, että bikiniyläosaan sonnustautunut Allen on muuttunut moittimiensa artistien kaltaiseksi pop-prinsessaksi. Se on kovin sääli: sinänsä mainioista biiseistä koostuvat hittikarnevaalit saivat lähinnä haukottelemaan, sillä esiintymisestä puuttui menneiden vuosien yllätyksellisyys. Edes lavalle raahatut jättimäiset tuttipullot eivät pelastaneet tilannetta – ontuvista räppäysyrityksistä puhumattakaan. (Salmi)

Lily Allen.
Lily Allen.

SUNNUNTAI 6.7.

Robin

Kuukauden kuluttua 16 vuotta täyttävä Robin esiintyi täydelle teltalliselle festarien kenties nuorinta ja kovaäänisintä yleisöä. Alle 7-vuotiaat pääsivät alueelle vanhempien seurassa ilmaiseksi, joten osa katsojista istui herttaisesti tutti suussa vanhempiensa olkapäillä. Jatkuvasti hurmaavan hämmästyneen näköinen teinitähti toimi hämmentävän hyvin myös festivaalikattauksen osana. Vaikka helle korvensi teltan infernaaliseksi hien- ja virtsantuoksuiseksi pätsiksi, näytti positiivinen teinimeininki uppoavan myös vanhemmille katsojille. Festarien kolmannen päivän olisi luullut tuntuvan jo juhlakansan jaloissa, mutta Robinin keikalla hyppiminen taisi kuitenkin olla itsetarkoituksellinen kliimaksi. Lopetusbiisi Boom Kah täytti myös teltan ulkopuolen, vaikka näkyvyys ja osittain myös kuuluvuus teltan lippojen alta oli varsin rajoittunut. (Schildt)

Kolmas Nainen

Kolmas Nainen tarjosi festivaalikansalle hengähdystauon sunnuntain iltapäivään. Pauli Hanhiniemen luotsaamat tukkijätkät soittivat helteeseen leppoisaa aurinkomusiikkiaan rennolla otteella antaen kansan istua paisteessa keinutellen. Suomirockin uudelleen nousseen kivijalan setti koostui pääasiassa vanhoista hiteistä. Menestyksestä huolimatta viime syksynä ilmestyneeltä Me ollaan ne -levyltä ei mukaanmahtunut nimibiisin lisäksi kuin yksi kappale. Toisaalta sitä festivaaliyleisö taisi odottaakin. Äiti pojastaan pappia toivoi, Valehtelisin jos väittäisin ja lopetusbiisi Hyvää ja kaunista iskivät auringossa fiilistelleen yleisön tunnelmaan. Erityiskiitos Hanhiniemelle, joka ei väkisin laulattanut yleisöä kuten useat kollegansa, vaikka laulujen sanat takuulla olivat kuulijoiden huulilla. (Schildt)

Tame Impala

Australialainen Tame Impala kasvoi lavalla Kevin Parkerin henkilökohtaisesta projektista oikeaksi rock-bändiksi. 60-luvulta ammentava yhtye täytti teltan psykedeelisellä rockilla, jonka kaiut jyskyttivät korvissa vielä tuntikausia myöhemmin. Kuvaavaa on, ettei Wolfmother-henkinen hittibiisi Elephant suinkaan lukeutunut keikan parhaimmistoon; hienoimmillaan Tame Impala on synnyttäessään Half Full Glass of Winen tyylisiä polveilevia vyörytyksiä. Tunnelman viimeistelivät Parkerin slacker-rokkarimainen olemus ja sateenkaaren väreissä sykkineet visuaalit. (Salmi)

Tame Impala.
Tame Impala.

The 1975

Debyyttialbuminsa syksyllä 2013 julkaissut indierock-bändi The 1975 keräsi Louna-lavan eturiviin esimerkillisesti kirkuvan tyttöarmeijan. Muun muassa Talking Headsin, My Bloody Valentinen ja Princen musiikillisiksi esikuvikseen maininnut, Manchesterista kotoisin oleva yhtye soitti nelihenkisellä kokoonpanollaan eteeristä kitararockia. Kuukauden päästä Helsingin Tavastiallakin soittavan bändin lavashow oli paikoin varsin staattinen lukuun ottamatta laulaja Matthew Healyn niskaanyrjäyttävän teräviä tukanheittoja. Ilmeisesti kohdeyleisö kuitenkin lämpeni esitykselle ja erityisesti housunpolvet puhki ja paita puolitangossa esiintyneelle laulajalle. ”This song is about having sex”, spiikkasi Healy ja korvia huumaava yleisön diskanttisoundi viilsi Ruissalon ilmatilaa. (Schildt)

Vesa-Matti Loiri

Vesa-Matti Loirista ei voi puhua pahaa syyllistymättä kansallisikonin pilkkaan. Armoton tunteiden tulkki esiintyi Ruisrockin Rantalavalla valkoisessa puvussa istuen ja täytti lavan paitsi persoonallaan myös runsaslukuisella ja tasokkaalla orkesterimiehityksellä. Loirin laulussa oli vahvasti kertova ote, ja paikoitellen koko esitys siirtyi puhelaulun puolelle. Ohikulkiessaan festivaaleja ystävällisesti tervehtivä Viking Grace -laiva aiheutti oman värinsä show’n äänimaisemaan. Loiri on ikääntyessäänkin vahva tulkitsija, mutta kuluneet vuodet kuuluvat väkisinkin äänessä. Eino Leinon päivään ei kuitenkaan liene sopivampaa esiintyjää kuin Loiri tulkitsemassa Nocturnea omalla tunnistettavalla otteellaan. Aplodeista ilmeisen liikuttuneelta tähdeltä ei puuttunut myöskään itseironiaa. Yleisön ei tarvinnut erikseen pyytää encorea: maestro viittasi nuoreen ikäänsä ja polviensa hyvään kuntoon mutta totesi: ”En viitsi juosta verhon taakse ja te sitten yritätte taputtaa lisää. Vedetään se ylimääräinen vittu tähän saman tien”. Ja näin tapahtui. (Schildt)

Suede

Suede vastasi The Offspringin ohella viikonlopun merkittävimmästä nostalgiatripistä. Timanttisessa kunnossa oleva laulaja Brett Anderson otti yleisönsä entisen heroiiniaddiktin itsevarmuudella. Heti kärkeen kuultiin 90-lukulaisten Trashin, Filmstarin ja Animal Nitraten muodostama hittisikermä, mutta myös tuoreempi materiaali löysi setistä paikkansa: viimevuotiselta Bloodsports-albumilta poimitut It Starts and Ends With You ja Sometimes I Feel I’ll Float Away osoittivat, että Suedella on yhä paikka maailmassa. Siksi on sääli, ettei Niittylavan edustalle väljästi levittäytynyt yleisö juuri innostunut esityksestä. Perheenäidit pogoilivat laiskasti, ja kentällä mahtui vaikka makoilemaan. Vasta juuri ennen encorea kuultu Beautiful Ones potki helteen väsyttämään väkeen hieman ylimääräistä liikettä. (Salmi)

Suede.
Suede.

Icona Pop

Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt ruotsalainen Icona Pop tarjosi yhden sunnuntain energisimmistä keikoista. Ehkä viime vuonna viime tingassa peruttu Ruisrock-esiintyminen oli jäänyt mieliin kaivertamaan, koska pienehkön Louna-lavan edusta täyttyi festivaalialueen logistiikan kannalta haasteellisen täyteen tanssikansaa. Keikan aluksi duon Caroline Hjelt ja Aino Jawo tunnustivat molemmat olevansa puoliksi suomalaisia, ja luonnollisesti yleisö otti tiedon vastaan asiaankuuluvalla tyytyväisyydellä. Setin aloittanut All Night ei ehkä vielä räjäyttänyt musiikillista jättipottia, mutta viimeistään tyttöystävyyden ylistys Girlfriend, duon mukaan ensimmäinen koskaan Icona Popille kirjoitettu kappale Nights Like This ja keikan päättänyt I Love It nostivat live-soittona skandinaavisen party-jytkeen nuoruuden vastuuttomuuden suloisiin sfääreihin. (Schildt)

Icona Pop.
Icona Pop.

Phoenix

Phoenix pisti pystyyn tanssibileet, jotka ylittivät hyväntuulisuudessaan kaiken muun viikonloppuna koetun. Ilmassa leijaili perinteisten kondomi-ilmapallojen sijaan vaaleanpunaisia saippuakuplia, kun ranskalaispopparit paahtoivat läpi niin kovimmat hittinsä kuin uusimman levynsä parhaimmiston. Liztomanian ja If I Ever Feel Betterin kaltaisten huipentumien ohella yleisölle tarjoiltiin kaikkea kepeästä synapopista ukkosmyrskyn lailla pauhaavaan bassoon ja kitaraduettoihin. Vaikka Thomas Marsin välispiikeissä ei kuultu sanaakaan ranskaa, gallialainen eleganssi väritti kaikkea, mitä retkue lavalla teki. Edes viisitoistavuotinen ura ei ole saanut Phoenixia väsähtämään: kun Mars Too Youngin aikana lauloi tuntevansa itsensä liian nuoreksi, kappaleen lyriikat olivat äkkiä täyttä totta. (Salmi)

Phoenix.
Phoenix.

Wiz Khalifa

Bileräpin sanansaattaja Wiz Khalifa olisi sopinut mitä luontevimmin lauantaiyöhön, mutta onneksi yleisöstä löytyi jaksamista vielä sunnuntai-iltanakin. Rastapäisen räppärin esiintyminen jäi keskinkertaiseksi, mutta yleisössä tapahtui kummia. Black and Yellow -superhitin aikana reilusti päihtynyt nuorimies repi paitansa kappaleiksi, Young, Wild & Freen aikana joku vilautti daisareitaan. Näky tallentui luonnollisesti myös kuvaustiimin videokameraan, josta se välittyi screenin kautta koko monituhatpäisen yleisön verkkokalvoille. Eläköön, villi ja vapaa kesä 2014! (Salmi)

Wiz Khalifa.
Wiz Khalifa.