Rushin konsertti Hartwall-areenalla oli kolmituntinen progeorgasmi

Kanadalaisjätti Rush esiintyi maanantaina Suomessa jo kolmatta kertaa, joten Rumba pestasi innokkaan Rush-fanin ottamaan selvää, vieläkö progevaarit jaksavat rockata.

Teksti ja kuva: Tuukka Hämäläinen

Rush
Hartwall-areena, Helsinki
10.6.2013

Rushin konserteissa ei ole hipstereitä. Jo kolmatta kertaa Hartwall-areena täyttyi tavallisista pulliaisista ja olemukseltaan insinöörimäisistä nörteistä. Pikaisella vilkaisulla kävi selväksi, että paikalla oli yleisöä ainakin kolmesta sukupolvesta. Rush-vaatteita, -huppareita ja -laukkuja, sekä yksi rohkea Nickelbackin paidassa. Tietää myös olevansa progekeikalla, kun ennen konserttia areenalla kaikuivat King CrimsonYes ja Jethro Tull.

Konsertti käynnistyi tuttuun tapaan humoristisella introvideolla, jolla tällä kertaa kasattiin yhtyeen jäseniä kokoon. Samassa Geddy Lee olikin jo lavalla ja iski syntikastaan Subdivisionsin ensimmäiset iskut. Hieman rauhallinen aloitus setille, mutta yleisö tempautui kyllä tutun hittikappaleen mukaan.

Ensimmäinen tunnin setti koostui lähinnä 1980-luvun synavetoisesta tuotannosta, vaikka mukaan mahtui pari uudempaakin kappaletta. Limelight ja The Pass -hittien rinnalla kuultiin vähemmän soitetut Grand Designs ja Territories. Jostain helkkarin syystä Grace Under Pressure -albumin (1984) loistava Body Electric oli pudotettu settilistasta, vaikka sitä oli aiemmin kiertueella soitettu. Se jäi vähän kaivelemaan.

Far Cryn ryminöiden myötä siirryttiin tauolle, jonka jälkeen päästiin itse asiaan. Vaikka meneillän on viime vuonna julkaistun Clockwork Angelsin kiertue, tuli monelle varmasti yllätyksenä, kuinka tuhti annos uutta albumia settiin sisältyi. Lavalle nousseen jousisektion avustuksella uusin albumi soitettiin kokonaan kolmea raitaa lukuun ottamatta, mistä muodostui miltei tunnin mittainen, teosmainen kokonaisuus. Rohkea veto, etenkin kun uusi albumi ei ole niitä kaikkein popeimpia tuotoksia.

Taustavideot ja pyrotekniikat pääsivät myös oikeuksiinsa juuri Clockwork Angels -materiaalin kohdalla. Steampunk-henkiset animaatiot kuvittivat kappaleita, ja etenkin Carniesin lopussa annettiin todella paukkua.

Clockwork Angelsin ohella oli jousisektiolle sovitetty vain kolme vanhempaa kappaletta: Dreamline, Red Sector A ja instrumentaaliklassikko YYZ. Määrä jäi harmittamaan, sillä jousisovitukset olivat todella hienoja ja jouset oli saatu jopa kantautumaan muun metelin ylitse.

Yhtyeen mestarillisesta 2112-kappaleesta kuultiin tällä kertaa peräti kolme osaa, edellisen kiertueen kahden sijaan. Jos Rush tekee vielä tarpeeksi monta kiertuetta, kuullaan 20-minuuttinen avaruusooppera kenties joskus vielä kokonaankin. 2112 oli samalla AINOA yhtyeen 1970-luvun tuotannosta kuultu kappale. Sekin vähän harmitti, mutta vain vähän.

Rushin keikat ovat aina energisiä, ja tälläkin kertaa yhtye jaksoi pitää tunnelmaa yllä koko kolmituntisen spektaakkelin ajan. Rumpali-sanoittaja Neil Peart tarjoili tällä kertaa yhden pitkän rumpusoolon sijaan kolme lyhyttä, mikä olikin kenties suuren yleisön kannalta siedettävämpi vaihtoehto. Alex Lifeson oli kitaristina oma luotettava itsensä, vaikka Halo Effectiä edeltänyt kitaraosuus olikin ehkä vähän haparoiva. Geddy Leen laulu taas taantui välillä melkoiseksi jollotukseksi, etenkin vanhemmissa kappaleissa, joihin miehen ääniala ei enää ihan riitä.

Mutta kaikki nämä ovat pieniä moitteita. Rush on tiukka keikkayhtye, jota ikä ei tunnu juuri painavan. Heitä täytyy kunnioittaa myös fanien palvelemisesta: Joka kiertueella on kuultu keikkahittien lisäksi myös harvinaisuuksia ja yllättäviä vetoja. Ennen kaikkea yhtyeen musiikki ei tunnu vanhenevan – edes samaa tahtia kuin miehet itse. Siinä on jotain maagista, kun areenallinen ihmisiä iskee nyrkkiä ilmassa rytmivaihdosten mukaan.