Iggy Pop, 69, ja Morrissey, 57, ovat molemmat vanhoja valkoisia miehiä. Siihen kaksikon yhtäläisyydet päättyvätkin. Perjantaina Flow’n päälavalla esiintynyt Iggy Pop kiinnitti yleisön huomion omaan napaansa ja nahkaansa, kun taas lauantain pääesiintyjä Morrissey pyrki ohjaamaan ihmisten katseet lihansyönnin epäeettisyyteen. Kumpikin lähestymistapa toimi omalla tavallaan.
Tuntuu kohtuuttomalta arvostella Iggyn esiintymistä hänen ruu… öh, vartalonsa kautta, mutta jokin sen dekadensissa vain huutaa kommentteja. Kaikki maailman päihteet nähnyt langanlaiha keho oli kuin punkin ja pahoinvoinnin historiaa peilaava temppeli, jota ihmiset olivat tulleet töllistelemään museoesineen tavoin. Iggyn päätös esiintyä vuodesta toiseen ilman paitaa kertoo myös hänen omasta halustaan asettua objektiksi.
Iggy on kuitenkin tulossa vanhaksi ja raihnaiseksi. Flow’n keikalla ei nähty crowdsurfingia tai muutakaan erityistä riehumista, vaikka keikan käynnistänyt biisikolmikko I Wanna Be Your Dog, The Passenger ja Lust for Life olisi siihen aihetta antanutkin. Skolioosista kärsivä Iggy pysyi kuitenkin urheasti liikkeessä koko keikan ajan. Sinisten silmien katse oli yhä intensiivinen, vaikka siihen sekoittuikin ajoittain jotain vaikeasti tulkittavaa melankoliaa.
Iggyn taustalla soittanut, kitaristi Kevin Armstrongin johtama bändi tarjosi ymmärrettävästi valokeilan illan päätähdelle, mutta bändin soittoon olisi silti kaivannut enemmän röyhkeyttä. Nyt kohtelias soittimien läpsyttely sekä mustat liituraitapuvut ja röyhelöpaidat vain alleviivasivat kuilua Iggy-show’n ja rivimuusikoiden välillä. Keikasta oli muutenkin vaarantuntu kaukana, ja se olisi ehkä sopinut aikataulullisesti paremmin sunnuntaille kuin perjantaille. Encorena soitetut Repo Man ja Search & Destroy antoivat kuitenkin paljon anteeksi.
Siinä missä Iggyn keikasta jäi pääasiassa sympaattinen vaikutelma, Steven Patrick Morrissey vyörytti yleisön niskaan täyslaidallisen tunnetta ja politiikkaa. Morrissey vaikutti aidosti vihaiselta ja turhautuneelta, mikä tuntui useiden muotinäytöstä muistuttaneiden Flow-keikkojen jälkeen hemmetin hyvältä. Kuvaruudulle heijastetut videot eläinten tehotuotannosta ja poliisiväkivallasta olivat brutaalia katsottavaa ja saivat muun muassa MTV:n toimittajan pahoittamaan mielensä. Kuvamateriaalin tehokkuudesta kertoi myös se, että osa katsojista poistui keikalta The Smiths -cover Meat Is Murderin aikana. Toivottavasti edes joku heistä tajusi tunkea keikan jälkeen suuhunsa jotain muuta kuin Rähinä-lerssiä, sillä Flow’n kasvisruokatarjonta oli tänä vuonna todella hyvä.
Morrisseyn intohimo eläinten oikeuksia kohtaan on kulkenut artistin mukana pitkään, ja syystä. Nisäkkäiden ja lintujen tehotuotanto on nykypäivän sadistisinta orjuutta, jonka laillisuus jaksaa hämmästyttää. Vaikka asenteet eläinten hyväksikäyttöä kohtaan ovat 1990-luvulta lähtien tiukentuneet, kehitys vaikuttaa yhä liian hitaalta. Siksi tuntuikin ymmärrettävältä, että Morrissey laulatti keikan loppupuolella yleisöään tarkoituksellisen provosoivalla The Bullfighter Dies -kappaleella: ”Hooray, hooray, the bullfighter dies / And nobody cries, nobody cries / Because we all want the bull to survive”.
Paasaamisen lisäksi Morrisseylla oli onneksi tarjota hyviä biisejä. Ne eivät ehkä pärjänneet festivaalin toiselle saarnaajalle – ympäristötuhoa käsittelevän Hoplelessness-levynsä esittäneelle Anohnille – mutta olivat parhaimmillaan (kuten kappaleissa Suedehead ja Everyday Is Like Sunday) hyvinkin vakuuttavia. Päällimmäiseksi muistoksi keikasta ei kuitenkaan jäänyt musiikki vaan Morrisseyn missio. Kaikkia se ei miellyttänyt, mutta itse toivon Morrisseyn jatkavan nimenomaan tällä tiellä. Niin kauan kun maailma menee päin helvettiä, se tarvitsee Mozzerin kaltaisia vanhoja vihaisia miehiä, joilla on sisua puolustaa heikompiaan.
Mervi Vuorela
