Siiri Nordin piti kunnon levynjulkaisubileet: miten pitää esiintyä, että saa katsojan tarjoamaan bändille bisset kesken show’n?

Pietari Raekallio ei ollut aiemmin Siiri Nordin -fani, mutta Nordinin levynjulkkarikeikalla hänestä taisi tulla sellainen.

Teksti: Pietari Raekallio, kuva: Andreas Janett

Siiri Nordin
LeBonk, Helsinki
5.5.2011

En ole odottanut Siiri Nordinin uutta albumia kovinkaan suurella mielenkiinnolla. Nordinin läpimurtoyhtye Killer ei aikanaan sytyttänyt, ja hänen omalla nimellään esitetyn materiaalinsa ehdoton huippuhetki on kahden soololevyn ulkopuolelta löytyvä Sydämeni osuman sai.

Se on se koskettava biisi vuoden 2003 Helmiä ja sikoja -leffasta. Something’s Gotten Hold of My Heart -kappaleesta tehty suomenkielinen versio tuo tosin joka kerta mieleen Mikko Leppilammen ja Laura Birnin naamat esittäjänsä kasvojen sijaan.

Ehkä Sydämeni osuman sai ei olisi niin koskettava, jos se olisi esitelty muussa yhteydessä kuin Mikon ja Lauran myötävaikutuksella. Toisaalta, miksipä sitä musiikkia hetkestä erottamaan? Parhaat biisit on aina sidottu johonkin tiettyyn tilanteeseen elämässä: siihen kesään kun rakastui, tai kun oli syvemmällä suossa kuin koskaan. Musiikkia on hankala ja turha ajatella kylmän objektiivisesti ulkopuolisen silmin.

Vastaavanlainen Siiri Nordin -hetkeni tapahtuu Le Bonkissa, jossa olen levynjulkaisukeikan myötä ensimmäistä kertaa. Turkulainen mustassa hupparissa tyylikkäiden stadilaisten ympäröimänä. Näiden muiden etkoilla lienee Nordinin soolojakin kuunneltu. Olen varmasti yksin mielipiteineni Leppilampi-biisistä.

Olen äärimmäisen väsynyt, pystyssä yhden oluen ja seitsemän kahvikupin voimalla – siis herkkä vastaanottamaan suuria tunteita. Tunnemyrskyn vaaraa ei kuitenkaan leiju ilmassa, sillä Nordinin edellinen albumi Lyö tahtia tuntui kovin vaisulta. Se soi ihan komeasti, mutta ei piristänyt tai koskettanut.

Maistiaiset 11. toukokuuta julkaistavasta Paremmin kuin kukaan -albumista kertovat suunnanmuutoksesta. Edellisen levyn kahvilakelpoinen meno on muuttunut elektronisten sävyjen myötä tanssittavaksi popiksi.

Heti yhtyeen ilmaannuttua käy selväksi, ettei Le Bonkiin ole tultu tunnelmoimaan tai fiilistelemään. Ilmeistä ja ensisoundeista huomaa, että tarkoitus on pitää hauskaa

Keulahahmo mukaan laskettuna kuusihenkinen yhtye aloittaa tuoreen albumin Jee-avausraidan hitaalla mutta vastustamattomalla groovella. Jee ei ole Eppu Normaalin Jee jeen kaltainen rallatus vaan haikeampi tapaus. Silti se erottuu positiivisuudellaan selvästi aiemmasta kylmästä tunnelmasta.

Tanssivaihde pysyy päällä alusta loppuun. Siiri osaa ehkä näyttelijäkokemuksensa ansiosta käyttää suomalaisiin vetoavaa suostuttelua: ”mitä jos kaikki yhdessä näyttäisivät tyhmiltä ja tanssisi?” ja ”juokaa enemmän!” Oluthana onkin käskyn jälkeen kovemmassa käytössä.

Basistin, rumpalin ja mehukkaasti funkkaavan kitaran yhteistyö on kuorrutettu kaksilla ristomaisestikin räiskyvillä koskettimilla. Nämä varmistavat, että jokaisella jokaisella katsojalla liikkuu yksi tai useampi jalka. Illan tähti itse ihmettelee moneen kertaan, miksi kaikki eivät tanssi ja miksi porukka on liian kaukana. Itse pitäisin tämäntasoista yleisöreaktiota arki-iltana jo kunnioitettavana, vaikka siihen tarvittiinkin noin kuusi kehotusta.

Siiri tuntuu olevan alusta asti toinen jalka yleisön puolella. Ei edes yllätä, että hän hyppää yleisön joukkoon tanssimaan heti kun siellä joku uskaltaa irrotella. Tämä on niitä keikkoja, jotka toimisivat paremmin, jos korotetun lavan sijasta esiintyjät jammailisivat yleisön tasolla.

Siiri laulaa kauniisti, vaikka sanoitukset kuullakseen täytyy tehdä töitä. Solistin vastustamaton hymy ja huoleton olemus viestivät siitä, ettei klubille tultu kertomaan tarinoita vaan joraamaan. Hän flirttailee ja hakee katsekontakteja melko väljästi baariin sijoittuneen yleisön kanssa.

Siirillä on samat punaiset pökät kuin Lusitaan-videossa. On hyvä, että hän välispiikissään ottaa ne itse puheeksi, jotta ihastunut katsomo voi kiinnittää niihin huomiota edes kerran ihan luvan kanssa.

Muut esiintyjät ovat kyvyistään huolimatta tyytyneet sivurooliin. Kitaristi Jussi Jaakonaho jammailee hieman ja muutkin huokuvat positiivisuutta. Naispuolinen kosketinsoittaja laulaa kauniisti stemmoja kertosäkeissä mutta jää eturivin paikastaan huolimatta huomaamattomaksi.

Silmät suljettuna kappaleet kuulostaisivat mollivoittoisemmilta. Mahtaako uusi albumi saada kotikäytössä aikaan samanlaisia juhlia? Lusitaan kuulostaa levyversionakin ihan svengaavalta, mutta nimibiisi ei lähde studioversiona käyntiin samalla lailla kuin keikalla.

Miksi orgaaninen lavasoundi muuttuu levyllä kylmäksi ja yhtyettä korvataan koneilla? Toisaalta, ostetaanko niitä levyjä enää muutenkaan? Tuskin tulen itsekään ostamaan Siiri Nordinin uutta, mutta viimeiseksi keikkakäynniksi tämä ei jää. Ehkä nykyään on parempi saada paras osaaminen irti näistä ammattilaisista elävänä.

Artistit puhuvat aina yleisön ja esiintyjien välisestä vuoropuhelusta. Harvoin sen onnistumista voi konkreettisesti todistaa kuten tässä illassa: kun tähti kerran laskeutuu yleisön sekaan tanssimaan, eräs huomaavainen nainen kiittää tästä tarjoamalla ”Siirille ja bändin pojillekin kaikille bisset”.

Kemut jatkuvat vielä monen biisin ajan, kun koko Le Bonk alkaa vetää yhtä köyttä. Kohta bändille alkaa nousta puna poskille. Siiri joutuu anelemaan yleisöltä armoa kertoessaan, että mitään encorea ei tosiaankaan ole tulossa. Tunti on täynnä.

”Ei meillä ole enää mitään mitä soittaa”, hän valittelee. Tällä hetkellä tyylikkäille stadilaisille ja yhdelle turkulaisellekin kelpaisi mikä vaan, kun bileet ovat vasta alkaneet. Soittaisivat vaikka jonkun coverin!

Mutta ei mitään, mikä toisi mieleen Mikko Leppilammen. Herkkyys meni jo.