Kaikkien aikojen stoner- ja doom metal -kevät huipentui viime viikon tiistaina Tavastialla, kun yhdysvaltalainen Sleep veti varmasti yhden äänekkäimmistä keikoista koko klubin historiassa.
Teksti: Lasse Auranne, kuva: Sleep
Sleep
Tavastia, Helsinki
8.5.2012
San Josesta kotoisin oleva Sleep on taas yksi oppikirjaesimerkki siitä, kuinka tullaan todelliseksi kulttinimeksi.
Näin se tehdään: Julkaistaan 1990-luvun alussa kaksi levyä erittäin epätrendikästä Black Sabbathin ja pilvenpolton nimeen vannovaa stoner metal levyä, joista toisesta tulee koko genren klassikko. Sen jälkeen suututetaan levy-yhtiö toimittamalla seuraavaa levyä varten yksi yli tunnin mittainen biisi nimeltä Dopesmoker, jota yhtiö ei suostu julkaisemaan.
Ennen kuin minkäänlaista sopua ehtii syntyä, Sleep hajoaa ja Dopesmoker jää hyllylle. Sleepin rytmiryhmä perustaa meditatiivisen hidastelubändin nimeltä Om ja kitaristi Matt Pike luo uran High on Firessa. Sleepin legenda kasvaa marginaalimusiikin aluskasvillisuudessa.
Tällä välin Dopesmoker julkaistaan kuuteen osaan pätkittynä nimellä Jerusalem, ja muutamaa vuotta myöhemmin alkuperäisenä versiona. Legenda jatkaa kasvuaan.
Sitten vain odotellaan sopivaa hetkeä comebackille.
Se hetki on selvästi nyt, sillä Sleepin Tavastian-keikka oli tämän kevän ehdoton Tapaus. Eikä yhtye pettänyt.
Illan aloitti Pharaoh Overlord, yksi Jussi Lehtisalon ja Janne Westerlundin monista projekteista. Bändi taitaa suvereenisti psykedeelisen vyörytyksensä, jolla on selvästi oma, Circlestä poikkeava soundinsa. Hyvä, itse asiassa erinomainen keikka, mutta pääesiintyjän odotus söi hieman tunnelmaa.
Sleep aloitti keikan Dopesmokerilla, josta kuultiin ehkä noin puoli tuntia alusta. En nyt äkkiseltään muista olleeni koskaan yhtä kovaäänisellä keikalla. Jo kun mammuttibiisin kitaraintro pärähti soimaan, tuntui vatsanpohjassa vellomista. Basson ja rumpujen liittyessä mukaan verkkaiseen menoon sisäelimet vaihtoivat keskenään paikkaa.
Sitten Al Cisneros lauloi blossemanifestin kuolemattomat alkusäkeet: ”Drop out of life with a bong in hand / Follow the smoke toward the riff-filled land”. Aivan asiaankuuluvasti ympärillä leijaili makea tuoksu ja yleisön joukosta nousi savupilviä.
Sleep vetäisi kevyesti kahden tunnin keikan, eikä ote herpaantunut liiemmin edes improvisoiduissa jamittelukohdissa. Siitä piti järjetön äänenvoimakkuus huolen.
Settilista painottui Holy Mountainin (1992) materiaaliin, mutta kuultiin myös yksi ennen kuulematon biisi. Esitellessään Sonic Titanicin Cisneros vihjaisi, ettei biisiä oltu julkaistu – vielä.
Trion lavahabitus oli vähäeleinen mutta viihdyttävä. Al Cisneros näytti kivenkolosta esiinryömineeltä Niiskuneidin ja J. Mascisin jälkikasvulta nyplätessään Rickenbackeria ja nyökytellessään päätään. Hänen vierellään kitaristi Matt Pike oli kunnon kaljamahainen kukko.
Jos yleisön odotukset tuntuivatkin olevan varsin korkealla, Sleep lunasti ne ja vielä vähän enemmän. Moni olisi tyytynyt varmasti lyhyempäänkin settiin, mutta eipä ketään haitannut kiduttaa tärykalvojaan tavallista pidempään. Lopussa Al Cisneroksen pedaalilauta sanoi itsensä irti ja keikka loppui hieman töksähtäen, mutta ei yhtään liian aikaisin.