Smashing Pumpkins Helsingissä: uupunut rockbändi ja kadotetun sukupolven yhteinen nostalgiatrippi

Tuomas Jalamo kävi katsomassa nuoruutensa lempibändiä Helsingin The Circuksessa ja koki sekavia tunteita.

Teksti ja kuva: Tuomas Jalamo

Smashing Pumpkins
The Circus, Helsinki
4.8.2013

Teini-ikäisenä luulin olevani ainut ihminen, jonka suosikkibändi oli Smashing Pumpkins. Kuuntelin kannettavasta cd-soittimestani Mellon Collie & The Infinite Sadness -levyä koulumatkoilla ja koin senkaltaista romanttista yksinäisyyttä, joka on mahdollista ainoastaan 14-vuotiaana. Kaikkien muiden musiikkimaku oli huono, eikä kukaan tuntunut välittävän Maailman Parhaasta Yhtyeestä. Myöhemmin olen saanut huomata, että en ollut niin uniikki lumihiutale kuin kuvittelin: Pumpkins vaikuttaa koskettaneen tavalla tai toisella noin joka toista 80-luvulla syntynyttä. Tämä oli selvää myös yhtyeen keikalla Circuksessa. Yleisö koostui kolmeakymppiä lähestyvistä hahmoista, jotka olivat mitä todennäköisimmin nuoruudessaan omistaneet bändin yhtä suurella yksinoikeudella kuin minäkin.

Tosiasia on kuitenkin se, että Smashing Pumpkins on kaikilla mittapuilla megabändi. Tai ainakin oli suurimmassa nousujohdanteessaan 90-luvun lopulla. Sitten yhtye hajosi hitaasti sisäisiin ongelmiinsa. Vuonna 2007 ilmestynyt comeback-levy Zeitgeist oli minusta niin huono, että kieltäydyin käymästä sitä seuranneella Suomen-keikalla. Tämä ei ollut se Smashing Pumpkins, joka sai minut soittamaan kitaraa ja kirjoittamaan lyriikoita mantsanvihon sivuille. Uusi kokoonpano tuntui ennemminkin otteensa menettäneen laulaja-kitaristi Billy Corganin voipuneelta yritykseltä elvyttää kuollutta hevosta. Netissä biisi kerallaan julkaistu (ja edelleen keskeneräinen) Teargarden by Kaleidyscope vain pahensi asiaa.

Sitten bändi yllätti takavasemmalta viime vuonna ilmestyneellä Oceania-levyllä. Se ei sykähdyttänyt samalla lailla kuin Mellon Collie tai Siamese Dream, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan Corgan oli saanut aikaiseksi musiikkia, jonka olisin hyväksynyt yhtyeen alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi jääneen Machina/Machines of God -levyn jatkoksi Zeitgeistin sijaan.

Jotakin on kuitenkin peruuttamattomasti kadotettu. Ilman ystäväni Facebook-päivitystä olisin unohtanut keikan päivämäärän. Jos kertoisin tämän 14-vuotiaalle itselleni, reaktio olisi varmasti ikävää katseltavaa. Teini-ikäisenä juoksin sisään porttien auetessa ja ostin t-paidan. Nyt saavuin paikalle juuri ennen show’n alkua ja tilasin baarista kaljan ja fisun. Rohkaisuryyppykään ei silti auttanut, sillä tunsin yleisön sekaan sukeltaessani lähinnä syvää pelkoa.

Mikäli keikka osoittautuisi huonoksi, olisin pahimmassa tapauksessa pilannut hyvät muistot nuoruuden sankaristani ja ajasta, jolloin olin vakuuttunut siitä, että minulla ei tulisi koskaan olemaan Pumpkinsin lisäksi muita jumalia. Lyöttäydyin samanikäisen ja -näköisen kaverini seuraan, joka ymmärsi huoleni ja nyökkäili vakavana. ”Hyvin se menee”, hän vakuutti.

Corgan ja bändi astuivat lavalle. Sydämeni hakkasi kuin tuplabasari. Uuden levyn Quasar ei kuulostanut pahalta. Space Oddity -versiointi toimi paljon paremmin kuin olisi uskonut. Sitten soivat Disarm ja Tonight, Tonight. Stand Inside Your Lovesta esitetty versio oli miellyttävän lähellä levyversiota, joka on aina ollut enemmän mieleeni, kuin biisistä usein soitetut puoliakustiset versioinnit. Encorena soitettu, Mellon Collien aliarvostettu helmi Porcelina of the Vast Oceans oli ihan yllättävä ja nokkelakin lopetus.

Kappalelista oli sinänsä hyvin rakennettu kokoelma uutta ja vanhaa. Tämä oli kuitenkin täysin toissijaista. Iltani pääosassa olivat nimittäin ne hyvin sekavat tunteet, joita vanhentuneen Corganin näkeminen edessäni ilmielävänä herättivät. Corgan on mielessäni ennemminkin symboli, kuin todellinen ihminen. Siinä missä joku muu olisi keikan aikana pohtinut Circuksen kaikuvissa tiloissa puuroutunutta miksausta tai soitettujen hittibiisien määrää, minä mietin yläasteaikaisia angsteja ja sitä yhtä rumaa paitaa, jota käytin lukiossa. Mitäköhän sille tapahtui? Mihin se katosi?

Corgan näytti tyytyväiseltä, kertoi Linnanmäki-aiheisen vitsin ja hymyilikin välillä. Hänen puolestaan oli helppo olla iloinen samalla tavalla kuin ystävän, jolla on mennyt viime aikoina huonosti. Silti aika oli syönyt rokkaria: ennen livenä niin agressiiviset Ava Adore ja Bullet With Butterfly Wings soitettiin läpihuutona. Paitsi että Corgan ei jaksa enää huutaa. Nuorempana hän rääkyi ja raakkui livetilanteessa lähes aina. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, tuntui energia ja nostattava kiukku hävinneen. Tai ehkä puhun sittenkin taas itsestäni.

Keikan päätyttyä valuin yhdessä muiden kanssa kohti narikkajonoa. Sanapari ”ihan hyvä” toistui useasti. Enimmäkseen puhuimme kuitenkin kaikesta muusta kuin itse konsertista. Vieressäni keikalla seissyt mies muisteli surumielisesti hymyillen bändin keikkaa Tukholmassa vuonna 1998. Samalla ymmärsin, että juuri tästä Smashing Pumpkinsissa on nykyään kyse: yhden kadotetun sukupolven yhteisestä nostalgiatripistä. Cirkuksen konsertti oli kuin pyhiinvaellusmatka, jonka tarkoituksena oli selvittää keitä olimme, mitä meistä tuli ja miksi. Huvittavinta on se, että pyysimme vastauksia uupuneelta rockbändiltä, joka on olemassa enää vain sen vuoksi ettei oikein osaa olla olemattakaan. Emme tainneet kokea valaistustamme.

Biisilista:

Quasar
Panopticon
Starz
Space Oddity
(David Bowie)
Disarm
Tonite Reprise
Tonight, Tonight
Pinwheels
Oceania
If There is a God
Ava Adore
Bullet With Butterfly Wings
One Diamond, One Heart
Pale Horse
Gossamer
Cherub Rock
Stand Inside Your Love
United States
The Celestials
Porcelina of the Vast Oceans