Sonic Youthin päivät näyttävät luetuilta, päätoimittaja Fiilin hyvästelee yhtyeen

Parikymmentä vuotta sitten Rumban päätoimittaja Teemu Fiilin kävi katsomassa Sonic Youthia Helsingin Tavastialla. Osa hänestä on siellä yhä.

Kuva: Sonic Youth

Nyt alkaa näyttää aika lopulliselta. Sonic Youthin tulevaisuudesta on kannettu huolta siitä asti, kun bändin johtohahmot Thurston Moore ja Kim Gordon ilmoittivat eroavansa 27 vuoden avioliiton jälkeen, ja nyt bändin kitaristi Lee Ranaldo ilmoitti bändin jäävän ”ainakin joksikin aikaa” telakalle. Ranaldo kertoi asiasta Rolling Stone -lehden haastattelussa.

Ranaldon mukaan yhtyeellä ei ole suunnitelmia äänittää uutta musiikkia, eikä marraskuun kiertueen jälkeen ole keikkojakaan tulossa. ”I think they are certainly the last shows for a while and I guess I’d just leave it at that”, Ranaldo sanoo haastattelussa.

Nyt taidetaan odottaa vain viimeistä naulaa vaihtoehtoisen rock-musiikin suuruuden arkkuun. Kaikki hyvä päättyy aikanaan.

Seuraavaksi annamme puheenvuoron Rumban päätoimittajalle Teemu Fiilinille, joka muistelee Klassikkolive!-arviossaan Sonic Youthin ja Pavementin vierailua Tavastialle vuonna 1992:

Sonic Youth, Pavement
Tavastia, Helsinki
12.11.1992

On marraskuu 1992, olen tullut täysi-ikäiseksi reilua kuukautta aiemmin. Elän henkilökohtaista vaihtoehtorockin löytämisen kukoistuskauttani. Sonic Youthin kuuntelun olin aloittanut jo reilun puolitoista vuotta aiemmin, mutta MTV:n 120 Minutes -ohjelman sekä Radio Mafian Räkärodeon ja Marginaalin kautta löydän viikoittain uusia suosikkeja. Kuten juuri debyyttinsä julkaisseen, rosoisen kalifornialaisbändin nimeltä Pavement, joka on sattumalta tulossa lämmittelemään Sonic Youthia Helsinkiin.

Sonic Youth on ensi kertaa Tavastialla, mutta niin olen minäkin – tähän asti keikkakokemukseni ovat karttuneet pääasiassa Helsingin Jäähallissa ja Lepakossa. Marraskuisena iltana en tietenkään uhraa ajatustakaan sille, kuinka tarunhohtoiseen asemaan keikka tulisi vielä nousemaan. Kaiken maailman keikkoja ollaan julistamassa ikimuistoisiksi jo viimeisen tahdin soidessa, mutta todellisuudessa tuollaista kukaan ei voi etukäteen tietää. Ei tässäkään tapauksessa, vaikka reilut kymmenen vuotta vanha Sonic Youth on jo vaihtoehtolegendan asemassa. Lisäksi sen on Dirty-levyn julkaistuaan kaupallisesti tasolla, jolle se ei palaisi enää koskaan myöhemmin.

Pavement on puolestaan vielä piskuinen indie-suosikki, jolla oli hullu rumpali nimeltä Gary Young. Tavastia-klubille sisään astellessani Young oli vastaanottamassa yleisöä ovensuussa istuen Kermit-asussa baaripöydällä ja jakaen yleisölle foliopaperista revittyjä palasia.

Pavementin keikan sisältö on loppujen lopuksi puoliksi jännittämistä, saako yhtye vietyä levällään olevat kappaleensa loppuun asti ja onnistuuko Gary Young saamaan jatkuvasti ilmaan heittelemiään rumpukapuloita kiinni. Useimmiten hän ei onnistu. Odotan Slanted & Enchanted -levyltä ennakkoon kuulemiani raitoja kuten Here ja Trigger Cut, ja olen hyvin tyytyväinen kuultuani ne.

Vähemmän tyytyväisyyttä herättää se tosiasia, että mitä lähemmäs Sonic Youthin esiintymisaikaa tullaan, sitä tiiviimmin pakatulta klubi alkoi näyttää – erityisesti Tavastia-neitsyen silmissä. Säilyttääkseni paikan lavan edustalla isoveljeni ja serkkuni kanssa, joudun tekemään töitä. Kun Sonic Youth astuu lavalle alkaa yleisössä tietysti armoton vellonta ja epämääräinen slämmäys, mikä vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Mutta lavalla tapahtuu jotain niin jännittävää, etten jaksa kiinnittää liikaa huomiota ympäristööni. Kim Gordon murjoo bassoaan viileänä indien ylipapittarena, Thurston Moore honkkeloi Royal Trux -paidassaan, Lee Ranaldo vaihtaa biisin välein uuden kitaran loputtoman näköisestä arsenaalista lavan reunalla, maaninen Steve Shelley takoo rumpuja teini-ikäisen innolla. Biisilista on Daydream Nation-, Goo– ja Dirty -albumien parissa pari vuotta laatuaikaa viettäneen indie-teinin unelma: kaikki iskusävelmät Kool Thingistä Teenage Riotiin ja Youth Against Fascismiiin kuullaan varhaisemman materiaalin lomassa.

Silti vähemmän tärkeää kuin se, mitä soitetaan, on kuinka se soitetaan. Olen nähnyt lavalla kitaristeja Angus Youngista Steve Vaihin, mutta yksikään heistä ei ole tehnyt samanlaista vaikutusta kuin Thurston Moore työntäessään Jazzmasterinsa kielten väliin vuorotellen rumpukapuloita ja ruuvimeisseleitä. Teini-iässä näkemäni hard rock -yhtyeet soittivat kappaleita millintarkasti treenatun kuvion mukaan, mutta Sonic Youthin esiintyminen on täydellistä heittäytymistä kappaleiden vietäväksi.

Keikan jälkeen lasken häviöni. Pahin menetys on kadonnut lompakko, jossa oli 20 markkaa, henkkarit ja muuta sälää. Kävellessäni radanvartta pitkin lumisateessa Kallioon se ei jaksa suuresti surettaa. Elämäni mullistaneen rock’n’roll -elämyksen, hintana lompakko on pieni menetys.

Sonic Youth on palannut jo kauan sitten takaisin syvälle marginaaliin, eikä yhtyeen tulevaisuus parsikunta Gordonin ja Mooren hiljattaisen eron jälkeen näytä kovin lupaavalta. Yhtye, jonka piti olla ikuinen elinkumppani, näyttää nyt jäävän 20 vuotta vanhaksi kiertuepaidaksi sekä nipuksi levyjä ja muistoja. Mutta ah, mitä muistoja.

Teemu Fiilin