Sonisphere 2011: festivaalikentän pikaruokaketju tarjosi hyviä keikkoja ja haaleaa festaritunnelmaa

Porista Helsinkiin muuttanut metallifestivaali jäi yleisötavoitteestaan.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Nelly Tatti, Saku Schildt (Shining)

Sonisphere on erikoinen ja kunnianhimoinen festivaalikonsepti, joka ei tunnu löytävän paikkaansa Suomen tapahtumakentällä. Porista Helsinkiin muuttanut metallifestari ei saavuttanut edelleenkään samanlaista koitoisan leppoisaa ilmapiiriä, josta esimerkiksi Tuska tunnetaan.

Yhdessätoista maassa operoivalla Sonispherellä on maine eräänlaisena festarikentän McDonaldsina. Se toimii kuin tehdas, joka suoltaa tasaisen maistuvaa mutta ilmeetöntä tuotetta kansan nautittavaksi. Menussa ei ole valittamista – tapahtuma löi jo starttivuotenaan 2009 pöytään Metallican kaltaisen mammutin ja vuotta myöhemmin seurasi vaatimattomasti Iron Maiden – mutta Sonisphere on muuten tunnelmaltaan lähempänä kliinistä Motor Show’ta kuin Woodstockia.

Tänä vuonna kattaus ei ollut kahden edellisen kerran veroinen. Festivaalin pääesiintyjänä operoi basisti Paul Grayn kuolemasta toipuva Slipknot ja sen lisäksi tasaisen suositut Mastodon, Opeth ja In Flames. Kaikki nämä ovat vierailleet Suomessa 2000-luvulla taajaan.

Aiemminkin peruutuksista kärsinyt festivaali menetti kiinnostavimman esiintyjänsä Rob Zombien, ja tilalle pestattu ruotsalainen power metal -ikijyrä Hammerfall kiinnosti vain harvoja. Suomalaisista yhtyeistä paikalla musisoivat Stam1na, Sonata Arctica, Norther, Battle Beast ja Poisonblack. Brittiläiset Sylosis ja Revoker kilisyttivät kelloja vain harvalla.

Musiikilliset ennusmerkit olivat silti positiivisen puolella. Slipknot ja Mastodon ovat lavalla parhaimmillaan murhaavia, ja Opethilta odotettiin viitteitä syksyllä ilmestyvästä levystä. Lopulta tapahtuman yleisömäärä jäi kuitenkin tavoitteesta. Paikalle saapui 12 000 katsojaa, mikä oli 6000 vähemmän kuin järjestäjät haaveilivat.

In Flamesin Anders Fridén

Stam1na vastasi yhdestä päivän kovimmista keikoista. Vallattoman lemiläisviisikon poikamainen charmi ei tunnu laantuvan ikävuosista huolimatta. Bändi on saavuttanut neljällä levyllään melkeinpä kaiken, mitä suomenkielistä progressiivista thrashia esittävä bändi voi kotimaassaan saavuttaa, mutta orkesteri paneutuu silti keikkoihinsa samanlaisella innokkuudella kuin pääsisi isoille lavoille ensi kertaa.

Vaikuttavaa tukanheilutusta tekniseen soitantaansa saumattomasti yhdistelevä Stam1na on lavalla hyväntuulinen ja rento. Tuntuu, että kielivalintansa vuoksi pohjolaan sidotun yhtyeen potentiaali menee hukkaan: Sonispheressäkin se pystyi haastamaan intensiteetillään kenet tahansa ulkomaisista esiintyjistä.

Hammerfallin fanikunta oli varmasti sikäli tyytyväinen, että sai kuunnella bändin show’ta ilman tungosta aina eturivissä asti. Sivulavalle kavunnut power metal -suuruus ei jaksanut kiinnostaa leijonanosaa festarivieraista, vaan väki pakkautui anniskelualueelle.

Paha sanoa, vaikuttiko vastaanotto bändin keikkaintoon, sillä yhtye ei varsinaisesti ole kuuluisa lennokkaasta lavashow’staan. Hammerfall soitti kantapäät maassa perusvarman setin, joka tuskin valloitti yhtyeen puolelle montaa uutta ystävää. Laulaja Joacim Cansin isännöimä konsertti oli kuin prototyyppi stereotyyppisestä metallikeikasta välispiikkeineen kaikkineen.

Mastodon

Päälavalla musisoineelle Mastodonille oli ladattu enemmän odotuksia, iskihän yhtye itsensä suomalaisten tajuntaan nimenomaan kovilla keikoillaan Slayerin ja Iron Maidenin lämmittelijänä kuutisen vuotta sitten. Bändi esittikin paljon sähäkämmän setin kuin kahden vuoden takaisessa Sonispheressä, jossa puolet orkesterista näytti kärvistelevän krapulassa.

Mastodon soitti varmalla keikkarutiinilla biisejä tasaisesti kolmelta uusimmalta albumiltaan. Suurin yksittäinen häiriötekijä oli Crystal Skullin aikana kaiuttimista kantautunut säksätys, jota ei millään saatu vaiennettua, mikä sai yhtyeen luomaan kysyviä katseita äänimiehen suuntaan.

Parhailla biiseillään Mastodon on mainio, mutta bändi unohtuu sävellyksissään turhan usein mihinkään johtamattomaan huuruiluun. Puuduttava räimiminen on puuduttavaa räimimistä, vaikka siinä olisi mukana minkälainen syvempi lyyrinen ulottuvuus tai soittajien päässä hahmottunut moniulotteinen draamankaari tahansa. Suomalaisittain voidaan tuntea ylpeyttä siitä, että suunnilleen samassa genressä operoiva Stam1na oli yhdysvaltalaista kollegaansa parempi.

Mastodonin jälkeen festivaalilla koettiin lisää tasaisen tanakkaa metallivyörytystä. Sonata Arctica tarjosi faneilleen takuuvarman show’n ja In Flames keräsi eteensä vaikuttavan nyrkkimeren. On hämmästyttävää, miten näin usein Suomessa esiintyvä yhtye (kymmenen Suomen-keikkaa vuosina 2006–2009) vetää aina vain konsertteihinsa runsaasti fanikuntaa – etenkin, kun In Flamesin keikat tapaavat jäädä perusmetelöinniksi. Bändin ammattitaito riittää setin soittamiseen vaikka nukuksissa, ja niin bändi tuntuu usein tekevänkin.

Opethin Mikael Åkerfeldt

Sivulavalla esiintynyt Opeth on hämmästyttävä tapaus. Mikael Åkerfeldtin johtama progesuosikki esittää kaikin tavoin festivaaleille sopimatonta musiikkia: biisit ovat niin pitkiä, että festarisetti jää pariin kuuteen kappaleeseen, eikä yhtyeen esiintymisessa ole show’sta tietoakaan. Silti bändi toimii ulkolavallakin kuin rasvattu. Yhtyeen polveilevat, kymmenminuuttiset kappaleenjärkäleet esitetään niin hienovaraisesti ja huippukohtia sopivasti paisutellen, että biisit tuntuvat mittaansa puolet lyhyemmiltä.

Åkerfeldtin jutustelu oli tuttuun tapaan ohjelmanumero sinänsä. ”Me olemme Opeth ja tulemme parhaasta Pohjoismaasta, Ruotsista”, Åkerfeldt esitteli yhtyeen. Yleisö luonnollisesti muistutti laulajaa taannoisesta jääkiekon MM-kisafinaalista, johon hän virkkoi: ”En seuraa jääkiekkoa, mutta edellisen jalkapallomatsin sen sijaan katsoin. Ja vaikka me olemme siinä miten huonoja tahansa, te olette vielä surkeampia.”

Opeth esitti kappaleita suunnilleen ”biisi per levy”-periaatteella Still Life -albumista (1999) eteenpäin. Uudesta levystä ei kuultu näytteitä, mutta Åkerfeldt jaksoi virnuilla, miten ”kukaan ei ole kuullut albumia, mutta kaikki jo inhoavat sitä”. Onhan se levyn kansikuva eittämättä, no, vähemmän tyylikäs kuin parin edellisen levyn vastaavat.

Päivän kruunannut Slipknot esitti melkoisen hittiputken ja vastaanotto oli sen mukainen. Heti alkajaisiksi soitettu (Sic) sai yleisön riemastumaan, ja konsertin mittaan paukutetut Before I Forget, Psychosocial ja The Heretic Anthem pitivät tunnelmaa yllä. Spit It Outin kyykytys-episodikin koettiin. Encoret avannut People=Shit kohosi yhdeksi keikan huippukohdista.

Slipknotin kiertue on nimetty The Memorial Touriksi yhtyeen viime vuonna menehtyneen basistin Paul Grayn muistoksi. Slipknot näyttää ottaneen Grayn kuoleman raskaasti: yhtyeen jatko on edelleen vaakalaudalla, ja musiikkisivustojen uutisissa on vilahdellut pitkin vuotta, kuinka yhtyeen jäsenet ovat purkaneet sydäntään tragediasta haastatteluissa. Etenkin laulaja Corey Taylor on harrastanut julkista suremista aina Paul Gray -tatuointia myöten.

Sonispheressä yhtye malttoi olla viemättä muisteloita yltiöamerikkalaisiin mittasuhteisiin. Enimmän osan aikaa tapauksesta muistutti vain Grayn paikalla lavalla ollut tyhjä esiintymishaalari. Sen verran paisuteltiin, että ennen Dualitya Taylor omisti kappaleen edesmenneelle basistille, ja taustalle laskettiin Grayn 2-sarjanumerolla koristeltu kangas.

Basso-osuudet hoitaneen Donnie Steelen roolia ei ole kadehtiminen. Bändin alkuperäisjäseniin kuulunut mutta jo alkuvaiheessa syrjään jättäytynyt Steele oli dumpattu pois yleisön nähtävistä, eikä häntä esitelty kuin vasta aivan lopussa, kun suurin osa yhtyeestä oli jo lähtenyt lavalta. Ei mikään unelmaduuni miehellä.

Slipknotin keikkaa väritettiin tuttuun tapaan keskisormenheristelyillä ja lavalta daivaamisilla. Viimeksi mainitusta vastasi yhtyeen dj Sid Wilson, joka riensi turvamieskavalkadin ympäröimänä miksauskopin luo ja loikkasi sen päältä katsomoon. Hulluttelut piristivät show’ta, mutta osuuksia leimasi vahva käsikirjoitetun ohjelmanumeron tuntu. Mistään villistä, improvisoidusta riehumisesta ei Slipknotin kohdalla voi puhua, vaan yhtyeen esitys on tarkkaan suunniteltu ja osittain koreografioitu spektaakkeli.

Viihdettähän Slipknotin raivo enimmäkseen on, ja sitä yleisölle tarjottiin kaksin käsin. Yhtyeen soitto kulki todella hyvin, esityksen jännite pysyi kasassa alusta loppuun eikä suvantokohtia liiemmin ollut. Oli yhtyeen tulevaisuus millainen hyvänsä, se on ansainnut asemansa yhtenä aikakautensa vahvimmista metallinimistä.

Shining

Yksi Sonisphere-illan ehdottomista kohokohdista koettiin kuitenkin jatkoklubilla Domissa. Siellä esiintynyt norjalainen jazzia black metaliin sekoittava Shining oli valtavan kovassa iskussa.

Viime vuonna Blackjazz-albumillaan häkellyttänyt yhtye oli villi, arvaamaton, soitannollisesti uskomaton, absurdi, raivoisa, yllättävä, valloittava ja hulvaton – tiiviimmin muotoiltuna mieletön kokemus. Tiheätunnelmainen keikka antoi päivän päätteeksi muistutuksen, että metalli on vahvimmillaan sittenkin silloin, kun areenakeikkojen sijaan bändi ja yleisö jakavat lähietäisyydeltä saman sähköistyneen ilmapiirin ja mukaansa tempaisevan tunnelatauksen.