Stiff Little Fingers Circuksessa – palkittiinko 33 1/3 vuoden odotus?

Jussi Huhtala odotti 33 1/3 vuotta päästäkseen näkemään Stiff Little Fingersin. Kannattiko odottaa?

Teksti ja kuva: Jussi Huhtala

Stiff Little Fingers, The Vibrators, Kakka-Hätä 77
The Circus, Helsinki
6.4.2013

Vuonna 1979 pohjoisirlantilainen punkbändi Stiff Little Fingers oli julkaissut ensimmäisen albuminsa Inflammable Material.

Olin kuullut levyltä yhden kappaleen ja innostunut bändistä heti. Biisin nimi oli Suspect Device, ja sain sen onnekkaasti äänitettyä radiosta kasetille. Punkbändin kuuleminen radiosta siihen aikaan oli suurin piirtein yhtä harvinaista kuin auringonpimennys.

Mukana oli tosin epäonnea, sillä kasetin nauha loppui kesken ennen kuin biisi päättyi. Vajaan parin minuutin pätkä Suspect Device -biisiä teki minusta kuitenkin Stiff Little Fingersin suuren fanin. Olin silloin 12-vuotias.

Vähän myöhemmin sain koko albumin kuunneltavaksi, kun kuulin erään kaverini ostaneen Inflammable Material -LP:n. Hän äänitti sen minulle ystävällisenä tyyppinä kasetille, sillä minulla ei vielä ollut levysoitinta.

Samoihin aikoihin Stiff Little Fingers kävi Suomessa parilla keikalla. Toinen oli Oulun Kuusrockissa ja toinen Helsingin Kaivopuistossa. Olin tietysti liian nuori pääsemään kummallekaan keikalle. Kaiken lisäksi Helsinkiin oli kotipaikkakunnaltani Kauhavalta matkaa 400 kilometriä ja Ouluunkin 300.

Keikat jäivät olosuhteiden pakosta näkemättä, mutta onneksi Stiff Little Fingers teki pian seuraavan albumin Nobody’s Heroes ja minä sain levysoittimen. Stiff Little Fingersin vinyyleistä tuli jo edesmenneen levyhyllyni suurimpia aarteita.

Ja nyt, suunnilleen 33 1/3 vuotta sen jälkeen kun kuulin bändiä ensimmäisen kerran, pääsin katsomaan sitä keikalle.

Circuksessa esiintynyttä Stiff Little Fingersiä lämmitteli kaksikin bändiä: kotimainen punksuuruus Kakka-Hätä 77 sekä Fingersin aikalainen The Vibrators, mutta ei niistä sen enempää.

Stiff Little Fingers aloitti vähän yli puolenyön, jolloin kaiuttimista alkoi soida Go For It -albumin nimikappale. Sinänsä mukava instrumentaalibiisi tuli kuitenkin nauhalta, ja varsinainen keikka lähti ripeästi käyntiin Nobody’s Heroes -albumin nopeatempoisella At the Edge -biisillä. Sen jälkeen soitettiin debyyttilevyn klassikko Wasted Life, joka sai lavan lähelle kerääntyneen väen pogoamaan hurjasti. Siinä taisi vajaa muovituoppikin lentää lavalle, mutta bändi ei hätkähtänyt. Kolmantena nopeana biisinä soitettiin Go For It -albumin avausbiisi Roots, Radicals, Rockers and Reggae, mikä sai yleisön innostumaan entisestään.

Stiff Little Fingersin karismaattinen nokkamies, kitaristi-laulaja Jake Burns näytti ikäiseltään eli 55-vuotiaalta, mutta ääni oli aivan yhtä räkäinen ja elinvoimainen kuin vuonna 1979, ja välispiikeistäkin huokui innostusta. Bändiin vuonna 2006 palannut alkuperäisbasisti Ali McMordie on samanikäinen mutta näytti huomattavasti ikäistään nuoremmalta. Iloisesti bassonsa kanssa heiluva McMordie olikin lavan näkyvin tyyppi.

Kitaristi Ian McCallum ja rumpali Steve Grantley eivät olleet mukana alkuaikojen klassisessa Fingers-kokoonpanossa. McCallum on kuitenkin soittanut bändissä jo parikymmentä vuotta ja Grantley lähes yhtä pitkään.

Ikähaitari oli laaja. Lavan edustalla velloi huojuva meri parikymppistä nuorisoa. Sivustoilla ja takana seisoskeli viisikymppisiä veteraaneja rauhallisesti. Näin edessäni mustan hupparin, jonka selkämystä koristi Karanteeni-yhtyeen singlen kansikuva. Muistelisin, että sellaisia huppareita myytiin 80-luvun alussa.

Kolmen kovan aloitusbiisin jälkeen kuultiin vähemmän tunnettua myöhäistuotantoa, joka ei herättänyt samanlaisia innostuneita fiiliksiä kuin tutut kappaleet. Bändin adrenaliinitaso ei näyttänyt häviävän mihinkään, mutta minun kaltaiselleni nostalgikolle uudemmat biisit olivat hengähdystaukoja seuraava klassikkoa odotellessa.

Vanhat fanit myös palkittiin. Stiff Little Fingersin paras levy on minusta aina ollut kakkosalbumi Nobody’s Heroes, ja siltä kuultiin suunnilleen puolet. Ska-yhtye The Specialsilta lainattu Doesn’t Make It All Right oli keikan hienoimpia hetkiä. Sinkkubiisi Gotta Gettaway sekä antimilitaristinen Tin Soldiers olivat juuri niin energisiä vetoja kuin olin toivonutkin.

Mutta kannattiko odottaa 33 1/3 vuotta päästä kuuntelemaan Stiff Little Fingersiä? Aivan varmasti kannatti. Stiff Little Fingers ei ole keksinyt paljoakaan uutta vuoden 1983 jälkeen, mutta ei sen tarvitsekaan. Se on kuin punkin Motörhead, joka on tänään yhtä katu-uskottava kuin yli 30 vuotta sitten, jolloin sen klassinen tuotanto syntyi. Jake Burns ja kumppanit ovat vanhentuneet, mutta he ovat vanhentuneet arvokkaasti.