The War on Drugs
22.3.2022
Helsingin jäähalli
.
Täällä sitä ollaan, jäähallissa, totesi Adam Granduciel johtamansa The War on Drugsin keikan alussa. Kitaristi-laulaja veisteli lapsuudentarinaa jääkiekkoharrastuksesta, joka päättyi, kun päätä pidempi ikätoveri lanasi hänet jäänpintaan.
.
”Silloin vaihdoin mailan kitaraan”, Granduciel virnuili ja herutti raikuvat aplodit.
.
Muuten välispiikit olivat periamerikkalaista kiittelyä kiittelyn perään. Mutta ei se mitään. Pääasia oli, että Helsingin jäähallin permanto oli loppuunmyyty ja lavalla soitti yhdysvaltalaisbändi. Tapahtuman symboliikkaa ei voi välttää: kansainvälisten esiintyjien kahden vuoden areenakeikkojen tauko tuli päätökseensä.
.
Pandemia-ajan epävarmuus on kaivertanut jäljen alan toimijoihin, Venäjän sotatoimet luoneet varjon Euroopan ylle. Vielä reilu viikko sitten konsertin promoottori totesi, että hän uskaltaa iloita vasta, kun The War on Drugsin jäsenet nousevat lavalle ja napsauttavat vahvistimensa päälle. Voin vain kuvitella sen harteilta lähteneen painolastin, kun philadelphialaiset laskeutuivat Helsinki-Vantaalle aloittaakseen Euroopan-kiertueensa.
.
The War on Drugsin konsertin alku oli kuin lentokoneen nousu hidastettuna. Yhtyeen tuoreimman ja aikuisrockmaisimman albumin I Don’t Live Here Anymore (2021) Old Skin alusti tunnelmaa lämpöisen rauhallisesti. Grammy-palkitun A Deeper Understanding -levyn (2017) Pain nosti kierroksia, vaikka Granducielin kitarasoolo olikin vielä aavistuksen varauksellinen. Yhtyeen psykedeelisvaikutteisimman albumin Lost in the Dreamin (2014) An Ocean in Between the Waves oli kappale, jonka aikana pyörät irtosivat kiitoradasta ja yhtye lähti lentoon.
.
Ja sitä se sitten oli parinkymmenen biisin ja 130 minuutin ajan. Hunajaista, vaaleisiin farkkuihin pukeuneiden miesten rockia: Petty, Springsteen, Knopfler, Granduciel. Suuria kaaria, hunajaisia melodioita, laajakangassointia, kalliita nyansseja syntikoineen ja foneineen. Tarvittaessa häpeilemättömän juustoistakin, kuten loppukeikasta kuultu viimeisimmän albumin nimikkokappale I Don’t Live Here Anymore köörilauluineen ja 80-lukulaisine kumisevine tomifilleineen.
.
Eikä The War on Drugs tai yksikään muu kitarabändi kuulostaisi hyvältä, ellei rumpujakkaralla istuisi henkilö, joka ymmärtää mitä rumpalilta tällaisessa musiikissa tarvitaan. Charlie Hall soitti tuulikoneen puhalluksessa tukka hulmuten näennäisen simppelin monotonisesti koko kaksituntisen, mutta jämäkkä groove muistutti paikoin kaimaansa Wattsia, toisinaan Klaus Dingeriä ja oli koko yhtyeen sydän.
.
The War on Drugs soitti encoren viimeisenä kappaleena I Don’t Live Here Anymoren päätösbiisin Occasional Rain. Koko kolmituhatpäinen yleisö jäi odottamaan toiveikkuuteen pakahtumaisillaan olevan folksävyisen kappaleen viimeisiä rivejä:
.
”Ain’t the sky just shades of gray / Until you seen it from the other side? / Oh, if loving you’s the same / It’s only some occasional rain”, Granduciel lauloi ja antoi kitaran viimeisten sointujen karata.
.
Valot syttyivät, ja silmäkulmien kuivaamisen jälkeen sitä muisti jälleen olevansa jäähallissa. Tapahtuma-ala on aktivoitunut ja katseet ovat kohti tulevaa, joten keskustelua Helsingin surkeasta keikkapaikkatilanteesta on syytä jatkaa mitä pikimmiten.
.
.
Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin. Kuvat: Mika Kirsi
.
