Aluksi varoituksen sana: tämä ei ole Carpenter Brutin tai synthwave-genren asiantuntijan kirjoittama arvio – lähinnä kysymyksessä on kiinnostuneen musiikillisen tutkimusmatkailijan sohaisu tyylilajin live-maailmaan.
Leipälajini, jos minulla on enää sellaisia, on heavy metal ja hard rock. Konemusiikin puolelta olen kuunnellut lähinnä Prodigyn, Justicen, Daft Punkin ja Skrillexin kaltaisia perusnimiä. Toisaalta vanhemman syntetisaattorimusiikin piiristä esimerkiksi Tangerine Dreamin musiikki on tuottanut aina paljon nautintoa. Tärkeintä on löytää musiikista voimaa ja/tai nostatusta.
Viime vuosina synthwaveksi nimetyn tyylin piiristä on alkanut kantautua viestiä, että jotain kiinnostavaa on tekeillä. Mitch Murder, Perturbator ja muut ovat tulleet osaksi kuuntelulistojani jo hieman aiemmin löytämäni synthwave-innostuksen Kavinskyn rinnalle. Kuulaat 80’s-synat ovat viimeinkin saaneet kavereikseen tymäkät rytmit, synkät tunnelmat ja metallille ominaisen energian.
Samankaltaisen ilmiön ja kehityskulun näki myös Ääniwallin tämänkertaisella Flashback Future -klubilla. Paikalla oli selvien genre-uskovaisten lisäksi paljon hahmoja, joiden paidoissa ja kangasmerkeissä näkyi Iron Maidenin ja Burzumin kaltaisia nimiä. Uusi voima on löydetty.
Elektronisen musiikin kompastuskivenä on monesti lavaesiintymisen vähyys. Illan aloittaneen kotimaisen Megahammerin show koostui herra Megahammerin eleettömästä oleilusta laitteidensa takana ja screeneillä heijastetuista pätkistä 1980-luvun halppis/kulttitoimintaelokuvista.
Saksalaisen Dizkodeathin koneenkäyttäjän liikehdintä oli jo aktiivisempaa ja nappuloiden vääntelyäkin pääsi seuraamaan selkeämmin. Ruotsalaisella Irving Forcella oli puolestaan kaksi jäsentä, ja kitarakin mukana. Samoin ruotsalainen Owl Vision oli jo kaikkinensa näyttävää meininkiä valoineen ja liikkeineen. Valitettavasti artistin death electroksi nimetty tyyli tuntui olevan vähän ulkona illan muusta annista. Vuonna 2007 aloittanut Owl Vision on ehkä pioneeri työssään, mutta jotenkin liian perus yökerhoelektrolta musiikkinsa ainakin nyt kuulosti.
Lopulta oli kuitenkin täysin selvää, ketä näille minifestivaaleille oli tultu katsomaan. Ääniwallin iso sali oli ammuttu täyteen jo hyvissä ajoin ennen Carpenter Brutin aloitusta ja lavan edessä oli tiivis tunnelma. Odotus myös räjähti voimallisena purkauksena, kun musiikki alkoi viimein soida. Hikeä, hyppimistä, riemunkiljahduksia – tältä on varmasti tuntunut vaikkapa AC/DC:n keikalla joskus vuonna 1975 Australian takamailla.
Keikoilla Carpenter Brut täydentyy itse artistin hoitaman koneosaston lisäksi kitaralla ja live-rummuilla (joiden soittajat jäävät yhtä mysteerisiksi kuin Brut itsekin; hän on todennut vain: ”They’re two very good friends of mine who play in metal bands, I won’t say anything more.”) Väitän, että tämä inhimillinen ja silmää viehättävä aspekti on vauhdittanut Carpenter Brutin nousua kuuluisuuteen. Toki maailma juhlii tällä hetkellä myös yksinään esiintyviä dj-superstaroja läppäreidensä takana, mutta Carpenter Brut on varmasti hyötynyt viime vuonna aloitetuista bändikeikoista. Esimerkiksi rumpalin antaumuksellista takomista on todella hauska seurata.
Aito rock’n’roll-henki oli siis nytkin vahvasti läsnä – jos sitä nyt sattuu pitämään arvokkaana ja monesti kannattaa kyllä pitää. Tietyt asiat ovat ikuisia. Yksittäisiä biisejä, soundimaailmoja tai muuta sinällään triviaalia on tässä yhteydessä edes turha ruotia. Carpenter Brutin keikka oli yksinkertaisesti rytmikkään ja suoraviivaisen, mutta silti dynaamisen musiikin juhlaa. Voittoja on tulossa lisää, siitä voidaan olla varmoja.
