Aurinkolaseja, nopeita autoja ja magentaa – John Carpenterin perilliset ja synthwave

Retroiluun vahvasti pohjautuva SYNTHWAVE kiehtoo monenikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. Mikä on tämä genre, joka houkuttelee niin hipsteriä kuin hevaria tanssimaan syntetisaattorien kaahailun tahtiin neonvalojen loisteessa? Ja miksi sen nykytähdet käyvät loppuunmyydyillä keikoilla Suomessa?

Punasävyiset valot hohtavat hämyisessä baarissa. Tytöt tanssivat värikkäissä vaatteissa. Arnold Schwarzeneggerin esittämä Terminator kävelee baariin. Taustalla soi Tahnee Cainin Burnin’ in the Third Degree -kappale.

Scifi-toimintaelokuva Terminator on tehty vuonna 1984, mutta siinä nähtävän baarin tunnelma muistuttaa musiikin ja valojen puolesta lähellä Ääniwallissa järjestettävää Flashback Future -klubia. Siellä soitettava synthwave-musiikki kumartaa action-sankareiden, nopeiden autojen sekä värikkäiden pikseleiden suuntaan.

Miksi 1980-luvun elokuvamusiikki on niin suosittua juuri nyt?

Synthwave, retrowave, outrun ja 80’s electro viittaavat kaikki samaan estetiikkaan. Termi “outrun” on peräisin vuonna 1986 ilmestyneestä Out Run -videopelistä, jossa ajetaan nopeilla autoilla kohti auringonlaskua. Tietä reunustavat palmupuut ja värivalot.

Ääniwallissa järjestettävä Flashback Future -klubi täyttää syksyllä kolme vuotta. Klubin perustajat Mape Ritvola ja Niklas Nyman halusivat ensin järjestää klubia löyhällä kasaridiskoidealla, mutta sitten he tajusivat, että teeman voisi rajata synthwaveen.

”Drive-elokuvan jälkeinen buumi oli silloin vielä käynnissä, ja genre oli kasvanut sopivasti suuremmaksi. Aloitimme klubin Pacificossa. Kävijöitä riitti, joten pystyimme siirtymään Ääniwalliin”, Ritvola miettii klubin ajankohtaa.

Vuonna 2011 ilmestynyt Drive oli kulminaatiopiste, joka nosti synthwaven hetkeksi miltei mainstreamiin. Nicolas Winding Refnin ohjaama elokuva ammensi kasaritoimintaelokuvien estetiikasta häpeilemättä, mutta diskreetisti.

Ryan Gosling esittää elokuvassa stuntmiestä, joka toimii öisin pakoauton kuljettana ryöstöissä. Anonyymi kuski ei jäyhän kasarisankarin kliseille ominaisesti paljoa puhu, eikä tunteita voi tulkita hänen kasvoiltaan. Kuski käyttäytyy hillitysti ja pukeutuu hopeiseen silkkibombertakkiin, jossa on skorpionin kuva.

Drive sisältää paljon ajokohtauksia, joissa neonvalot loistavat eivätkä kadut tunnu päättyvän koskaan. Kiiltävästä pinnasta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunnelmassa on jotain perustavanlaatuisen synkkää, jopa surullista. Sliipattu syntikkapop ja karkkivärit muodostavat kontrastin elokuvan rajulle väkivallalle.

Portlandilainen elektropop-yhtye Chromatics oli levyttänyt elokuvassa soineen Night Drive -kappaleen jo vuonna 2007, mutta elokuva teki yhtyeestä yhden elektronisen indiepopin suosituimmista nimistä.

Drive nosti suosituksi myös mystisen ranskalaisartistin Kavinskyn, jonka Nightcall-kappale soi elokuvan alkuteksteissä. Nightcall-ep:n kansi edustaa tähän päivään tuotua synthwave-estetiikkaa ominaisimmillaan. Sen kuvassa näyttäytyvät jyhkeät mieskasvot, jotka hohtava punainen silmä saa hahmon näyttämään kyborgilta. Kuva on kuin suoraan satunnaisesta vanhasta sarjakuvasta tai scifi-pulp-dekkarista.

”Huhutaan, että Kavinsky olisi vain peitenimi, jonka takana olisi oikeasti Daft Punk. Kavinskya esittävä dj:hän voisi olla periaatteessa kuka tahansa. Tällainen arvoituksellisuus ja myytin luominen on synthwavelle keskeistä”, Mape Ritvola avaa.

Ei ole sattumaa, että Drive-elokuvan julisteen kirjainten väreiksi on valikoitunut magenta. Violetin ja pinkin välille asettuva synteettinen neonsävy on ominainen paitsi Barbie-nukeille myös synthwave-estetiikalle. Myös muut neonvärit kuuluvat synthwaven palettiin, mieluiten synkkää taustaa vasten.

Synthwave-artistit käyttävät 1980-luvun graafista suunnittelua, kuten B-elokuvien, scifi-pokkareiden ja tietokonegrafiikoiden visuaalisia ilmeitä inspiraationa uusillle kansilleen. Sama estetiikka toistuu myös Flashback Future -klubin neonvärisissä flaijereissa. Koristeina klubilla on vanhoja televisioiden ruutuja, joista esitetään 80-luvun toimintaelokuvien trailereita.

Ritvola kertoo, että heidän klubeillaan käy nörttejä, hevareita, gootteja, laiteharrastajia ja elektronisen musiikin faneja. Synthwave on etenkin elokuvafanien suosiossa, joten Flashback Futuren dj:t ovat tehneet keikkoja myös Night Visions -festivaaleilla.

Synthwaven isähahmoihin lukeutuva John Carpenter esiintyi elokuussa ensi kertaa Suomessa ja syksyllä Flashback Futuren vieraaksi saapuu nykyskenen tähti, Carpenter Brut. Kun Perturbator, yksi genren suurimmista nimistä, esiintyi keväällä 2015 Flashback Futuressä, liput myytiin heti loppuun.

”Synthwavea on helppo tanssia, ja sen sisälle mahtuu monta alalajia. Se voi muistuttaa miltei heviä tai kevyttä hömppäpoppia, joka soi aerobicvideoiden taustalla. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin nostalgiasta”, Ritvola sanoo.

Nostalgia syntyy tunteesta, että jotain tärkeää menneisyydestä on poissa, eikä se koskaan palaa. Kun uusia bändejä, ääniteformaatteja ja tyylisuuntauksia syntyy vanhojen tilalle, nostalgikot kääntyvät kohti mennyttä ja huokaavat, että kyllä niissä vanhoissa teoksissa kuitenkin oli sitä jotakin. Enemmän tunnetta.

Vasta, kun jotain on poissa, sitä voi kaivata.

Mape Ritvola myöntää, ettei kiinnittänyt elokuvamusiikkiin erityisempää huomiota vielä 1980-luvulla, jolloin samanlaista musiikkia kuuli jokaisessa leffassa.

”Silloin John Carpenterin kaltaisten säveltäjien tunnarit ikään kuin kuuluivat ajankuvaan, eikä niihin siksi kiinnittänyt erityisempää huomiota. Nyt, kun elokuvamusiikki on muuttunut orkestroiduksi eikä tarttuvia tunnareita enää tehdä, arvostan kasarisoundtrackeja uudella tavalla.”

Synthwaven viehätys syntyy pitkälti kämäisyydestä. Teknologia on kehittynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana hurjaa vauhtia niin, että kuka tahansa voi periaatteessa tehdä ammattimaisen kuuloisen popkappaleen omalla tietokoneella. Retroilijat ovat kiinnostuneempia menneiden teknologioiden rajoittuneisuudesta.

”Vanhoissa syntetisaattoreissa on vähemmän liikkumavaraa, ja siksi niissä on tunnistettava ominaissoundi”, Ritvola sanoo.

Brian Eno selittää A Year with Swollen Appendices -päiväkirjassa retrogenrejen suosiota seuraavasti:

”Kaikki se, mitä pidetään tänä päivänä outona, rumana tai rumana nykyisessä teknologiassa muuttuu myöhemmin sen tunnusmerkiksi. Cd:n pomppiminen, digitaalisen videon epämukavuus, 8-bittisen kämäinen soundi – kaikkia näitä varjellaan heti, kun tekniikka kehittyy niin pitkälle, että niitä voidaan välttää.”

”Se on epäonnistumisen ääni: modernissa taiteessa on niin usein kyse kontrollin häviämisestä, siitä, että formaatin rajat tulevat vastaan ja hajoavat. Kun kitarasoundi rikkoontuu, se johtuu siitä, että kitara soi yksinkertaisesti niin lujaa, ettei vahvistin pysty toistamaan sitä. Blueslaulajan äänen särkyminen syntyy siitä, että intensiteetti on niin voimakas, ettei kurkku kestä sitä. Rakeisen tai ylivalottuneen filmin kiehtovuus syntyy siitä, että tapahtumat ovat niin hetkellisiä, ettei kamera pysty tallentamaan niitä.”

Synthwave on levynkeräilijöiden ja etenkin vinyylinharrastajien musiikkia miltei esinefetissointiin asti. Fanit pyrkivät tekemään harvinaisia löytöjä ja metsästävät loppuunmyytyjä levyjä. Alkuperäisten elokuva- ja pelisoundtrackien, kuten vaikka Red Dead Redemptionin tai Streets of Ragen vinyyliversioista voidaan tänä päivänä pyytää Discogsissa muutamia satoja euroja, etenkin, jos painos on ollut pieni.

Uudemmat synthwave-artistit harkitsevat tarkkaan, missä formaatissa he musiikin julkaisevat. Monet aloittavat lataamalla biisejä Bandcampiin tai Soundcloudiin ja jos kiinnostusta riittää, he julkaisevat sitten parin sadan kappaleen painoksen musiikkia vinyylillä. Suosituin pituus on ep.

Jos levyt menevät kaupaksi, artistit saattavat ottaa uuden painoksen. Painosmäärä pidetään kuitenkin mieluummin pienenä, sillä mitä vaikeampaa levy on löytää, sitä korkeampaan arvoon se nousee.

Esimerkiksi Pertubator-nimellä musiikkia tekevän pariisilaisen James Kentin ensimmäinen julkaisu ilmestyi 300 kappaleen ep-painoksena vinyylillä. Kun levy myi loppuun, Pertubator painatti uuden erän. Nyt Pertubator levyttää Blood Music -yhtiölle, joka julkaisi hänen neljännen kokopitkän albuminsa The Uncanny Valleyn viime toukokuussa cd:nä, vinyylinä ja kasettina.

Perturbator ammentaa vaikutteensa kyberpunkista sekä Akiran ja Ghost in the Shellin tyyppisistä japanilaisista animeista. Se edustaa Carpenter Brutin ohella “dark synthwavea”, genren brutaalimpaa, metallifaneihin vetoavaa laitaa.

”Dark synthwavea voi pitää metallin aviottomana lapsena. Musiikkia tehdään syntetisaattoreilla, mutta kappaleiden rakenteet ja henki ovat lähempänä rokkia kuin elektronista musiikkia. Kun rock-kappaleisiin sekoittaa elektronisia soittimia, syntyy katastrofi, mutta kun rokkia soitetaan kokonaan elektronisilla soittimilla, syntyy jotain uutta”, Carpenter Brut kommentoi toukokuussa Metalsucksin haastattelussa.

Kynttilät loistavat ja lattia alkaa täyttyä tanssijoista, kun Sabrinan Boys Boys Boys soi Siltasen Lauri Soini ja Janne X Plays Synth & Wave -illassa. Lauri Soinin pyörittämä klubilla on Flashback Futurea popimpi ote synthwaveen, ja se keskittyy lähes yksinomaan 1980-luvulla tehtyyn musiikkiin.

”On ollut ihanaa löytää elokuvista tutut kappaleet uudelleen ja kuulla ne uudessa valossa. Huomata, että vaikka jonkun Dirty Dancingin soundtrack on oikeastaan tosi koskettava”, Lauri Soini sanoo.

Kuukausittaisella klubilla on mukana aina vaihtuva vieras-dj. Teemaa lähestytään vieraan mukaan aina eri näkökulmista, esimerkiksi maiden mukaan. Syntikkapoppia löytyy erityisesti Ranskasta, Italiasta, Japanista ja jopa Suomesta.

”Rikon aina rajoja ja päädyn kuitenkin soittamaan jotain ranskalaista boogieta, mutta se on tarkoituskin.”

Viime aikoina hän on pyrkinyt etsimään etenkin romanttisempia soundtrack-biisejä ja balladeja.

”Jos konsepti on rajattu liian tiukkaan ja pysyy aina samanlaisena, hommasta menee aika nopeasti fiilikset. Olen myös vähän allerginen liian oppikirjamaiselle retroestetiikalle.”

Simon Reynolds piti Retromania-teoksessaan nostalgiaa ja menneisyyteen kuuluvien genrejen fetissointia eräänlaisena ongelmana. Kun jäädään liiaksi jumittamaan retroilun luuppiin, toistetaan jo kauan sitten tehtyjä asioita, eikä mitään uutta pääse syntymään.

Missä kulkee ärsyttävän ja inspiroivan retroilun raja synthwavessa?

”Ehkä joissain kasaridiskoissa, joissa dj:llä on Elvis-puvut ja peruukit ja itsekeksityt italiankieliset nimet. Teemat ovat ihania, mutta tietyn retrolokeron suorittaminen on lamaannuttavaa”, Lauri Soini pohtii.

”Käyn ulkona, koska haluan löytää jotain uutta. Oletan, että kaikki muutkin pitävät klubeilla käymisessä eniten siitä, että he löytävät jotain, mitä he eivät ole välttämättä edes osanneet odottaakaan. Uusia ihmisiä, uusia biisejä ja kauan sitten unohtuneita kappaleita, joihin voi ihastua uudestaan.”

Carpenter Brut esiintyy Helsingin Ääniwallissa lauantaina 3.9.2016. Perturbator esiintyy Helsingin Ääniwallissa lauantaina 5.11.2016.