Kent
27.10.2016
Hartwall Arena, Helsinki
Tällä tavalla pitää lopettaa keikka; tällä tavalla pitää lopettaa ura.
Perjantainen Hartwall Arena kylpee karmiininpunaisessa valossa, valtavilla screeneillä kukka-asetelmat näyttävät käsitellyn kuvakulman takia eksoottisilta taivaankappaleilta, kymmenentuhatta kättä kurottaa kohti kattoa, tykeistä tupruava paperisilppu on kuin sakeaa pyryä lumisadelelussa, jonka sisällä olemme kaikki me kuulijat, Kentin hellissä käsissä. Yli kuusiminuuttinen Mannen i vita hatten (16 år senare) on juuri saavuttavassa goottista kliimaksiaan, kun Jocke Berg laulaa:
Men älskling, vi ska alla en gång dö.
Kaikki me tosiaan kuolemme, mutta Kent on ottanut loppunsa omiin käsiinsä: se on päättänyt päättää päivänsä tänä syksynä. Sen kunniaksi tämä joulukuun 17. päivä Tukholmassa päättyvä jäähyväiskiertue, sen kunniaksi tämä ainoa Helsingin keikka, joka asettaa yhtyeen jylhän päätöksen pistää pillit pussiin viisaaseen ja arvokkaaseen valoon.
Jos Kent olisi halunnut lopettaa huipulla, puhtaasti kaupallisin kriteerein esirippu olisi kannattanut laskea Du & jag döden -albumin jälkeen vuonna 2005, mutta silloin olisimme jääneet paitsi yhtyeen koneellisen kauden albumeita Tilbaka til samtiden (2007) ja Röd (2009), joista varsinkin jälkimmäinen on aliarvostettu mestariteos. Niitä seuraavilla albumeilla ote alkoi livetä, albumeille alkoi ilmestyä taiten tehtyjä täytebiisejä, joissa ei ollut itsessään mitään häpeämistä – mutta kun niillä varhaisemmilla albumeilla jokainen kappale oli sykkinyt elämää ja vuotanut verta.
Kahdestoista ja viimeinen albumi Då som nu för alltid (2016) ei nouse yhtyeen klassikoiden rinnalle, mutta se on silti keski-ikäisten miesten keski-ikäisen yhtyeen vaikuttava viimeinen voimanponnistus, paras levy johon Kent vielä pystyy. Eikä se ole ihan vähän. Täten ei tunnu väärältä, että 24 kappaleen keikalla peräti 7 kappaletta (mukaan lukien irtosingle Egoist) on tämän vuoden satoa, syyskuun viljaa. Kun etukäteen vakoili settilistaa, uutuusalbumin keskinkertaisempaan materiaaliin kuuluvat Den vänstra stranden, keikan avannut Gigi (tai puolet siitä) ja ensimmäisenä encorena soitettu Förlätelsen kummastuttivat ja ärsyttivätkin, koska veivät harmillisesti paikan ties kuinka monelta soittamatta jääneeltä klassikolta. Mutta aivan kuten joukkueen kokoonpanot eivät määrää ottelun lopputulosta, kappalelista ei onneksi ole yhtä kuin keikka. Kaikki kolme kappaletta istuivat kokonaisuuteen saumatta, kohokohtia ne eivät olleet mutta eivät notkahduksiaan.
Kent on aina ollut omalla tavallaan kasvoton yhtye, mutta sen syynä ei ole värittömyys tai mitäänsanomattomuus vaan pikemminkin peripohjoismainen itsekorostuksen vierastaminen, halu ”antaa musiikin puhua puolestaan”, kuten kauhistuttava klisee kuuluu. Vaikka olen viettänyt kohtuuttoman suuren osan elämästäni Jocke Bergin sana- ja säveltaiteen parissa, mies voisi rauhassa kävellä siviileissä kadulla ohitseni ilman että huomaisin mitään. Yhtä lailla lavalla neljä Kentin jäsentä pukeutuvat täysmustiin, pidättäytyvät briljeeraamasta soitollaan — soolot Kent-keikalla olisivat yhtä asiaankuulumattomia kuin jönglööritemput — ja antavat näyttävien taustavideoiden (jotka ovat sekä skandinaavista luontoa että silkkaa Anton Corbijnia: tulta, metsää, ukkosta, lumihiutaleita, kukkia, hevosia, tiikereitä, toismaailmallisia naismalleja) huuhtoa ylitseen. Kaikki palvelee musiikkia; taiten rakennettuja, hienosti sanoitettuja ja vanhanaikaisen suurieleisiä popkappaleita.
Kahteen otteeseen Berg pysäyttää keikan tavalla, jollaista ei ole häneltä ainakaan Suomessa nähty. Kolmantena soitetun Stoppa min junin (Lilla ego) jälkeen Berg muistelee muutaman minuutin ajan Ruisrockia ja Lost And Found -yöklubia näyttäen aidosti liikuttuneelta. Puolentoista tunnin kohdalla, Sockerin jälkeen, seuraa vielä pidempi intervalli, kun hän esittelee bändin muut jäsenet ja verkkaisesti tarinoi yhtyeen alkuvaiheista, hyssytellen huutavaa yleisöä. Kaikki vaikuttaa spontaanilta, suomalaisyleisölle suunnatulta; on vaikea kuvitella Bergin jokaisella kiertueen keikalla toistavan saman kymmeneen minuuttiin venyvän välispiikin ilman että se vaikuttaisi teennäiseltä. Suomea Berg ei yleisöä miellyttääkseen tapaile edes sanalla tai parilla, toisella kotimaisella mennään alusta loppuun.
Tämän jälkeen moni varmaan luulee alkavan loppusuoran tuovan mukanaan hittiputken, mutta Kent jatkaa loppuun saakka omalla tavallaan. B-puoli Utan dina andetag, Bergille itselle ilmeisen tärkeä akustinen Sverige ja viimein odotettu 747 lopettavat illan varsinaisen setin, ja niissä ruumiillistuu konsertin koko hienous. Viimeisenä eleenään Kent haluaa tarjota ilmeisen singlejatkumon sijasta läpileikkauksen koko urastaan, ja tässä kokonaisuudessa mukaan valikoidut hitit (Musik Non Stop, Kärleken väntär, Ingenting, 999) kuulostavat siltä kuin bändi haluaisi soittaa ne, eivät yleisölle väkisin soitetulta pakkopullalta. Poikkeus on vain Dom andra, jo alun perin yliarvostettu kappale, joka soi ensimmäisessä encoressa jähmeästi ja pakonomaisesti.
Kuulematta siis jäi muun muassa Kräm, Om du var här, Saker man ser, Himmelsk drog, Kevlarsjäl… Ja nämä siis vain viime vuosituhannen tuotannosta. Voit jatkaa listaa oman makusi mukaan, voit jatkaa sitä loputtomiin. Mutta väliäkö sillä, koska saimme Romeo ätervänder ensamin, Hjärtan, Innan allting tar slutin ja La belle époquen, jonka hyytävä poliittinen raivo osoittaa mihin Kent vielä viime vuosinaan parhaimmillaan kykeni – kappale on kuin kansankodin kylmään sydämeen isketty timanttinen tikari. Matkan varrella aikuisesta Kentistä ovat hioutuneet pois alkuaikojen indie-sävyt, goottivivahteen ja kylmimmät elektroniset kokeilut. Vuosimallin 2016 loppuunsa valmistautuva yhtye kantaa yhä menneisyyttään mukana mutta ei kurottele sitä kohti, täyteläinen ja kerroksellinen poprocksoundi on jo lähellä keskitietä mutta uljaasti ja silti omalla ajolinjallaan.
Eikä keikka vielä pääty alussa kuvattuun Mannen i vita hatteniin. Vielä kerran yhtye nousee lavalle kolmen taustalaulajattarensa kera ja soittaa sen viimeisen laulun, Den sista sångenin, joka kaikkien koettujen tunnemyrskyjen jälkeen kuulostaa tyynnyttävältä tuutulaululta. Taustascreenillä aavemaisesti kuvamanipuloidut lapset (ovatko he Down-lapsia? androideja? kummituksia?) jättävät monimielisen jälkivaikutelman, mikä lienee tarkoituskin. Älä vaivu uneen pitämättä edes toista silmääsi auki.
Uransa ilmeisimmällä huipulla Kent ei siis lopettanut, vaan yhtye teki jotakin vielä hienompaa. Tunnistamalla omat rajansa ja tajuamalla kaiken olennaisen olleen jo sanotun he käänsivät tämän tietoisuuden voitokseen ja kaappasivat oman tarinansa taas omakseen. Kuten pitkän linjan ja pitkän matkan juoksija, joka tietää että myöhäiskauden pistesijat ovat joskus nuoruuden mitaleja arvokkaampia.
Muistakaa heidät tällä tavalla.