Kiitos vierailusta, Swans, mutta tämä planeetta alkaa olla tomuksi moukaroitu

Swans, Joose Keskitalo
Tavastia, Helsinki
26.11.2014

Swans. Ei THE Swans, vaan Swans. Kuin varoitushuuto, tai arkistomappiin lätkäisty tarra. Joutsenia, ja monikossa.

Yhtyeen johtaja Michael Gira on joskus sanonut valinneensa yhtyeensä nimen koska joutsenet ovat kauniita, mutta lyhytpinnaisia eläimiä, jotka päälle käydessään ovat voimakkaita ja ilkeitä.

Siltä tämä kieltämättä tuntuu. Makaan sängyn pohjalla enkä pääse ylös. Olo on moukaroitu ja kipeä.

Vuonna 1982 perustettu Swans on henkiinheräämisensä (2010) jälkeen käynyt kiitettävällä tiheydellä Suomessa: pari kertaa Tavastialla, ja kerran Flow’n isossa sinisessä teltassa.

Yhtye on ollut myös henkiinherätetyksi yhtyeeksi varsin verevä. Keikat ovat olleet äänekkäitä ja pitkäkestoisia. Jos jotain, yhtye on viime vuosina ammentanut alkupään levyjensä brutaalista ja minimalistisesta voimasta, siinä missä paluulevy My Father Will Guide Me up a Rope to the Skylla (2010) oli vielä muistumia Giran väliaikaisprojekti Angels of Lightin hienostuneisuudesta.

The Seer (2012) ja To Be Kind (2014) ovat toisiinsa verrattuna varsin erilaisia levyjä, vaikka kumpikin koostuu pitkistä, lähes kymmenminuuttisista aina puoleen tuntiin kestävistä kappaleista. Varsinkin The Seer vaatii kuulijalta aivan toisenlaista aikakäsitystä kuin popmusiikki yleensä. Samaa avaruusmatkailun mittasuhteita on uusimman levyn puolituntisessa kolossissa Bring the Sun / Toussaint L’ouverture. Ollaan pikemminkin installaatiotaiteen kuin popin maailmassa. Repetitiivisen musiikin äärellä mieleen muistuvat Bruce Naumanin jotkut teokset. Ja mikä ettei, ammentavathan molemmat enemmän tai vähemmän samasta New Yorkin no wave -skenestä ja siihen vaikuttaneista lähteistä: Steve Reichista, La Monte Youngista ja Philip Glassista.

Ensimmäinen kappale on uusi, levyttämätön Frankie M. Sen ensimmäinen kolmannes koostuu Thor Harrisin gongilla ja rumpali Phil Puleon pelleillä soitetusta introsta, joka on mitä ilmeisimmin syötetty jonkun delayn tai vastaavan läpi, sillä sen sisällä on havaittavissa aaltoileva luuppi. Jossain vaiheessa pedal steeliä soittava Cristoph Hahn marssii lavalle, ja saa massiiviset suosionosoitukset. Osa Tavastian täyttäneestä, huomattavan nuoresta yleisöstä luullee että kyseessä on Gira. Kun Gira ja hänen ohellaan ainoa alkuperäisjäsen Norman Westerberg kävelevät lavalle, on reaktio samankaltainen. “Vihdoin tämä alkaa”, tuntuu yleisö huokaavan tyytyväisenä, vaikka kappale on alkanut jo vartti sitten.

Aika on Swansille kuin alkuaine, joka tulee musertaa. Lekoiksi käyvät kitarat ja muut lyömäsoittimet, ja siitä vaan hommin sitten. Swansille kelpaa yksi nuotti, yksi sointu, ja sitä toistetaan, kunnes aika ja paikka alkavat murentua reunoilta.

Swansin musiikkii junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun naanaa naanaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun naanaa naanaajunnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa junnaa junnaa-naa junnaa naajun naajun naajun naanaa naanaa.

Monotoniselta tuntuva paalutuus alkaa ajan myötä saada sävyjä. Tajuaa, etttä vaikka biitti on pultattu maahan, niin muusikot huojuvat sen tahdissa hieman eri tavoin. Kuten savimöykky dreijalla, muodostaa aika epäkeskon ellipsin näiden viiden miehen käsittelyssä. Ja se elää. Materiaali alkaa elää. Pian ympyrän muoto vakiintuu ellipsistä täydelliseksi. Planeetta alkaa muodostua jumalien käsissä.

Toisena kappaleena yhtye soittaa yhden uuden levyn avainkappaleista, A Little God In My Hands. Basisti Chris Pravdican riffi on valtava, järkälemäinen, paljon suurempi kuin levyllä. Gira yhtyy siihen kitaralla, paikallaan hyppien ja duckwalkaten, kuin joku Chuck Berry kuun pimeältä puolelta. Yleisö huojuu jo miltei tanssittavan biitin varassa. Gira sulkee silmänsä ja alkaa messuta tv-evankelistan vakaumuksella. Vanhan, harmaantuneen tv-evankelistan.

Ennen konserttia on käännytettyjenkin piirissä kiertänyt jupinaa siitä, että mitä Swansilla on enää tarjota. The Seer oli niin valtava levy, että jopa To Be Kindin tasoinen järkäle tuntuu sen rinnalla pieneltä. Yhtyeen keikat ovat myös olleet niin totaalisia, ettei oikeastaan ole mitään suuntaa mihin mennä enää, ylhäällä taikka alhaalla.

Gira on kieltämättä kuluttava hahmo. Lupaus kolmetuntisesta konsertista muuttuu marraskuisessa Suomessa pikemminkin uhkaukseksi. Giran periksiantamattomuudessa ja tylyydessä on jotain foucaultmaista huumorittomuutta. Hän aikoo ruoskia itseään kolme tuntia, ja sinut hän aikoo laittaa katsomaan sitä, ja maksamaan vielä siitä huvista.

Jos Gira olisi jossain rinnakkaistodellisuudessa saanut oman planeettansa, niin hän olisi takuulla tuhonnut sen katuporin ja lekoin ja ydinpommein, ja istuisi nyt tuhkaisella tunkiolla alasti ja likaisena ja huutaen miten kaikki on tuhottu. Siinä mielessä Gira on pieni lapsi, vauva, joka haluaa kaiken: maitoa tissistä ja rakkautta siinä sivussa. Hän huutaa ja vaatii, hakkaa nyrkeillä lattiaa, kunnes maailmasi täyttyy hänestä. Hän on pieni jumala käsissäsi, 150-kiloinen ulvova susi, joka konttaa luoksesi ja nuuhkii jalkoväliäsi kiinnostuneena.

Just a Little Boy (for Chester Burnett) on juuri tätä. Se on omistettu paremmin Howlin’ Wolfina tunnetulle bluesmiehelle, tuolle hikoilevalle ja himokkaalle köriläälle, joka innostuttuaan esiintyessään konttaili lavalla ja leikki koiraa haistellen eturivissä olleita naisia.

Wolfissa on jotain sellaista alkukantaista eläimellisyyttä, jolla on suora yhteys Giran ja Swansin maailmaan. Wolfin eulogisointi “pienenä poikana” on tapa Giran käsitellä itseään ja omia halujaan. Jos levyllä kertosäkeen säälivää “he’s just a little boy” -totemusta seuraa yhtyejäsenien pilkallinen naururemakka, niin lavalla Giraa tyytyy läpsimään itseään, kuin toruen omaa empaattisuuttaan. Kappaleen lopussa yhtye näyttää koko voimansa, ja suorastaan seesteinen ilta saa muistutuksen kuinka brutaali ja voimakas tämä yhtye todellisuudessa on.

Konsertin kaksi viimeistä kappaletta, I Forget ja Bring the Sun / Black Hole Man, menevätkin sitten samaan mustaan aukkoon. Vaikka äänenpaineet ovat verrattain pienet edellisiin konsertteihin suhteutettuna, jää Just a Little Boyn lopun katharsis illan ainoaksi armon pilkahdukseksi.

Swans on tänä keskiviikko-iltana hieman rutinoitunut, paikoitellen jopa väsynyt. Gira on kadottanut edellisenä iltana Utrechtissa läppärinsä ja muistikirjansa, ja vitutus tuntuu jossain pinnan ala, vaikka kappaleiden välissä nähdäänkin jotain niin pelottavaa kuin Giran hymy hänen kiittäen aidosti ihailevia faneja rakkaudesta.

Swansilla on varmasti vielä annettavaa, mutta säälimätön tahti alkaa näkyä ukkojen pinnassa. Gira itse ei ole yhtä raivokas musiikillinen johtaja kuin aikaisemmilla kerroilla, ei karju naama punaisena ohjeita rumpalille ja basistille. Norman Westerbergin leukaan on kasvanut huolestuttavan pitkä suortuva jäkälää muistuttavaa partaa. Pitkät kappaleet alkavat siis näkyä hänenkin kasvoiltaan.

Jännä nähdä mihin Swans suuntaa seuraavaksi. Tämä planeetta alkaa olla tomuksi moukaroitu.

Hieman kuten Mirel Wagner reilu vuosi sitten (mielenkiintoista, että Swansin Tavastian lämppärit tulevat molemmat siitä blogikirjoituksesta, jossa vertasin Mireliä Swansiin mielummin kuin Bob Dylaniin, ja viimeisessä lauseessa Joose Keskitaloon), on illan yksin akustisen kitaransa kanssa avannut Joose Keskitalo on vaikeassa paikassa. Keskitalo suoriutuu tehtävästään hyvin esittämällä setin, joka koostuu niitä morbideimmista ja makaabereimmista hänen laulukirjassaan. Etenkin mieleen jää debyytin Kuolleen miehen laulu, jossa on giramaista, jostain Camus’n suunnalta tulevaa eksistentialistista ulkopuolisuutta ja tunteettomuutta.