Tapahtui festareilla Keski-Ranskassa: M.I.A.-kopio, Liam Gallagherin kaksoisolento ja Gracias

Anna Brotkin vieraili Europavoxissa, jossa eurooppalaiset artistit esittäytyvät muille eurooppalaisille. Aika on ilmeisesti pysöhtynyt: suomalaisista artisteista olivat edelleen tunnetuimmat Bomfunk MC’s, HIM, The Rasmus ja Lordi.

Teksti ja kuvat: Anna Brotkin

Europavox
Clermont-Ferrand, Ranska
23.–25.5.

Heeei, sehän on Liam Gallagher! Paitsi että oho, ei olekaan. Selvennykseksi lavan takaseinässä vilkkuu rivi valokirjaimia, jotka kertovat, että kyseessä on brittibändi Miles Kane.

On torstai-ilta, Europavoxin aloituspäivä. Miles Kane itse heiluu lavan reunalla supertiukoissa housuissa ja varmaankin kiroaa mielessään sitä, että Oasis ehti 15 vuotta aiemmin. Googlaahan huviksesi miehen naama, niin ymmärrät.

Kolmipäiväinen Europavox-festari järjestetään alkukesästä Clermont-Ferrandissa Keski-Ranskassa. Laakson keskellä lepäävään keskisuureen kaupunkiin ei juuri kukaan alueen ulkopuolinen eksy, joten festari kutsuu paikalle kourallisen ulkomaisia toimittajia siinä toivossa, että sana alkaisi kiiriä.

Mahdollisuuksia sellaiseen onkin. Festarin kattaus on kiinnostava läpileikkaus eurooppalaisia bändejä, joita yhdistää yksi asia: ne kaikki ovat tunnettuja lähinnä omissa kotimaissaan. Festariväki sanoo, että lineupiin yritetään koota mahdollisimman monesta Euroopan maasta nousevia artisteja, joilla on mahdollisuus menestyä muuallakin. Yhdysvallat on täällä kirosana, ja myös brittejä vähän karsastetaan, koska ne menestyvät muutenkin. Aikaisempina vuosina Suomesta ovat olleet mukana muun muassa French Films ja Mirel Wagner, tänä vuonna Gracias.

Festivaalialuetta yöaikaan.

Kolmen päivän aikana neljällä lavalla ehtii kuulla yhtä jos toista. Konsepti on mahtava: festari on tarpeeksi pieni, genreskaalaltaan sopivassa suhteessa kattava, tuntematon ja tunnettu. Ulkona olevat lavat ovat ilmaisia kaikille, sisälle joutuu maksamaan.

Festarialueella myydään lettuja ja täytettyjä patonkeja. Bisseä tarjoillaan ranskalaiseen tyyliin 2,5 desin laseissa. Jatkoilla tanssitaan pöydillä ja kuunnellaan tietysti Daft Punkia ja Phoenixia. Toimittajalle viikonloppu on kuin kolmen päivän Erasmus-vaihto: mahtavia tyyppejä, joiden seurassa sana ”Eurooppa” tulee mainittua kymmeniä kertoja. Talouskriisiä sivutaan ehkä kerran.

Keskusteluissa käy ilmi, että Suomesta tiedetään edelleen ne iänikuiset bändit: Lordi, Nightwish, Apocalyptica, HIM ja The Rasmus. Vastineeksi puhun irlantilaiselle toimittajalle Enyasta ja riverdancesta. Kun Bomfunk MC’s on ainoa ei-raskaan sarjan Suomi-edustaja, jonka kuulen mainittavan, olisi ehkä aika terästää musiikkivientiä?

Viikonlopun parhaimmistoon kuuluu tanskalainen Rangleklods, jonka synkässä elektrossa on jotain suunnattoman vetävää: Tom Waits, James Blake ja Frank Ocean samoissa housuissa. Keikka on lumoavan tyylikäs ja samalla ihanan kotikutoinen. Myös irlantilainen folkpopbändi Villagers tekee vaikutuksen: unenomainen musiikki saa lörpöttelevän ranskalaisyleisönkin hiljaiseksi. Ujous, simppelit soundit ja harmoniset enkelikuorot ovat valttia elektrotarjonnan keskellä.

Villagers.

Perjantaina soittava hollantilainen Skip & Die sen sijaan ei tee vaikutusta. Laulaja Cata.Pirata (joo, kirjoitetaan juuri noin) päätyy lähinnä esitanssimaan ironisessa hupparissaan ja huutamaan ”rrrrrrau!M.I.A.:n tyyli on kopioitu päästä varpaisiin. Artisti jopa heiluttelee sormiaan kuin aseita.

Oudoimmasta lavashow’sta vastaa ranskalainen Mr Nô, tuottaja ja vaatesuunnittelija. Lavalla kävelee liuta malleja ja massa bailaa. Eniten yleisöä kerää perjantai-illan ison lavan dj:t, britti Amon Tobin ja ranskalainen Vitalie Vtlzr. En voi sanoa ymmärtäväni kumpaakaan, joten keskityn small talkiin. Molempien keikoista mieleeni jää lähinnä hienot valot, vaikka irlantilainen ja slovenialainen toimittaja muistavatkin hehkuttaa Amon Tobinia vielä seuraavanakin päivänä.

Lauantain mahalaskun suorittaa Tomorrow’s World eli Airista tuttu Jean-Benoît Dunckel ja New Young Pony Clubin Lou Haytor. Glitterpuvussa heiluva Haytor on kuin vaivaantunut varhaisteini koulun kevätjuhlissa. ”Boring as fuck” sanoo vieressäni seisova italialaistoimittaja ja haemme lisää bisseä. Jos keikan kiinnostavin osuus on se, kun valo osuu laulajan välkehtivään kultamekkoon, on jotain mennyt pahasti pieleen. Musiikki toimii varmaankin levyllä, mutta keikka ei suoranaisesti lisää haluja ottaa siitä selvää.

Festarin parhaat hyvänmielenbileet järjestää belgialainen Puggy. Biisit ovat helppoa bailauskamaa: eivät järin innovatiivisia, mutta hölmöydessään toimivia popralleja. Joka äidin unelmavävy Matthew Irons on livenä häkellyttävän taitava laulaja.

Hauskassa sirkusmaisessa puurakennuksessa soittava islantilainen Sóley aiheuttaa lievän pettymyksen. Musiikki on kuten aina ennenkin: kivaa, söpöä ja harmitonta skandinaavifolkia, mutta yksi ulkomusiikillinen asia ärsyttää yli kaiken: feikkiaksentti. Ennen keikkaa antamassaan haastattelussa artisti puhuu lähes täydellistä englantia. Mutta lavalla Sóleysta kuoriutuu Björk: jokainen sana on ylilausuttava lapsellisella islantilaisella korostuksella. Aksentti on toki suloinen, mutta sen feikkaaminen ei. Tunnen itseni hölmöksi, kun olen joskus uskonut, että joku puhuisi oikeasti sellaista englantia. Islantilaiset, ryhdistäytykää!

Eniten odotan lauantailta ranskalaissuosikkiani Benjamin Biolayta, jota en ole yrityksistä huolimatta onnistunut aiemmin näkemään livenä. Houkuttelen muita ulkomaisia toimittajia keikalle mukaan, mutta apua! Benjamin ei sytytä. Ranskassa jonkinlaisessa jumalan asemassa oleva mies tepastelee lavalla uneliaan oloisena. Chansonia, rockia ja elektroa yhdistävä setti toimii kyllä, mutta se jokin (aika iso sellainen) jää puuttumaan.

Festarihumua.

Gracias soittaa lauantai-iltana kahteen otteeseen, lyhyen setin ulkolavalla ja varsinaisen keikan myöhemmin pienellä klubilla. Paikka on ääriään myöten täynnä. Graciaksen bändi tarjoaa yleisölle elektron tupruttamaan iltaan sopivaa groovea ja luomua. Oviaukossa törmään festarin johtajaan Francois Missonnieriin, joka nyökyttelee tyytyväisenä ja sanoo, että Gracias on hyvä buukkaus. Sama mies järjestää Pariisissa Rock en Seine -festaria, jossa on tänä vuonna kiinnostava lineup ja lentolippuihin tuhraantuu Suomesta käsin vähän vähemmän rahaa.

Huomaan ajattelevani, että jonkin sortin laadukkaat indie-euroviisuthan nämä ovat: artistien kotimaat tuntuvat olevan isossa roolissa. Ja hyvä niin. On hienoa, että joku jaksaa viedä eurooppalaista musiikkikulttuuria eteenpäin. Harvemmin esimerkiksi Suomessa näkee kreikkalaisia tai liettualaisia bändejä.

Lounaspöydässä festarin toimitusjohtaja pyytää minulta listaa suomalaisista bändeistä, jotka voisivat soittaa Europavoxissa ensi vuonna. Ajattelen, että lista päätyy varmasti miehen lasinaluseksi, mutta muut toimittajat vakuuttelevat, että ainakin aikaisempina vuosina heidän toiveitaan on kuunneltu. Jännityksellä jään odottamaan ensi vuoden kiinnityksiä. Onko siellä Lordi vai The Rasmus?