Suomesta vankan fanikunnan löytänyt lontoolainen The Tiger Lillies toi Savoy-teatteriin sirkusteemaisen freakshownsa, ja Jean Ramsay jäi sen jalkoihin.
Teksti: Jean Ramsay, kuvat: Tomi Palsa
The Tiger Lillies Freakshow
Savoy-teatteri, Helsinki
12.5.2011
Ensimmäiseksi huomaa yleisön. Yhtäältä on perusharmaata teatterikävijää, mutta toisessa ääripäässä loistavat vastikään cosplay-asuistaan ulos kasvaneet nuoret tytöt. Väliin mahtuu jos jonkinmoista goottia ja alakulttuurin edustajaa. Taitaa freakshow alkaa jo narikassa ja baarin puolella, tulee mieleen.
No, kiire on, joten pakkaudumme sisälle. Savoy on ympäristönä omiaan tähän esitykseen, sillä sen funkkiskin on lähempänä sitä 1800-luvun lopun ja Weimarin Saksan tunnelmaa, josta esitys ammentaa historiallisen taustansa. Ei tämä olisi toiminut Korjaamolla yhtä hyvin. Toisaalta, Korjaamo myytiin yhtyeen viime visiitin yhteydessä loppuun, eli se oli jo tämän bändin kohdalla tullut tiensä päähän.
The Tiger Lillies on vuonna 1989 perustettu trio, jonka karheanromanttiset laulut kuolemasta ja epäonnisesta rakkaudesta kattavat aika rajallisen sektorin länsimaisesta populaarimusiikista, mutta sen alueen nämä kolme musikanttia osaavat kyllä verrattoman hyvin. Sarjakuvamaisen rumpusetin, haitarin, pystybasson ja thereminin kanssa yhtye maalaa autenttisen oloista, mutta silti hyvin modernia pastissia fin de siecle -dekadenssista, jossain keskikauden Tom Waitsin ja Dresden Dollsin välimaastossa.
Yhtye on alusta asti yhdistänyt musiikkiinsa voimakkaista visuaalisia ja teatterimaisia elementtejä esityksissä kuten Schockheaded Peter, Punch & Judy, The Little Match Girl, Sinderella ja Circus Songs. Viimeisen tavoin Freakshow sivuaa sirkusmaailmaa, mutta haluaa pikemminkin raottaa verhoa ja näyttää mitä tapahtuu taputusten ja sahanpurun tuolla puolen, yksinäisissä asuntovaunuissa kaupungin laidalla.
Freakshow-esityksessä yhtyettä tukee kaksi akrobaattia, käärmenainen, yksi miimikko, lihava nainen ja kaksi kääpiötä. Esitykset ovat tyylimukaisen klassisia (lue: kesyjä), ja riehakaammillaankin jotenkin surumielisiä. Koskettavin on pitkätukkainen nainen, joka ei pääse asuntovaunustaan ulos ilman kahta ihmistä, jotka kannattelevat hänen hiuksiaan.
Vaikuttavimpia ovat uskomattoman taipuisa käärmenainen ja upea parituntisen esityksen kliimaksi, katosta riippuvilla kankailla esitetty miehen ja naisen romanttinen pariesitys.
Vähemmän vakuuttava on lihava nainen, joka keskittyy lähinnä olemaan lihava. Myös kääpiöt tuntuvat jotenkin ongelmalliselta ja poliittisesti epäkorrektilta ratkaisulta. Tätäkö se freakshow nyt on? Kliseiden kierrättämistä?
Kuvaavaa ja harmillisinta on kuitenkin , että nämä esitykset tulevat ensimmäisenä mieleen. Sirkusväki hallinnoi lavan keskiosaa, ja ainoastaan laula/haitaristi Martyn Jacques pääsee mukaan pyörteisiin. Muuten lavan oikeassa reunassa paukuttava ja ilveilevä yhtye jää sivuosaan omassa esityksessään. Efekti korostuu etenkin, kun Jacques menee lavan vasempaan reunaan Savoyn valtavan flyygelin taakse.
Kokonaan uusista kappaleista koostuva esitys on hieman raskasta sulatettavaa ensimmäisellä istumalla. Pääpaino on hitaissa ja surumielisisää kappaleissa. Riuska Lobotomy rikkoo ensimmäisen näytöksen horroksen esimerkillisesti, ja toisen näytöksen avaava Flipper Boy taitaa olla koko illan hienoin kappale – ja myös pakahduttavan surullinen. Rosa with Three Hearts pääsee lähelle.
Muutoinkin toinen väliaika on vähemmän unettava: The Newsin aikana koko lavaa käytetään hienosti hyväksi, sillä lehtiä katonrajasta jakava uutispoika heittelee niitä esiintyjien niskaan korostane esityksen syksyistä paniikkia.
Encoreissa yhtye tulee lavalle ilman sirkusväkeä, ja energia on heti toisenlainen. Näiden verrattomien esiintyjien toivoisi luottavan omaan vetovoimaansa, sillä vaikuttavin temppu on kuitenkin se, että näinkin marginaalinen yhtye vetää Savoyn lähes täyteen viitenä peräkkäisenä arki-iltana.
