Television saatiin viimein Suomeen – Oliko New Yorkin legendasta enää mihinkään?

Fullsteam

Newyorkilaislegenda avasi Suomen-keikkatilinsa tyylillä, arvelee Helsingin Circuksessa vieraillut Markku Roinila.

Teksti: Markku Roinila

Television, Mirel Wagner
Helsinki, The Circus
10.6.2014

Aika kultaa muistot, sanotaan. Voi olla. Olen sen uhallakin sitä mieltä, että Television oli Tukholman Bernsissä kymmenen vuotta sitten – tarkemmin sanoen 20.6.2004 – olennaisesti verevämpi kuin Circuksessa kesäkuisessa Helsingissä. Ehkä jaksatte hetken spekulointiani.

Ensinnäkin ja olennaisimmin Tukholmassa soitti bändin tärkein kokoonpano eli Tom Verlaine (kitara), Richard Lloyd (kitara), Fred Smith (basso) ja Billy Ficca (rummut). On tunnettua, että Lloyd on aikamoinen kuumakalle ja Verlaine melkoisen vaikea ja sisäänpäinkääntynyt ihminen, ja tämä taas tuotti käsinkosketeltavan jännitteen, jossa kaksi virtuoosimaista mutta täysin erityyppistä kitaristia veti kumpikin hedelmällisellä tavalla omaan suuntaansa.

Verlainen varjoon aina jäänyt Lloyd soitti suuren osan niistä kuvioista, joita useimmat luulevat kitaristinero Verlainen tavaramerkeiksi, kuten vaikkapa Marquee Moonin avausraidan See No Evilin kiemurtelevan ja toistuvan riffin. Lloydin soitto oli todella intensiivistä ja teknisesti ällistyttävän varmaotteista.

Toiseksi Televisionin sedät olivat silloin kymmenen vuotta nuorempia. Tukholman-keikka oli Circusta selvästi energisempi, intensiivisempi ja teknisesti pätevämpi, olihan bändillä tuolloin takanaan monta keikkaa samalta kiertueelta.

Circuksen-keikka ei toki ollut millään muotoa huono, mutta alussa oli aikamoista haparointia. Verlaine haki avausbiisin 1880 or So vienoa riffiä kovin epävarmasti, ja Ficcalla pätki ajoittain pahemman kerran. Myös miksaus oli aika sekaisin ensimmäisten 3-4 biisin ajan.

Verlaine esitteli Jimmy Ripin ”uutena kitaristinamme”, ja kyllähän mies kaikella kohtuudella Lloydin tontin hyvin täytti. Ensimmäisen biisin kitarasankarimaiset otteet, turhan iso volyymi ja ajoittainen haparointi tosin hieman arveluttivat. Lloydin äärimmäisen haastavat kuviot taittuivat kuitenkin pääosin sujuvasti ja tyylikkäästi, enkä rehellisyyden nimissä keksi ketään muutakaan maailmasta Televisionin viralliseksi uudeksi kitaristiksi – näinhän miehen Verlainen rinnalla jo 1.10.1981 Club -77 -keikalla KY-exitissä Helsingissä.

Maestro itse oli hiljainen ja hetkittäin jopa poissaoleva, mutta herra soitti yhtä jäljittelemättömästi kuin aina. On aina kiinnostavaa katsoa, kuinka Verlaine taiteilee Straton volyyminupin kanssa. Ripin esitellessä pomonsa keikan lopussa irtosi Verlainelta sentään vaivautunut hymy.

On syytä kuitenkin muistaa, että asetelma oli sama kymmenen vuotta aikaisemminkin – Lloyd oli enemmän äänessä ja soitti ainakin näennäisesti teknisesti kimurantimmat jutut. Verlainen tyyli on enemmänkin lyyrinen ja maalaileva satunnaisia raapimisia lukuun ottamatta, kun taas toisen kitaristin tontti on olla se fyysinen suorittaja. Laulun olisi kyllä suonut kuuluvan lujempaa.

Klassisia biisejä oli muokattu maltilla, mutta vähän kuitenkin ja enimmäkseen onnistuneesti. 14-minuuttinen Marquee Moon ei alkanutkaan uudelleen, Guiding Lightissa oli vähän säätöä ja niin edelleen. Rip esiintyi mielellään orkesterinjohtajan roolissa Ficcaan päin kääntyneenä, mutta Verlainen lähes huomaamattomat merkit rumpalille kyllä osoittivat, kuka Televisionin todellinen pomo on.

Fred Smith oli lähes liikkumaton, luotettava bassomies, vaikka hänen soittonsa alkoi kuulostaa vasta keikan puolivälissä soundien puolesta lihaksikkaalta. Tai sitten se johtui vain paikasta, jossa seisoin – Circuksen akustiikka on ilmeisesti aika arvaamaton.

Keikan pääpaino oli selvästi Marquee Moonissa, pois jäi vain viime aikoina encoressa toisinaan soitettu psykodraama Friction. Rumban verkkosivulla julkaistu Jimmy Ripin haastattelu lupaili vihdoinkin ihan uutta Television-levyä, ja onhan noita uusia biisejä kuultu keikoilla jo pitkään. Tällä kertaa bändi esitti jo Tukholmassa soitetun Persian, joka on aivan käsittämättömän hieno, monimuotoinen ja pitkä itämainen tunnelmapala.

Encoressa kuultiin todellinen harvinaisuus, Richard Hell -aikaisen Televisionin soulbiisi I’m Gonna Find You, joka ei ole vielä löytänyt tietään Television-levyille. Toinen encore oli Count Fiven Psychotic Reaction, josta kuultiin todella jännittävä versio, jossa lopun hissuttelu oli niin väärentämätöntä Televisionia, että biisi muuttui melkeinpä bändin omaksi.

Lopulta olin varsin tyytyväinen kaikesta menneiden haikailuista huolimatta. Elevationista lähtien bändi kuulosti tehokkaalta ja parhaimmillaan Television oli kerta kaikkiaan maaginen, kuten aina hienossa Marquee Moonissa. Joillakin kevään keikoilla soitetut Little Johnny Jewel ja Friction olisivat tehneet illasta piirun verran täydellisemmän, mutta kun ottaa huomioon, että sekä bändi että sen ensimmäinen levy ovat top 5 -listoillani, en voi todellakaan valittaa. Itse asiassa möhömahani on tätä kirjottaessani vielä vähän onnesta sekaisin.

Avaajaksi hankittu Mirel Wagner oli valitettavasti hiukan väärässä paikassa, sillä hänen intiimi soittonsa ja laulunsa hukkui takabaarin mölyyn. Ne, jotka malttoivat kuunnella, saivat kuitenkin todistaa komeaa keikkaa, jossa kuultiin ensilevyn helmien lisäksi valittuja ja oikein lupaavia paloja tulevalta albumilta. Taller Than Tall Trees kuulosti yllättäen jopa Patti Smithiltä.

Wagnerin ulosanti on varmaa ja vakuuttavaa, ja laulajan akustinen kitara soi komeasti. Maailmanluokan artisti. Pitää kokea tuo vangitseva hetki pian jossakin otollisemmassa ympäristössä.