Kalifornian Riversidestä ponnistava rock’n’soul-ryhmä The Bellrays aloitti neljän keikan Suomen-rundinsa Turusta 4. toukokuuta.
Teksti: Kiira Kolehmainen, kuva: The Bellrays
The Bellrays
The Rocket Motors
4.5.2011
Dynamo, Turku
Kymmenen jälkeen Dynamossa oli vielä hyvinkin väljää. Naapuripitäjästä paikalle surffanneen Rocket Motorsin saatua muutaman biisin mittaisen etumatkan alkoi lattialla sentään olla jo tiiviimpää. Instrumentaalisen boogien ja surfrockin puolesta liputtava nelikko voitti hiljalleen yleisön puolelleen.
Hiuslaitteista ja rockabilly-univormuista päätellen paikalla oli myös kourallinen nimenomaan Rocket Motorsin vuoksi paikalle tulleita musiikinystäviä. Illan levyjen pyörittelystä vastannut Jalmari Helle kuului mutisevan, että bändi taitaa soittaa kaikki instrumentaalibiisit, jotka hän on levylaukkuunsa pakannut. Kaltaiselleni genreen tutustumattomallekin kuulijalle biiseihin lukeutui harvinaisen tuttua kauraa.
Mustiin Rocket Motors -kaarimerkeillä varustettuihin kauluspaitoihin pukeutuneen bändin taustalle olisi sopinut video, jossa kalkkarokäärme luikertelee paahtavalla aavikolla, kunnes joutuu pahaa-aavistamatta yksinäisen ratsastajan rusentamaksi. Seuraavassa otoksessa pölyinen Ford Mustang kiitäisi kuumuudesta väreilevää asfalttia pitkin Tarantinon leffasta karanneen kuskin poltellessa lungisti tupakkaa.
Dynamon kaltaisessa paikassa, missä esiintymislava on ikään kuin laajennettu syvennys varsinaisessa tilassa, on muutamia mainioita puolia. Ensinnäkin se on täydellinen paikka The Bellraysin kaltaisille intensiivisille ja yleisönsä ottaville bändeille. Toisekseen niissä pääsee niin likelle esiintyjiä, että näkee, kuinka hiki alkaa kihota soittajien hiusrajoissa bändin paahtaessa eteenpäin.
Ilma väreili loistavan keikan odotuksesta, kun Lisa Kekaula nousi lavalle punaoranssit mokkasaapikkaat kopisten. Bellraysin kaltaisen ikä- ja etnisyysrajat ylittävän bändin hienous yltää yleisöön asti: tällekin keikalle oli kokoontunut sekoitus niin edellä mainittuja rockabillyjä, punkkareita, indierockin ystäviä ruutupaidoissaan ja pillifarkuissaan, vannoutuneita pitkän linjan rockfaneja kuin sitä porukkaa, joka harvemmin ylipäätään käy konserteissa.
Tasaiseen tahtiin Suomessa visiteeraava Bellrays aloitti tuimasti ja jyristi eteenpäin ilman turhia taukoja. Muutaman rallin jälkeen Kekaulan tamburiinin iskut alkoivat tehdä tehtävänsä ja vaivuttaa katsojia transsiin. Solistissa on jotain vangitsevaa, joka lumoaa kerta toisensa jälkeen.
Mustaan, sivusaumasta auki repäistyyn mekkoon verhoutuneen soul’n’punk-shamaanittaren liikkeitä ei voinut lakata ihastelemasta. Enkä ollut ainoa. Etenkin eturivin miehet tuijottivat haavi auki tätä Amerikan lumoojatarta ja nyökkäilivät toisilleen hyväksyvästi, mykistyneinä kohtaamastaan herkästä hurjuudesta.
Myös Kekaulan ja hänen aviopuolisonsa kitaristi Bob Vennumin välinen yhteys on keikoilla mahtavaa seurattavaa. Kekaula asteli aika ajoin Tina Turner -henkisin nilkanojennuksin miehensä vierelle ja osoitti laulunsa hänelle. Vennum keskittyi tuijottamaan kitaraa näppäileviin sormiinsa, vilkaisten välillä vierelleen tanssahtanutta puolisoa kuin todeten: ”siinähän sinä oletkin, rakkaani.”
Kekaulan ja Vennumin yhteisvoima ei kuitenkaan jätä bändin muitakaan jäseniä varjoonsa. Nuoremmasta polvesta muodostuva rytmiryhmä oli messissä vähintään samalla volyymilla. Justin Andres näppäili bassoaan joraten sen näköisenä, että on syntynyt tähän hommaan, ja paidaton Stefan Litrownik nousi välillä soittamaan rumpuja seisaaltaan.
Kuluvana vuonna yhdennentoista albuminsa Black Lightningin julkaissut Bellrays on elementissään nimenomaan lavalla. Kuten Kekaula julisti mikrofoniin, he soittavat viikonpäivästä huolimatta aina sellaisen keikan, että tuntuu perjantai-illalta. Eikä hän liioittellut.
Tässä kolmannessa näkemässäni Bellraysin keikassa vakuutti jälleen se, että bändi veti tenholla, mihin useimmat bändit vain haaveilevat tai kuvittelevat pystyvänsä. Kukaan jäsenistä ei innostunut keulimaan, vaan kaikki dominopalikat pysyivät hyväksi havaitussa muodostelmassa ja saivat aikaan helvetillisen toimivan kokonaisuuden. Bändi tiesi olevansa iskussa, voimallinen ja kaunis, ja teki yleisönkin olon mukavaksi oman varmuutensa myötä.
Bellraysistä puhuttaessa ei voi liiaksi painottaa Lisa Kekaulan olemusta – sitä hurjaa vimmaa, tunneskaalaa ja latinkia, joka hänen äänessään ja tulkinnassaan yhdistyy. Sen lisäksi, että hänen jylisevä äänensä ottaa kuulijasta kiinni murskaavalla voimalla ja nauraa räkäisesti rockin miesvetoisuudelle, hän taitaa myös pienet, hauraat nyanssit, joilla rakkaudesta pitää laulaa.
Kun Kekaula ja Vennum esittivät kahdestaan koskettavan kappaleen, ei ollut mitään syytä tuskastua avioparin esittämästä balladista. He osaavat hommansa. Uskaltaisin jopa väittää, että Kekaula on yksi niistä suurista rock-laulajista, joiden kyvykkyys ja uskomattomuus ei ole saanut vielä arvoistaan kunniaa.
Viimeistään uusimman albumin nimikkoraidan käynnistyttyä yleisö oli myynyt sielunsa tälle mustalle magialle, tälle rockmusiikin ilosanomalle – Bellraysin voimalle, jonka tielle ei ole asettuminen.