The National Kulttuuritalolla: Brooklynin indiesuuruus tarjosi lämmintä hehkua sydämiin

Nykypäivän rakastetuin indiebändi The National esitti maaliskuun alussa kaksi konserttia perinteikäässä Kulttuuritalossa. Ei siitä mihinkään pääse: vaihtoehtokansan lellikki oli mainio.

Teksti: Feniks Willamo, kuva: J. Poutiainen

Kumpi lienee ollut hämmästyneempi Boxer-levyn (2007) saamasta vastaanotosta, ostava yleisö vai The National itse. Ilmestymisvuotenaan puhkiylistetty levy nosti brooklyniläisyhtyeen kertarysäyksellä ympäri maailman hehkutetuksi indiekansan lemmikiksi. On hauskaa, että nimenomaan tällainen nukkavieru, keski-ikää lähestyvistä miehistä koostuva bändi onnistui nousemaan trendikkään vaihtoehtomusiikin nimeen vannovan väen suursuosikiksi. Vai mitä olette mieltä rumpali Bryan Devendorfin otsalla ja ranteissa killuvista kasarimaisista hikinauhoista?

Ilmeisesti nuoruutta ja kauneutta palvova yleisö on nostanut yhtyeen aallonharjalle puhtaasti musiikillisista syistä. Mikä sydäntälämmittävä ajatus.

Kulttuuritalon tunnelma oli ennen ensimmäistä konserttia jännittynyt. Yleisö odotti keikalta paljon, mistä oli osoituksena sekin, että aiemmin ainoastaan festivaaleilla esiintynyt yhtye oli myynyt tuvan täyteen 15 minuutissa. Seuraavan päivän konsertti täyttyi yhtä nopeasti.

Bändi astui lavalle hieman ihmeellisen taustanauhan saattelemana ja aloitti lähes kaksituntiseksi paisuneen konserttinsa High Violetin tunnelmallisella Runawaylla. Saman tien kävi selväksi, että yleisö oli valmis syömään Nationalin kädestä.

Orkesteri esitti kappaleita tasaisesti koko uransa varrelta. Hitikäs Secret Meeting tempaisi yleisön mukaansa, ja singlelohkaisu Bloodbuzz Ohio sai keikalla uutta voimaa hieman aneemiseen levyversioonsa verrattuna.

Keikan edetessä yhtye rentoutui ja uskaltautui lavamonitorien toisellekin puolen, yleisön kosketusetäisyydelle. Show’ta johtanut karismaattinen Matt Berninger ei millään suostunut irroittamaan mikrofoniaan telineestä, joten mies raahasi old school -tyylistä ständiään itsepintaisesti ympäri lavaa.

Laulunsa riipiväksi huudoksi ajoittain särkenyt Berninger riehaantui muutamaan otteeseen niin, että vaivautuneen oloisesta herrasmiehestä kuoriutui kunnon rocktähti. Laulaja palasi kuitenkin aina ruotuun, aivan kuin yhtye olisi tietoisesti halunnut pitää kiinni pidättyvästä imagostaan.

Myös kitaristikaksoset Aaron ja Bryce Dessner ottivat kappaleiden väleissä kontaktia yleisöön. Toinen veljespari, rumpali Bryan ja basisti Scott Devendorf, pysyi tiukasti taustalla. Orkesterin taakse heijastettiin myös tarpeettomia videoita, jotka veivät turhaan huomiota pois bändistä.

Kulttuuritalo osoittautui keikkapaikkana hyväksi valinnaksi. Mahtava sali oli akustiikaltaan juuri sopiva Nationalin minimalistisesta hissuttelusta suureleiseksi paatokseksi vaihtuvalle musiikille. Tavastia olisi ollut liian pieni ja jäähalliihin eivät raahkeet riittäneet, eikä sellaiseen yhtyettä oikein voisi kuvitellakaan.

Konsertin hienoimat hetket koettiin loppua kohden, kun National soitti läpi parhaat kappaleensa Slow Show’n ja Fake Empiren. Niitä seurasi loistava Mr. November, jonka aikana Berninger ryntäsi yleisön sekaan pidennetyllä mikrofoninjohdolla varustautuneena. Hetken kuluttua mies kiipeili jo nousevan katsomon rakenteissa ja penkkirivien välissä. Viimeisenä encorena esitettiin akustinen versio Vanderlyle Crybaby Geeks -tunnelmoinnista. Yleisö lauloi torvilla höystetyn kappaleen mukana alusta loppuun. Ensi kesän Ruisrockin-keikalta on lupa odottaa suuria.

Lue Verna Vuoripuron näkemys konsertista Rumbasta 4/11 (ilm. 18.3.). Onko naisnäkökulma indie-ihmeeseen erilainen?

Yleisö on näemmä ollut keikalla kännykkäkamerat valmiina. YouTube tarjoaa pitkät pätkät kuvaa konsertista.