The Shins palasi lavalle vuosien tauon jälkeen Lontoossa – myös Rumban agentti oli paikalla

Miten James Mercerin uudet kuviot upposivat lontoolaisyleisöön? Livereportaasista se selviää.

The Shins
London Forum
22.3.2012

Teksti: Vera Saarivuori, kuva: Sony Music

Kiertueen aloitus, kuhiseva London Forum, bändi ensi kertaa lavalla neljään vuoteen. Illan tarjoilee laadusta tarkka ATP. Garden State -elokuvan repliikki ”The Shins muuttaa elämäsi” kummittelee mielessä. James Mercerin luotsaaman yhtyeen paluu lavoille ja levylle on vuoden hehkutetuimpia indietapahtumia, ja odotukset olisivat korkealla ilman pitkää paussia ja edellisen levyn menestystäkin.


Rumban lukijat saivat maaliskuussa kuulla uuden Port of Morrow -levyn ennakkoon. Nyt seuraa vielä livetunnelmia bändiltä, jota ei lähiaikoina Suomen suunnalla nähdä.

Loppuunmyydyn keikan tuplahintaiset trokariliput kävivät vielä pihalla kaupaksi, kun sisällä Forumissa Shins ja vanha Caring is Creepy -kappale vastaanotettiin lyriikoihin nähden suorastaan ironisella hellyydellä. Keikkailu vain pari päivää uuden levyn julkaisun jälkeen oli saanut shinsit varovaiseksi soittolistan kanssa: uutukaiset oli ripoteltu pehmeästi vanhojen varman päälle valittujen suosikkien väleihin.

Shinsin kohdalla bändin sijaan pitäisi oikeastaan puhua James Merceristä apujoukkoineen. Uudelle levylle laulaja-laulunkirjoittaja on laittanut koko poppoon uusiksi ja mukaan on onnistuttu onkimaan muun muassa Modest Mousen rumpali Joe Plummer, lauluntekijä Richard Swift ja Beckinkin riveissä kitaroinut Jessica Dobson.

Totta puhuen, vanhan tutun Shins-soundin keskeltä ei vaihdosta juuri huomannut, sen verran uskollisesti levyversioiden mukaan mentiin. Sävelnikkarin puuhissa on muutenkin lievää perfektionismin makua. Tietty spontaanius jäi esityksestä puuttumaan, ja Mercer näytti aidosti kärsivältä, kun muutamat sävelet lipsahtivat ulos epävireessä.

Introverteille indiepoppareille ominaiseen tyyliin mitään lavashow’ta tai ylenpalttisia välispiikkejä oli turha odottaa. Sen sijaan antaumuksen puutteesta ei jäänyt epäilystä, kun tuikeailmeinen Mercer lauloi rypistettyjen kulmakarvojensa alta kuin viimeistä päivää.

Bändin lo-fi-villapaitalookki ei ollut ainoa laatuaan salissa, mutta muuten yleisö erosi vähäeleisistä poppareista laulamalla estoitta mukana. Bändi palkitsi uskollisen yleisön kilistämällä tequilalla Lontoon kunniaksi.

New Slangin ja Australian kaltaiset vanhat suosikit villitsivät yleisön jo ensimmäisistä nuoteista, ja uusi sinkku Simple Songkin oli selvästi jo löytänyt tiensä Shins-klassikoiden joukkoon. Akustinen soolo Young Pilgrims toi mukavaa vaihtelua settiin, No Way Downista kuultiin kiinnostava, illan muokatuin versio, outo valinta Sphagnum Esplanade taas soi varsin löysästi.

Uudemmat balladinomaiset laulut kuulostivat seesteisiltä verrattuna aiempaan tuotantoon, mutta toimivat ainakin niille joille oman kullan kainalo oli kaivautumisetäisyydellä ja villi indienuoruus jo vähän kauempana. Encoreiden viimeisen laulun, kaikuihin puuroutuneen One by One All Dayn sijaan jo edellinen Port of Morrow tuntui hyvästelylaululta jopa King Crimsonista muistuttavan massiivisen lohduttoman progesovituksensa myötä.

Lahjakkaasta orkesterista huolimatta monet hiotut ja monikerroksiset kappaleet menettivät osan hienouksistaan livenä, mutta tilalle saatiin vastaavasti tuplasti rock-energiaa ja meininkiä. Shinsillä on piristävä kyky seilata luontevasti eri tyylien välillä, aina isosta umpisovitetusta stadionindiestä riisuttuihin mies ja kitara- biiseihin.

Kentish Townissa nähdyn ja kuullun perusteella Shins on tervetullut takaisin tauolta, ja Mercer osaa edelleen tarjoilla salin täydeltä lahjakkuudella ja energialla leivottua sävelmaailmaa. Uusien laulujen myötä bändi on siirtynyt taas asteen verran poispäin rouheanujosta indierockista kohti siistimpää, popimpaa ja monien mielestä ehkä myös tylsempää soundia. Silti Shins kuulosti edelleen Shinsiltä, eikä genreluokitusta liene tarpeen ryhtyä muuttamaan.