Hartwall-areenalla lauantaina esiintyneellä yhtyeellä on Suomessa harvinaisen uskollinen fanikunta. Jared Leto saa olla heille paljosta kiitollinen.
Teksti: Linda Kämäräinen, kuvat: Jana Blomqvist
Thirty Seconds to Mars
Hartwall-areena, Helsinki
8.3.2014
Kahdeksan vuotta, neljä levyä. Thirty Second to Mars on leijaillut suosion siivillä jo vuosikaudet, ja se jaksaa kriitikoita ihmetyttää. Jared Leton jäänsinisillä silmillä ja messiasmaisella olemuksella on oletettavasti jotain osuutta asiaan.
Yhtye on kuuluisa myös fanikunnan kartuttamisesta erilaisin tavoin. Bändin aktiivinen street team pyrkii tarrakampanjoilla ja muilla tempauksilla saamaan lisää mainetta yhtyeelle. Musiikin soisi kyllä puhuvan enemmän puolestaan, ja onkin sääli, että Thirty Seconds to Marsin kohdalla bändin väljähtäneen emorock-vuodatuksen seasta voi nostaa esille vain muutamia onnistuneita kappaleita.
On lauantai-ilta, ja areenan permanto täyttyy hiljalleen. Yritän karistaa pinttyneet ennakkokäsitykseni bändistä ja nauttia iloisen kuplivasta tunnelmasta muun yleisön tavoin. Lämppäri The Hearingin henkeäsalpaava, minimalistinen esiintyminen ja vahvat kappaleet lataavat minut täyteen odotusta. Ehkä Thirty Seconds to Mars onkin livenä uskomaton ja Jared Leton hypnotisoiva olemus lumoaa kaltaiseni kyynikon?
Ohitseni eturiviin liukuu joukoittain sieviä, nuoria neitokaisia. En ole varma, tulenko saamaan tyydytystä kuuloaistimuksilleni. Aikaisemmilta keikoilta tuttu omaperäinen, visuaalinen ilme kuitenkin paikannee paljon sitä, mitä musiikilla ei pystytä saavuttamaan.
Kello alkaa lähestyä kymmentä, ja pienen odotuttamisen jälkeen bändi kipuaa lavalle. Aurinkolasipäinen Jared Leto kirvoittaa yleisössä riemunkiljahduksia, kun uusimmalta Love Lust Faith + Dreams -levyltä soitetaan instrumentaalinen avausraita Birth. Hajoamishuhujen keskipisteenä ollut bändi yrittää todistella, ettei sen viimeisin, vuonna 2013 julkaistu albumi ole lopun alkua. Energinen Jared Leto ottaa aktiivisesti kontaktia yleisöön ja ylistää Suomea sekä maamme naisia välispiikeissään.
”God, I love this country so much!”
Suomifaniksi haastatteluissa tunnustautunut Leto heiluttelee lavalla Suomen lippua ja huudattaa katsomoa:
”Moi! Moi! Moi!”
Vuonna 2005 julkaistu A Beautiful Lie -albumi on settilistassa pimennossa, mikä pettymys. Yleisö kuitenkin vaikuttaa saavan vastinetta rahoilleen. Jared Leton vahva ääni ja energinen esiintyminen kantavat pitkälle. This Is War -levyn nimikkobiisin jälkeen show lässähtää kiusalliseksi mediatapahtumaksi. Leto kutsuu lavalle naisfaneja ja poseeraa heidän kanssaan yhteiskuvissa.
”Nämä menevät suoraan Instagramiin”, Leto kertoo.
Alan väsyä, kunnes kiinnostukseni herää taas hetkeksi. Bändikokoonpano vaihtuu hetkeksi pelkkään akustiseen kitaraan. Leto pyytää yleisöltä toivebiisejä ja esittää Rihanna-coverin. Pari tummiin pukeutunutta miestä liukenee mielenosoituksellisesti eturivistä.
Lopuksi Leto vaihtaa kullanvärisen takin päälleen ja kannustaa yleisöä tanssimaan. Bright Lightsin kitarahelinä on vahvasti U2-vaikutteinen. Toiveista huolimatta lavan tehosteet eivät pelasta iltaa. Jätti-ilmapallojen väistely on uuvuttavaa ja saa minut kaipaamaan Hearingin korutonta live-esiintymistä.
Jared Leto on karismaattinen esiintyjä, mutta arvostan häntä ennemmin hienojen leffaroolien vuoksi kuin miehen musiikillisten saavutusten takia. Thirty Seconds to Marsin neljä albumia ovat olleet samanlaista tykitystä levystä toiseen. Bändin uraa sivusilmällä seuranneena olen odottanut nousua ja uusia oivalluksia musiikissa. Niitä ei kuitenkaan ole tullut. A Beautiful Lie -levyn jälkeinen tauko sai minut jopa hetkellisesti unohtamaan koko bändin olemassaolon. Nyt yhtye vakuuttelee kiemurtelevansa uudelleensyntymisen jälkeisessä euforisessa tilassa.
Fanit ovat Thirty Seconds To Marsin henkireikä. Suosion hiipuminen uhkaa tehdä yhtyeestä kehäraakin, joka tyytyy soittamaan vuosien takaisia hittejä pienelle yleisölle.