Tikkurila-festivaali – aivan liian helppoa ja mukavaa

Tikkurila-festivaalilla on helppoa ja mukavaa olla, mutta se ei ole musiikkifestivaalina ollenkaan kiinnostava.

Sami Turunen

Apulanta soittaa lauantaina viimeisenä esiintyjänä, ja viides Tikkurila Festivaali on päättymässä.

Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki sanailevat sedällisesti kappaleiden välissä. Hittiä hitin perään. Sanni tulee lavalle vierailemaan ja laulaa Wirtasen kanssa Soita mua (S&M) -kappaleen.

Ennen Apulantaa täällä on esiintynyt muiden muassa:

Juha Tapio, Kaija Koo, Teflon Brothers, Sanni, Cheek, Lauri Tähkä, Mira Luoti, Olavi Uusivirta, Nelli Matula, Roope Salminen ja Koirat, Jenni Vartiainen…

Mitä näistä on jäänyt käteen?

Tikkurila Festivaali on näin musiikkimedian käsittelyssä siitä hankala festivaali, että sen esiintyjistä ei tahdo millään löytyä mitään uutta kirjoitettavaa.

Ne on nähty niin moneen kertaan ja niistä on kirjoitettu niin monta juttua, että tuntuisi perin turhalta alkaa ruotia asiaa musiikki edellä.

Cheek veti asianmukaisen, hyvän shown – taas.

Kaija Koo oli voimallinen – taas.

Juha Tapio oli Juha Tapio ja Teflon Brothers oli hupaisa ja tanssitti ja niin edespäin.

Esiintyjäkaarti on niin geneerinen ja valtavirtainen, että kiinnostavia yksityiskohtia on hankalaa löytää.

Itse asiassa poikkeus oli Olavi Uusivirta, jonka lauantaipäivän keikka oli todella nostattava.

Uusivirta pyysi yleisöstä jonkun laulamaan kanssaan Nuori ja kaunis -kappaleen, koska laulun alkuperäinen duettokaveri Anna Järvinen ei ollut paikalle.

Lavalle meni Anni Fast, joka lauloi kauniisti. Hetki oli liikuttava niin yleisölle kuin Fastille, joka oli melkoisissa onnentärinöissä esiintymisensä jälkeen.

Hyvä, Anni!

Tämä radioystävällinen esiintyjäkaarti on tietenkin myös syy siihen, miksi Tikkurila-festivaali on niin suosittu.

Kyseessä on eteläisen Suomen ainoa festivaali, jossa on pelkkiä niin sanottuja kovia kotimaisia sen sijaan, että ohjelmistossa olisi vähän tuntemattomampia mustia hevosia.

Tikkurila-festivaalista on sanailtu, että se on Himoksen juhannus tuotuna pääkaupunkiseudulle. Se ei ole tuulesta temmattu kasku.

Mutta Tikkurila-festivaalin pääasiallinen tuote ei tavallaan olekaan musiikki, vaan kuten festivaalin perustaja Jan Grehn kertoi Nyt-liitteessä ennen festivaalia, idea oli alun perinkin panostaa kolmeen asiaan: asiakaskokemukseen, asiakaskokemukseen ja asiakaskokemukseen.

Lisäksi ideana oli tehdä suomen paras VIP-kokemus sellaisille, jotka hankkivat VIP-lipun.

Tarkastellaan festivaalia siis tästä kulmasta, kun musiikista ei oikein irtoa.

Asiakaskokemus syntyy esimerkiksi siitä, että kaikki toimii hyvin.

Tikkurila-festivaalilla kaikki toimi hyvin päivällä, kun ihmisiä ei ollut liikaa. Illalla, kun alue alkoi olla täynnä, jonot kasvoivat tuskallisen pitkiksi.

Asiakaskokemusta paransi ainakin allekirjoittaneen tapauksessa maksusysteemi, jossa festarirannekkeeseen ladattiin rahaa ja maksettiin sillä – kortit ja käteinen eivät olleet valideja.

Omalla kohdallani tämä nopeutti asioimista, mutta pikkulinnut kertoivat, että maksusysteemissä oli myös ongelmia.

Myös sisäänpääsy ja ulospääsy ruuhkautuivat välillä, sillä sisään pääsi lukemalla rannekkeen portilla, ja ulos mennessäkin täytyi kuitata itsensä rannekkeen avulla pihalle.

Hatunnosto uudenlaisen maksusysteemin ja kulunvalvonnan rohkeasta lanseeraamisesta, joka toimi parhaimmillaan loistavasti.

Asiakaskokemukseen vaikuttaa myös se, miltä alueella näyttää ja millaisia palveluita siellä on.

Tikkurila-festivaali oli ulkoisesti kaunis ja pirteä. Valoilla luotu tunnelmallinen alue muistutti jonkin verran Flow-festivaalia, liikkuminen oli kompaktilla alueella helppoa ja ruoka- sekä juomatarjonta oli kattavaa ja maukasta.

Erityisen kivaa oli, että koko päälavan edessä oleva urheilukenttä oli mustan kankaan peitossa niin, että kävely ilman kenkiä oli suloista jalkapohjissa.

Ja sitten on se VIP eli vippi.

Tikkurila Festivaalilla oli monta eri vippitasoa: ”tavallinen” VIP, Silver VIP, Golden VIP ja Business VIP.

Lehdistöpassilla pääsi vippialueelle, ja se oli erinomainen. Alueelta näki lavalle ja alue se oli suuri ja miellyttävä. Jonoja ei ollut.

Mutta lähtökohtaisesti musiikkifestivaalina myytävän tapahtuman vipin korostaminen aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia, jotka korostuvat, kun katsoo itse vippialuetta.

Se kaikista kallein vippi oli business-vippi. Tämä alue oli eristetty muusta vip-alueesta niin, että se sijaitsi muusta alueesta korotetulla terassilla.

Lähtökohtaisesti kaikki mahdolliset vippiasiat ovat musiikkifestivaalin ajatusmaailman vastaisia, sillä ne luovat ihmisten välille eriarvoisuutta sen mukaan, kuinka maksukykyisiä he ovat.

Karsastan voimakkaasti tällaista ajattelumallia – etenkin, kun asia näyttäytyy näin konkreettisesti: he ovat muiden yläpuolella, jotka maksavat eniten.

Toisaalta tämän asian kritisoiminen menee Tikkurila-festivaalin yhteydessä hieman ohi maalista.

Tämä ei ole mikään Woodstock, vaan tapahtuma, jonne tullaan viihtymään valtavirtamusiikin tahtiin ja tekemään myös yritystoimintaa – festivaalin perustaja Grehin mukaan Tikkurila-festivaali on musiikkifestivaalin lisäksi merkittävä business to business -tapahtuma.

Kaiken tämän vuoksi Tikkurila-festivaalin tarjoama kokemus – ensimmäiseni – on ristiriitainen.

Alue on hieno ja kaikki toimii verrattain hyvin, mutta itse musiikki on pääosin tylsää.

Koko festivaalin mentaliteetti on sellainen, että se ei ole ehkä tehty juuri minulle.

Festivaaleissa hauskimpia asioita on se, kun menee katsomaan jotain tuntematonta yhtyettä ja yllättyy siitä, miten hyvä se on.

Löytämisen riemu, uusien asioiden yllättävä vastaantulo ja erilaisten, jopa ristiriitaisten esiintyjien sekä näiden erilaisten musiikkiaktien erilaiset fanit tekevät festivaalista kiinnostavan sulatusuunin ja otoksen musiikkifaneista ympäri Suomen.

Koska Tikkurila-festivaalin esiintyjälista on ”Suomen suosituimmat”, mitään tällaisia asioita ei pääse tapahtumaan.

Vippien korostaminen, asiakaskokemuksen korostaminen, geneerinen musiikkitarjonta ja näiden yhteisvaikutuksesta syntyvä järkevän ja keskiluokkaisen oloinen meininki ovat asioita, jotka olisi syytä pitää erossa musiikkifestivaaleista.

Moni muu on tosin eri mieltä, sen todistaa jo se, että Tikkurila-festivaali on vuosi vuodelta kasvattanut suosiotaan.

Apulannan kohdalla tämä tietynlainen ammattimaisen kädenlämpöinen tunnelma tuli näkyväksi.

Keski-ikäistyvät Wirtanen ja Santapukki sanailevat leppoisasti kappaleiden välillä. Heillä on mukavaa, helppoa ja huoletonta olla soittaessaan angstisia kappaleitaan.

Niin on yleisölläkin, ja juuri se tässä vaivaa. Kaikki on liian siloteltua, kivaa, helppoa ja teflonia.