Tuomon loppuunmyydyn Tavastian-keikan tunnelatausta ei latistanut edes tipattoman tammikuun hiljentämä yleisö.
Teksti: Luca Gargano, kuva: Lassi Kaaria
Tuomo & Sansa
Tavastia, Helsinki, 22.1.2010
Herkästi ja itsevarmasti folkpoppiaan esittänyt Sansa sai kiitettävän määrän väkeä Tavastian saliin kuuntelemaan uusia kappaleitaan. Eikä ihme, sen verran vakuuttavaksi on neidin tulkinta kehittynyt. Sansan vastikään ilmestyneellä kakkosalbumilla on kauniita pienimuotoisia sävellyksiä, jotka nimenomaan taidokas esitys nostaa ansaitsemiinsa sfääreihin, ja Sansan äänenkäyttö soljuu hallitusti pehmeästä kuiskailusta vaativiin korkeisiin ääniin. Yhtye tunnelmoi ehkä turhankin varovasti solistin monipuolisuuteen nähden.
Jos Sansa esiintyi varman rauhallisesti, on Tuomo Prättälän itsevarmuus ja rentous aivan omaa luokkaansa. Tämä kenties turhankin maanläheinen heppu asteli kosketinsoittimiensa taakse, aloitti keikan yksin Hold Me (Till the Morning) -balladilla ja nappasi salillisen yleisöä välittömästi otteeseensa. Välispiikit tuntuivat siltä kuin salissa olisi pelkästään Tuomon kavereita, ja niin tavallaan olikin.
Koko Tuomon keikkaa kuvasti suuren maailman ammattitaidon ja naapurinpojan välittömyyden liitto, kuin Curtis Mayfield olisikin oikeasti Käpylän kaduilta ja Lenny Kravitz niitä Itäkeskuksen heppuja. Ja Tavastia vuonna 2010 vanhan amerikkalaisen poliisijännärin näyttämönä.
Tuomon uusiosoul ei tosiaan mainosta kotimaataan tai aikakauttaan, vaan silmänsä sulkemalla voisi kuvitella olevansa ihan eri mantereella tai vuosikymmenellä. Pelkästään Mikko Kaakkuriniemen syvän pehmeä virvelisoundi kertoi, että nyt ollaan kaukana tämän päivän populaarimusiikin jyräävästä äänimailmasta.
Viisikon soitto oli äärettömän tyylitietoista funk-henkistä jazz-soulia. Abdissa Assefan perkussiokioski veti etenkin nopeampitempoisia kappaleita tehokkaasti, ja kitaristi Aki Haarala sai Tuomolta hyvin tilaa myös tyylikkääseen sooloiluun.
Kitarointia keikalla kuultiin enemmänkin, sillä Prättälä soittaa itse kuusikielistä joillakin uusilla kappaleillaan. Yhtä virtuoosimaista tämä kakkosinstrumentin käsittely ei luonnollisesti ole kuin Tuomon kosketintaiteilu, mutta se loi välillä mukavasti rapeamman tunnelman, kunnes taas palatiin Rhodesin ja urkujen hallitsemaan maailmaan, joka on Tuomon ominta aluetta.
Tuomon musiikista puhuttaessa toistuvat usein ajatukset kovin selkeistä esikuvista ja tyylitietoisuudesta: voiko näin tyylipuhdasta genremusiikkia esittäessä tuoda ”sitä omaa sieluaan” esiin? Kuinka erottua riittävästi esikuvistaan ja päästä ainaisen vertailun ikeestä? Tarvitseeko niin edes käydä?
Tavastialla ei ainakaan tullut moisia pohdittua, kun biiseistä aukesi livetulkinnan kautta henkilökohtaisempia aspekteja. Erityisen hienoa oli sellainen harvinaisuus, että sanoista sai koko ajan selvää.
Koska kyseessä oli My Own Private Sunday -albumin julkistamiskeikka, uutukaisen kappaleet soitettiin kokonaisuudessaan. Erityisen vakuuttava livenä oli The Torturee’s Mantra. Edellisiltä albumeilta kuultiin tunnetuimmat kappaleet, kuten The Grant, Firsts ja Don’t Take It Too Hard.
My Own Private Sunday on balladivoittoinen levy, joten suuri osa keikastakin oli keskitempoista tai hitaampaa. Silti pitää ihmetellä täyden Tavastian yleisön flegmaattisuutta: harva nyökytteli edes päätään musiikin tahdissa, tanssimisesta puhumattakaan – ja tämä oli kuitenkin rytmimusiikkikonsertti!
Kun Tuomo yritti laulattaa yleisöä, porukan vaimeus aiheutti jo myötähäpeää. Koskaan en ole kuullut noin loppuunmyytyä Tavastiaa noin hiljaisena. Mikäs tähän oli syynä? Tipaton tammikuu?
Tuomon haastattelu Rumbassa 1/10.