Tuska Open Air Metal Festival
Suvilahti, Helsinki
Perjantai 26.6.2015
Teksti: Viljami Puustinen, kuvat: Mikko Pylkkö
Helsingin festivaaliylpeys Tuska juhli kesäkuussa kahdeksattatoista ikävuottaan. Täysikäinen metallitapahtuma aloitti aikoinaan Tavastia-klubilla, mutta siirtyi 1999 VR-makasiineihin. Itse muistan kärsineeni makasiinien ahtaudesta ja mahdottomuudesta päästä pakoon metallia. Makasiineilla riutumisen ansiosta en koskaan käynyt Kaisaniemen Tuskassa. Kuuntelen kyllä metallia, mutten koe yhdestä tuubista korviin tungettua festaritarjontaa viihdyttävänä. Hakeudun perusfestareilla metallikeikoille, mutta vietän loppuillan mieluusti vaikka easy listeningin tai reggaen parissa.
Tänä vuonna halusin jälleen Tuskaan. Suuri innoite oli pääesiintyjä Alice Cooper sekä metallitarjontaa tasapainottavat Atomirotta ja ruotsalainen bluesrockryhmä Blues Pills. Kaltaisteni false metal -mussuttajien iloksi alueelta löytyi myös ”Tuska libre bar area”, metallivapaavyöhyke, jonne en kuitenkaan joutanut. Perustarjonta oli sen verran hyvää.
Ghost Brigade.
Avauspäivän ensimmäinen näkemäni akti oli Ghost Brigade. Levyllä tunnelmametallia Paradise Lostin tyyliin takova jyväskyläläisryhmä soitti puuduttavan setin, eikä saanut ainakaan minua innostumaan jumitusbiiseistään. Päälavan auringonlämmössä rytistellyt brittiläinen Architects veti modernin metalcoren peruskauraa. Poikia ehkä ahdisti kovasti, mutta musiikki ei auttanut sen purkamisessa. Kiukku jäi lavalle, yleisöön välittyi vain emobändeiltä opitut maneerit.
Sisätiloissa, pienellä Club Stagella, esiintynyt Apina esitti Rage Against the Machinen hengessä räppimetallia, mutta suomeksi. Kohdeyleisöään ehkä vielä nuorisotaloilta hakeva oululaisnelikko osoitti olevansa taitava soittamaan, mutta se suuri ”joku”, eli karisma uupui. Palefacen ja Mokomansa kuunnellut Apina muuttuu varmasti kiinnostavaksi, kun räppimetalli jalostuu joksikin omaksi musiikiksi.
Blues Pills.
Monikansallinen Blues Pills todisti huhut todeksi: tämä bändi jytää. Vaikka yhtyeen levynkannet ja nimi lupaavat aurinkoista hippipoppia, musiikki oli tymäkkää heavyä. Totta kai soundi muistutti alkuaikojen Led Zeppeliniä ja Fleetwood Macia, mutta parikymppisten tyylitaju pelasti kaiken. Ruotsalaislaulaja Elin Larsson päästeli tummaa bluesia ja ranskalainen kitaristi Dorian Sorriaux loihti riffejä kuin teini-ikäinen Peter Green.
Päälavalla Lamb of God laittoi yleisöön vipinää. Parikymppinen jenkkihirmu on kehittynyt yhdeksi Amerikan kovimmaksi riffikoneeksi, eikä Tuskan setissä kuultu turhia turahduksia. Laulaja Randy Blythe oli sen verran vakuuttava, ettei kukaan voinut olla tottelematta hänen vaatiessa yleisössä toimintaa. Valtava ”circle pit” velloi ympäriinsä kurimuksen lailla, ja hiki lensi. Aika ajoin pitin laitamilta putkahteli verisiä miehiä, mutta kukaan ei näyttänyt pettyneeltä. Tuskaan oli tultu päästelemään, ei hipsteröimään.
Lamb of God.
Bay Area -legenda Exodus oli sympaattinen thrashreliikki. Kitaristejaan Metallicalle ja Slayerille luovuttanut Exodus piiskasi klassisia biisejään kuin viimeistä päivää, mutta ilmassa leijui vain nostalgia. Sabaton tarjosi ruotsalaista sotametalliaan pommien ja tulien loimussa, mutta Tuska jatkui seuraavana päivänä leppoisissa merkeissä.
Sabaton.