Ruisrock
7.-9.7.2017
Turku
Maailma nytkähtelee hiljalleen oikeaan suuntaan. Sen todisti Ruisrock-lauantaina Alma, jonka keikka jätti varjoonsa monta muuta hienoa hetkeä aina Ultra Bran yhteislaulukarkeloista Lihamyrskyn estottomiin bileisiin.
Ensinnäkin: Alma on jo 21-vuotiaana kiistattoman valovoimainen poptähti – kansainvälisellä mittapuulla uskottava hahmo, jollaista suomalainen musiikkivienti niin kipeästi tarvitsee.
Ruissalossa kävi ilmi, etteivät kappaleiden studioversiot tee oikeutta Alman laulutaidoille. Hänen äänensä on samanaikaisesti sekä herkkä että voimallinen; tunnistettava ja persoonallinen, mutta joka nuotissa puhdas.
Paljon tärkeämpää kuitenkin on se, millaista maailmankuvaa Alma edustaa. Hän on ehtaa idoliainesta, koska ei tunnu välittävän tuon taivaallista siitä, mitä muu maailma ajattelee.
Oikeastaan se nousee mieleen vasta Alman jälkeen soittavan Sannin keikalla. Periaatteessa näissä kahdessa on paljon yhteistä: molemmilla on taito laulattaa suuria massoja ja epämääräisen kiehtova pahan tytön aura.
Silti Sannin show tuntuu Alman keikkaan verrattuna ummehtuneelta löyhähdykseltä menneisyydestä.
Välispiikissään Sanni irvailee olevansa 24-vuotiaana ikäloppu ja kehottaa tarttumaan vieruskaveria lupaa kysymättä perseestä. Vitsejähän ne vain ovat, heh heh – mutta pönkittävät silti sitä eltaantunutta maailmankuvaa, jossa nainen on aina liian nopeasti ikääntyvä, kaikenlaiseen suostuvainen esine.
Alman keikalla sellaisesta ei ole jälkeäkään. Siinä missä Sanni tekee lavalla yhdyntäliikkeitä – jotka on kulutettu tehokkaasti puhki suurin piirtein Madonnan Erotican (1992) aikoihin – tuo Alma kaksi transtanssijaa eli Amandan ja Ofimjan (joiden mainiot Instagram-sivut löydät muuten täältä!) tanssimaan kanssaan. Perinteisen seksillä mässäilyn sijaan ele tuntuu kunnianosoitukselta sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuudelle, ja se jos mikä on ihanaa.
Ja kun robottiääni kuuluttaa, että ”Alma is now changing her clothes to something more flamboyant”, se tarkoittaa vain hieman erinäköistä nahkatakkia. Hiusten blondaaminenkaan ei ole selviö vaan vihoviimeinen, epätoivoinen ajatus, jolla Dye My Hairin kertoja lemmentuskissaan leikittelee.
Alman maailmassa asioiden tärkeysjärjestys tuntuu olevan oikea. I was raised to be free, got my independency, hän laulaa ja kiroilee reippaasti päälle. Sitten seuraa tanssiliikkeitä, joista on muovisuus kaukana, ja suoraan pullon suusta juotua kuohuviiniä ilman turhan sievistelyn häivääkään.
Se antaa katsojalle toivoa. Kenties vielä joskus koittaa päivä, jona naisen keho on tuomitsemisesta ja muiden määräysvallasta vapaa.
