Vapaassa pudotuksessa pohjattomasta pimeydestä valoon – Vesperith Kaivopuiston tähtitornissa

Kansainvälisissä musiikkimedioissa noteerattu suomalaisartisti Vesperith kuuntelutti debyyttialbuminsa kouralliselle ihmisiä Kaivopuiston tähtitornissa. "En nopeasti keksi ketään toista elollista johon verrata Vesperithin musiikkia kuin jumalainen Diamanda Galás", kirjoittaa Jean Ramsay.

11.11.2019

Vesperith-albumin ennakkokuuntelutilaisuus
8.11.2019
Kaivopuiston tähtitorni, Helsinki

Tältä Kurskissa on täytynyt tuntua siinä vaiheessa kun koneet sammutettiin, huomaan itseni ajattelevan. Pienessä ja kylmässä tilassa hengitys kondensoituu metallipinnoille ja valuu alaspäin. Kuin koko tila hikoilisi, purisi huultaan pienessä paniikissa.

Meitä on paikalla sopivan raamatulliset 12 henkeä – ja kutsuttu kolmastoista vieras, paikan isäntä, tämän kellotornin Quasimodo, joka menee ja tulee, ja opastaa meitä mittalaitteensa saloihin.

On myöhäinen perjantai-ilta, karvan verran vajaa puolenyön, ja olemme Kaivopuiston korkeimman kukkulan laella olevan tähtitornin sisällä, juhlistaaksemme ulkomaisessa metallimediassa jo hypetetyn Vesperithin debyyttialbumin syntyä. Svartin henkilökunta häärii ympäriinsä, vetää johtoja ja näkymättömiä verkkoja, asettelee esille tarjottavaa. Ehtoollisella tarjoillaan puna- ja hehkuviiniä, glögiä, olutta ja hopeisella glitterillä koristeltuja kosmisia pullia.

Artisti itse istuu keskeisen kontrollipöydän vieressä, malttamattomana. Huolehtii onko meillä tuoleja, mutta me emme tarvitse tuoleja, sillä tässä kirkossa seistään. Hörpimme juomia ja yritämme lämmittää tomumajojamme. Tekniikkaa alkaa olla valmiina, livelähetystä varten käytettävää tekniikkaa kalibroidaan, ja alkuhetkeä odotetaan kuin lähtölaskentaa.

Ulkona sade piiskaa ohutta peltikattoa meidän ja universumin välissä. Suunnitelma on ollut avata katto, ja antaa Vesperithin musiikin ottaa ensihenkäyksensä levyltä universumin alla. Mutta tämmöisiä ovat ihmisten suunnitelmat, tuomittuja epäonnistumaan: ulkona sataa, ja sateen yläpuolella on harmaa pilvimassa, joka demppaa tähdet ja meidän unelmamme kuin märkä villasukka.

Pieni kolea observatorio alkaa hiljalleen muuttua neuvostoaikaisen scifielokuvan avaruusaluksen komentosillaksi. Teknologia on kosteaa ruosteista terästä, pikemmikin sukua Eiffel-tornille kuin millekään Aalto-yliopiston tietokoneohjatulle teleskoopille. Kylmää ja pimeää, mutta sen keskellä ihmisen periksiantamaton jääräpäisyys, lannistumaton halu viedä homma maaliin, riippumatta vastoinkäymisistä.

Levy alkaa soimaan, ja kaikki tämä on tiessään.

Vesperithin musiikin sisäänrakennettu tasapainoilu pohjattoman pimeän ja sokaisevan valon välillä täyttää tilan, ja tekee meistä epäilijöistä polvilleen lankeavia uskovaisia. The Magin alun fiilistelyistä Refractionsin lopun sieluamusertavaan tuomiopäivänkoneeseen, matka taittuu valosta pimeään ja sieltä takaisin, kohti aurinkokunnan keskustaa.

Fractal Fleshin keskiössä kiinnitän huomiota siihen, miten Vesperith eli Sariina Tani pystyy ulottamaan laulunsa kristallikirkkaasta jäisestä kuulaudesta kihisevään kuolinkorinaan, ja kun nämä kaksi tuodaan rinnakkain soimaan samassa tilassa toistensa päällä, en nopeasti keksi ketään toista elollista johon verrata Vesperithin musiikkia kuin jumalainen Diamanda Galás. Harvoin on sama ääni sisältänyt niin paljon kristallejasärkevää valoa ja öljyisintä ja ahdistavinta pimeää.

Refractionsin lopussa tosiaan tuntuu kuin ajaisimme jollain suurella koneella helvetintulessa riutuvuen sielujen yli. Kihinä ja sähinä jalkojen alla tuntuu irroittavan koko tähtitornin maasta.

Kappaleiden välissä luonnon oma ambient jatkaa planeetan huminaa: sade ruoskii peltikattoa, muistuttaen peltisen tuulikoneen huminasta Messiaenin sävellyksessä Des canyons aux étoiles…. On kuin Vesperith soittaisi planeettaa ympärillämme.

Valonhämärä on käännekohta – kuten kappaleen nimestä voi päätellä. Alku jatkaa Refractionsin tabula rasa -henkistä runnomista, kunnes kohinan keskeltä nousee matala koriseva ääni, joka käy läpi loitsun, joka muuttaa pimeyteen vapaassa pudotuksessa olevan aluksemme suunnan. Quintessence tuntuu taas sisältävän kaiken tämän, kuin matkaisi tynnyrissä vesiputoksen tai mustan aukon läpi.

Tuon toisella puolella on samanlainen suuri tyyneys joka vallitsi levyn alussakin. Solar Floodin hiljaa vellova ulappa humisuttaa kovaäänisiä, värisyttää neuloja ja saa taajuudet ratisemaan liitoksissaan. Aivan kuin kokemus jota puutteelliset instrumentit yrittäisivät välittää meille olisi liian iso ihmisen mittareille.

Ja sitä se onkin.

Kappaleen ja levyn vaiettua Tani puhuu siitä, miten kappaleen äänimaailmaan ovat vaikuttaneet NASA:n äänitykset auringosta, tuosta kohisevasta hornankattilasta, joka kuulostaa siltä kuin tuhat ydinvoimalaa olisi saavuttamassa sulamispisteen yhtäaikaa.

Katson levyn kannessa olevaa Vesperith-artistilogoa. Sen yläpuolella on valkeaa valoa oleva aurinko, sen alapuolella musta aukko. Levyn kannessa nuo kaksi ovat päällekkäin, eli planeetta lipuu auringon eteen ja pimentää sen. Universumin anteeksiantamaton pimeys, ja kiinnekohta sen keskellä, pohjattoman pimeyden keskellä humiseva aurinko. Nämä elementit ovat Vesperithin musiikin keskiössä. Kun katson vielä tarkemmin, eivät kannen valonjuovat olekaan valonjuovia, vaan kynttilöitä, joiden pienet liekit lepattavat pimeyden keskellä.

Tämän voi johtaa myös artistin nimestä. Vesper, tuo katolisen uskon iltajumalanpalvelu, on roomalainen muoto Hesperoksesta, joka oli kreikkalaisille aamurusko Eoksen poika, eli iltatähti. Kreikkalaista kulttuuria referoinut bysanttilainen runoilija ja historioitsija Johannes Tzetzes (1110–1180) nimesi hänet taivaankantaja Atlaksen pojaksi. Hesperos kiipesi Atlaksen harteille ja katosi. Iltatähdelle, tähdistä suurimmalle, annettiin nimi hänen mukaansa.

Ajatus siitä, että noustaan jonkun harteille, ja sitten kadotaan ja muututaan iltatähdeksi, laskevaksi auringoksi, ei tunnu yhtään vieraalta Vesperithin musiikin ympäröimänä.

Rasahdus herättää minut ajatuksistani.

Quasimodomme vetää suurta metallista luukkua auki, ja observatorion katto aukeaa. Pian hän tarttuu seinään, ja alkaa pyörittää koko kattorakennelmaa, niin että aukko ohjautuu teleskoopin kohdalle, ja harsoiksi muuttuneen pilvimassan läpi erottuu muutama voimakkaampi tähti. Vesperithin musiikki on manannut pimeyden esiin, ja iskenyt neulalla siihen pieniä pisteitä, joiden läpi valo tavoittaa meidät.

Pienen tornimme sisällä todella tuntuu kuin joku pitkä matka olisi tullut päätökseen. Pienessä tilassa jaettu planeettainvälinen kokemus lähentää. Halaamme ja kiitämme toisiamme, ja häviämme pimeään.

Lisää luettavaa