Veteraaniparaati ja pommikoneen ylilento – Jean Ramsay vietti Motörheadin parissa liki täydellisen illan

On bändejä. Ja sitten on jumalia kuten Lemmy ja Motörhead.

07.12.2015

Girlschool, Saxon, Motörhead
Hartwall Areena
6.12.2015

Teksti: Jean Ramsay

Lemmy”. Monille korkeaoktaanisehkon rockmusiikin ystävälle tulee tuosta nimestä semmoinen kiva lämmin olo, vähän kuin lämpimän villasukan vetäisi jalkaan tai korkkaisi kylmän olutpullon.

Lemmy on vähän niin kuin joulupukki. Tulee joka joulukuu tonttujensa kanssa, ja antaa kilteille lapsille mahdollisuuden ostaa yhä uudestaan klassisen Motörhead/England T-paidan (aina hieman isommassa koossa, tosin). Tai pariin vuoteen ei tullut, mutta nyt tuli taas, ja hetken maailmassa oli kaikki niinkuin piti.

Huoli tosin on, että tuleeko enää? Rockin valtiomiesluokassa oleva Lemmy on iäkäs, ihan Rolling Stonesien luokkaa; olihan hän jo yli kolmikymppinen useamman bändin veteraani kun perusti ikonisen Motörheadin. Viime vuosien terveyshuolet verensyöksyineen ja hoitamattomine kakkostyypin diabeteksineen ovat saaneet opetuslapset huolestumaan. Lemmyä tullaan katsomaan kuin sairaalassa makavaa vanhaa enoa, peläten että kerta jää viimeiseksi. Jotkut yhtyeen useamman kerran nähneet tosifanit jäävät vuorostaan samasta syystä kotiin, haluten säilyttää jonkun varhaisemmen ja vetreämmän konsertin viimeisenä muistikuvana.

Muutama kuukausi sitten Rumban verkossa julkaistiin kolumni, jossa Jarkko Fräntilä pohti Lemmy-kulttia (voit lukea sen täältä). Alkoholisoitunut ja henkensä uhalla maailmaa kiertävä septugeniaari on kieltämättä tietyssä valossa surullinenkin hahmo, ja vaikka varmasti osa henkilöpalvontaa on alkoholilla läträämisen glorifiointia, nousee keikkaa varten Motörheadin tuotannon päivän aikana osittain läpi pyöräyttäneenä esiin toisenlainenkin hahmo: tinkimätön pioneeri ja työjuhta.

Musiikilliset ansiot ovat kiistattomat. Lemmy yhtyeineen jalosti alkuperäisen heavy metalin brutaaleimmat ja askeettisimmat piirteet, ja naitti siihen punkin sapen ja raivon. Samalla sapluunalla työstettyjä kappaleita on kunnioitettava määrä, mutta niidenkin sisällä nyansseja, jotka aukeavat kun yhtyeen harmaaseen palettiin tottuu. Ei liene liioittelua sanoa, että Motörheadin tinkimätön soundi on osaltaan vaikuttanut paljonkin äärimetallin jyrkimpiin genreihin, aina death metalista stoneriin. Lemmyn laulusoundi on alusta asti ollut keuhkoahtaumalta kuulostavaa kuolinkorinaa, ja kuten Leonard Cohenilla, se vain syvenee vuosi vuodelta.

Motörheadin tekee tuoreeksi ja vallankumoukselliseksi se, ettei maailman juostessa trendien perässä bändi ei oikeastaan muutu. Yhtyeen alkuperäinen rumpali Phil ”Philty Animal” Taylor kuoli viime kuussa, mutta yhtyeen kakstahtimoottori se vaan puksuttaa. Edellisvuonna kuoli kakkoskitaristi Wurzel, joka tosiin ei ollut yhtyeessä enää pitkään aikaan vaikuttanutkaan. Alkuperäiseen triion on palattu (täydellisin ja redusoiduin rockbändin muoto, idea jonka Lemmy tarinan mukaan sai Jimi Hendrix Experienceltä, ja jonka vuorostaan Lemmyltä spottasivat sellaiset yhtyeet kuin Hüsker Dü, Nirvana, ja miksei Kotiteollisuuskin) Toiseksi pitkäikäisin jäsen, Lemmyn oikeana kätenä 31 vuotta palvellut Phil Campbellkin alkaa näyttää hajoamisen merkkejä: hänet passitettiin viime viikolla sairaalaan.

Sitä ei uskoisi kun katsoo miehen työskentelyä Hartwall Areenan lavalla. Strobot tykittävät, kreikkalais-ruotsalainen rumpali Mikkey Dee potkii tuplabasareita kuin riivattu, ja pommikonen kaartelee lavan yllä.

Kapteeni itse on kieltämättä hauraan oloinen, jossain määrin kuin varjo itsestään. Vaatteet roikkuvat päällä hieman liian isoina, ja puhe sammaltaa eikä vokaalitkaan tule ihan samanlaisena jylynä kuin ennen. Ennen niin härkämäinen olemus on poissa, ja tilalla on vanha mies.

Mutta vielä vanhana miehenäkin Lemmyssä on ruutia. Setti on taidokkaasti rakennettu: isoja hittejä alkuun (Bomber, Stay Clean ja hieman obskuurimpi Metropolis), yksi kappale uudelta levyltä ja sen edeltäjältä (When The Sky Comes Looking For You ja Lost Woman Blues), pari kappaletta 80/90-luvun erämaavuosilta (Dr. Rock, Orgasmatron) väliin, ja loppuun hittipommitusta (No Class ja Ace of Spades, tutut encoret Whorehouse Blues ja Overkill) ja pommikoneen ylilento.

Viimeistään pommikoneen toisen ylilennon (lavan päällä on siis Bomber -kiertueelta tuttu pommikoneen luuranko [tai sen kopio, luultavimmin], joka kaatelee lavan yllä vaijerien ja strobojen ristitulessa) kohdalla alkaa tuntua siltä, että on viettänyt itsenäisyyspäivän valtakunnan merkittävimmässä veteraanitapahtumassa. Motörhead, kuten myös illan avanneet riemastuttavan virkeä Girlschool ja tönkkösuolatun juustoinen Saxon, ovat todellisia 80-luvun hevisotien veteraaneja, ja sen takia heille kumarretaankin niin syvään.

Tämä taitaa olla perimmäinen syy miksi Lemmyä niin kovasti rakastetaan. Ukko on veteraani, sanan kaikissa merkityksissä.

Se mikä eilisiltana Areenalla oli huojentavaa, oli Kiitos-huppareiden ja leijonakorujen poissaolo. Isänmaallisuus snaggletooth-lipun alla on jotain hienovaraisempaa kuin rajojen puolustamista. Eikä viesti vanhene. Jälkeenpäin huomaa, että suunnilleen samoihin aikoihin kun yhtye kynti parikymmentä vuotta vanhaa pelto Just ’Cos You Got The Power, ampui toisella puolella kaupunkia poliisi mielenosoittajia kaasuaseilla. Kappaleen viesti ei vanhene, ikävä kyllä, ja tuntuu jopa alleviivatun ajankohtaiselta SSS-Suomessa.

”You bastards think it’s funny,
Lyin’ and thieving all your life,
Think all there is is money,
Got your future strapped up tight,
Just cause you got the power,
That don’t mean you got the right ”

Yhtäkaikki, jos tämä jää Motörheadin viimeiseksi visiitiksi, ei sillä ole mitää hävettävää. Ilta oli erinomista hevisirkusta, ja sen monet huippukohdat hymyilyttävät arjen keskellä. Girlschoolin basistin Enid Williamsin aidosti innostuneen oloinen hymy, Saxonin jöpöttävä Battering Ram ja tahattoman humoristinen Sacrifice (vaikea suhtautua tiettyihin NWOBHM-kliseisiin enää Circlen jälkeen) ja Motörheadin tasaisen varma setti kokonaisuudessaan ovat jo nyt Hartwall Areenalla koettujen kokemusten Top-10:ssä. Phil Campbellin rynnätessä Saxonin kanssa lavalle soittamaan kolmatta kitaraa kappaleseen Destroyer oltiin jo vaarallisen lähellä Spinal Tap – saturaatiota.

Ainoa asia minkä ehkä olisi voinut muuttaa oli se, että No Classin aikana lavalle huuliharppuineen sännännen Michael Monroen sijaan olisi mielummin nähnyt Girlschoolin vetämässä Motörheadin kanssa yhteiskappalettaan Please Don’t Touch. Silloin ilta olisi ollut täydellinen.

Hienon silauksen illalle antoi se, että paikalla oli 8000 ihmistä, joka on kautta aikain suurin yleisö, jolle Motörhead on Suomessa soittanut.

Lisää luettavaa