Visio kasvoi kesän elinvoimaisimmaksi kaupunkifestariksi

Konemusiikkia ilman genrerajoja tarjonneen tapahtuman todellinen profiili oli hyvä fiilis, kirjoittaa Joni Kling.

22.07.2022

Visio Festival
15.–16.7.2022
Pasilan veturitallit

Teksti: Joni Kling, kuvat: Konstantin Kondrukhov

*

Muistan kuinka viisi vuotta sitten hikoilin deadlinen alla. Rumbaan oli tilattu Helsingin teknoskenen nykytilaa kartoittava artikkeli. Oli vappuaatto. Jutusta puuttui vielä jokaisen aikakauslehtitoimittajan rakastama yhden lauseen mittainen dramaattinen lopetuskappale. Olin päätynyt lopulta mutkien kautta jaarittelemaan ysäritrancen maineenpalautuksesta. Lisäsin enterillä rivinvaihdon ja totesin painokkaasti: “Se on vaikea tehtävä.”

Tietenkään se ei ollut vaikea tehtävä. Ainoa vaikea tehtävä on kirjoittaa koskaan konemusiikista mitään ajantasaisesti. Perspektiivi laahaa jäljessä, valtavirta haistelee. Tietenkin jollain tasolla tuota artikkelia kirjoittaessani hahmotin, että trance oli jo kaikkialla ja olisi oleva seuraavat puoli vuosikymmentä.

Se oli sitä Vision kanssa samana viikonloppuna päällekkäisesti järjestetyllä Mitäs Mitäs -festivaalilla Nuutajärvellä, muun undergroundmusiikin ja monitaiteellisen oheisohjelman kera. Samoin viikkoa aikaisemmin Naantalin Kosmos-festivaalilla, joka on kasvanut vuosien mittaan Konemetsä-henkisen löyhästi organisoidun metsäbiletyksen perinteenjatkajana koko perheen vaihtoehtotapahtumaksi Bitcoin-keynoteineen ja spirituaalisine selfhelp-työpajoineen.

Visiossa en kuitenkaan joutunut kertaakaan miettimään, mitä muuta tämän tapahtuman vuoksi tulee missattua. Aika oli pysähtynyt. Festivaalin ohjelmaa ei selvästi oltu kuratoitu kaikkein kontemporaarein katukredi tai ug-uskottavuus mielessä, vaan jokaiselle jotakin -tyyppisellä laajalla paletilla tiettyyn konemusiikin aina läsnäolevaan viileyteen luottaen.

Trendit tulevat ja menevät, ja on kai turha jälkiviisastella sitä, mitä on kerran sanonut tai jättänyt sanomatta elektronisen zeitgeistin syvimmästä ytimestä. Visio luotti siihen, että konemusiikki on perusluonteeltaan ikuista paluuta: nykyään taas yhä rentoutuneemmin klubeilla soiva “House kiinnostaa” -henkinen millenniaalihouse ja toisaalta LTJ Bukemin klassinen, ukkoutuneempaa ruutupaitaväkeä pogoamaan houkuttanut DnB törmäsivät toisiinsa luontevasti. Happy Mondaysin Paul Ryder oli menehtynyt edeltävänä päivänä – kuvittelin kuulevani bändin bassokuviot ympärilläni illan selektioissa kuin viattoman hedonismin kaikuna menneisyydestä. Kunnes “Berlin-based” dj Hyperaktivist palautti kahden tunnin hard techno -setillä tunnelman teolliseksi aerobiciksi. Oiva muistutus pandemiaa edeltävästä ajasta: siitä kun teknoklubille mentiin ainoastaan suorittamaan. Suurimman osan ajasta tunnelma on kuitenkin hämmentävän rentoutunut, kiireetön, soljuva. Kuin tuo kaikkialle veturitallien permannolle levitetty, suoraan tapahtumajärjestäjäpalvelun rekasta rullattu anonyymi paksu flanellikangasmatto, joka teki lattiakosketuksesta toisten mielestä hankalan, toisten mielestä pehmitti tunnelman sukkadiskoksi. Ääneni jälkimmäiselle: festivaalin määrittävänä ideana ei ehkä missään vaiheessa ole ollut olla jälkiteolliset bileet betonilattialla: täytyy olla myös kuohuviiniä ja fiilis ala-asteen jumppasalista. Kokoluokka on järkevä, klubiolosuhteet intiimit, kauniisti valaistu brick and mortar -miljöö henkevä.

Photo: Konstantin Kondrukhov

Vuodesta 2016 lähtien järjestetty Visio on kasvattanut kokoaan ja prestiisiään tasaisella tahdilla. Kaksi vuotta välissä on antanut mahdollisuuden katsoa tapahtumaa uusin silmin. Neljän lavan ja muutaman kymmenen artistin rosterilla piirtyy kuva sitä, mitä genren sisällä voi tällä hetkellä saada kaupunkitilassa aikaan. Visio on vaihtoehto sekä spontaaneille ug-reiveille joutomaalla, että pakahduttavan isoille festivaaliproduktioillle. Se on kuin pienois-Flow konemusiikille omistettuna, laajennettu baarikierros Hämeentien bailukompleksissa, tai jotain siltä väliltä.

Kun viime vuosina Helsingin keskustaan on yritetty tuoda konemusiikkifestivaalia, on se tarkoittanut esimerkiksi Weekendin kaltaista junttisäpinää; karsinajuhlaa, jossa EDM soi ja leikaulainen nuoriso bailaa humalassa. Eihän siinä lähtökohtaisesti ole mitään negatiivista, mutta kierrätyksen ja dyykkaamisen sykli on joskus itseään rienaava. Vielä eilen Resident Advisor -approved nimet ovat löytäneet tiensä näihin elektroniikkaromun loppusijoituspaikkoihin, jotka laahustavat teknobrändin perässä. Tällaisena biittien tihkumisena valtavirran ohuiden seinien läpi voi nähdä esimerkiksi dj Nina Kravizin Weekend-listauksen, joka tosin peruuntui ymmärrettävästi sittemmin asetettujen Venäjä-pakotteiden myötä. Sen jälkeen vähän kaikki muukin Weekend-festivaalilla peruuntui – ehkä vähemmän ymmärrettävästi – ehkä vain luonnollisen gravitaation tuloksena.

Aiemmin mainittujen ug-maakuntafestareiden erotuksena Visio ei ehkä ole syvimmän genrepuristin tai nipottavien asianharrastajien valinta. Kyseessä on jo lähtökohtaisesti matalan sitouttamisen tapahtuma: tänne tullaan läheltä, ehkä vain pistäytymään. Ohjelma painottuu lähes kokonaan iltakymmenen ja aamukolmen väliin. Tunnelma on välitön, ilmava, nousujohteinen, hymyilevä. Parin tuhannen ihmisen etkot. Visio toimii klubi-illan logiikalla välttäen kuitenkin yökerhojen lieveilmiöt: yleisö on selvästi hakemassa musiikkielämystä, on selvempää, ei häiriköi, totean anekdotaalisesti ja täältä kaapin päältä katsottuna. Myös ug-bileisiin verrattuna tapahtuman “happeningmäisyys” tuo oudon spontaaniuden tunteen, jota on suoraan sanottuna joskus vaikeaa toisintaa pienen piirin teknoharrastamisessa.

Vaikka vertailu ammattimaisesti järjestettyjen festivaalien ja ug:n välillä on kohtuuttomassa epäsuhdassa, olen halunnut pitkään artikuloida selkeämmin sen, minkä mainitussa aiemmassa konemusiikkiartikkelissa kerran jätin liian epäselvästi rivien väliin: inklusiivisuus klubeilla ja bileissä syntyy usein eksklusiivisuuden armoilla. Vastuullisuuden saavuttamiseksi joudutaan tekemään jatkuvaa työtä ja myös uhrauksia, samalla piirit pienenevät tai tasapäistyvät. Kun ug-skene onnistui kaksi pitkää koronavuotta pitämään livenä koettua konemusiikkiskeneä hengissä, tuntui sen antama tekohengitys välillä myös rajoittavalta rautakeuhkolta. Ug:n innovaatioilla ei ollut enää tilaa vaeltaa osaksi isompia rakenteita, vaan paine ylhäältä siirtyi jälleen kohti marginaalitoimintoja: ketä palvella ja millä ehdoilla, kun yöelämästä tulee kieltolakimainen rariteetti. Festivaalimuotoisen tapahtuman karnevalismi on kuin kaksi vuotta odotettu vastaus tähän. Se ei ole sosiaalisesti täydellisyyteen hiottu tai vailla valuvikoja, mutta luo silti omat leveät raaminsa, joissa voi tapahtua odottamatonta synergiaa, ja jossa demografioiden väliset pelisäännöt ovat yhä hämärretyt, mutta silti genren sisäisten konventioiden ja elämystä korostavan henkilökohtaisen investoinnin vuoksi kaikilla on aika selkeä käsitys tietystä harmaan sävystä.

Konstantin Kondrukhov

“Mennään kuuntelee vähän untz untz untz untz”, toteaa ehkä kaksikymppinen kaveriporukka toisilleen festivaalin porteilla. Sen jälkeen yksi heistä haluaa esitellä puhelimestaan vielä “toisenkin hyvän Kate Bush -videon.”

Mietin miten spontaaniuden ja uusien asioiden löytämisen riemun voisi yhdistää vastuulliseen ovipolitiikkaan tai kaikki huomioivaan yleisöpohjaan yhteisessä tilassa. Olen käynyt 16 vuotta keikoilla, klubeilla ja konemusiikkitapahtumissa Helsingissä. Kuvittelen tietäväni jotain. Skenessä pyörii aina sekä longhaulereita että nuoria parikymppisiä, joista jälkimmäiset ovat usein vain käymässä. Aina parin vuoden välein ihmetellään, mihin he häviävät. Perustivat perheen? Itse uskon, että initiaatio päättyy ensimmäiseen ahdisteluun baarin lattialla. Musiikin, tilan ja liikkeen tuoma noste loppuu siihen pisteeseen. Jos markkinakapitalismilla oli jo kerran riittävät resurssit tuottamaan se tapahtuma- ja klubiympäristö, jossa valtasuhteet määrittelivät kävijöiden mukavuustason ja turvallisuuden, täytyy sillä olla myös resurssit vastata kysyntään egalitaarisemmasta massatapahtumasta. Tästä ainakin yökerhotoiminta voisi viimein alkaa ottaa oppia. Vision tavoin esimerkiksi Flow on tehnyt kymmenen vuoden ajan samaa työtä: ison mittakaavan rock/indie/konemusiikki/jne.-tapahtumaan on mahdollista osallistua – ja se on mahdollista organisoida – ilman että meininki on silkkaa seinäjokea tai joensuuta. Tuntuu vaikealta tajuta, että siitä on nyt 12 vuotta kun olen viimeksi nähnyt järjestyksenvalvojan kaatavan maahan ja pahoinpitelevän asiakkaan festariaitojen välissä.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2022 Visio tuntuu onnistuneen niin musiikin, settingin kuin kävijäkokemuksen suhteen riemuisasti. Ainoana huomautuksena on nipotettava, että tässä tapahtumamittakaavassa tilojen ahtaus tulee välillä vastaan: lattialle ei mahdu tai jos mahtuu, sieltä ei enää pääse pois. Pieniä vikoja ja korjattavissa. Alueen toiseen(?) ei-bajamajavessaan jonotetaan toki melkein puoli tuntia. Ottaen huomioon, mikä määrä kukkoilua ja vittuilua jokaiseen wc-, baari- tai ruokajonotukseen missä tahansa massatapahtumassa yleensä kuuluu, se on ehkä elämäni miellyttävin tällainen kokemus tähän asti: ihmiset nimittäin ovat täällä niin mukavia.

Ajat muuttuvat.

Enter.

Se ei ole vaikea tehtävä.

Lisää luettavaa