Voiko soitossa olla samanaikaisesti sekä tunnetta että tekniikka, pohdimme Steve Vain konsertissa

Katja-Emilia Lillsunde

Steve Vai: Passion and Warfare -albumin 25-vuotisjuhlakiertue
Kulttuuritalo, Helsinki
9.6.2016

Teksti: Jaakko Kilpeläinen, kuvat: Katja-Emilia Lillsunde

Vaikka kitara-artisti Steve Vain konsertit koollekutsuvat monenlaisia musiikinharrastajia ja -ymmärtäjiä kuin siirappi herhiläisiä, musiikkitoimittajia hänen Suomen-keikoillaan on aina merkillepantavan vähän. Heidän muuten laaja-alainen populaarimusiikin ymmärryksensä ja kiinnostuksensa ei näytä useinkaan ulottuvan progerockiin ja -metalliin.

Asiaan saattaa vaikuttaa myös rocktoimittajien omalaatuinen fanituskoodisto.

Aktiiviset vuoteni popjournalismin parissa opettivat, millainen musiikkimaku tuo uskottavuutta ja mitä ei sovi diggailla edes ironisesti. Statuspisteitä ei pahemmin ropissut arvostamalla ammattimuusikkoja, joiden soitto on nopeaa, tarkkaa ja muutenkin teknisesti liian vaativaa.

stevevaiIMG_9442

Progesuuntautuneisuuttani kommentoitiin monet kerrat ilmoittamalla, että musiikissa tunne on tekniikkaa tärkeämpää. Taustaoletus oli, että tunne ja pitkälle jalostettu tekniikka sulkevat toisensa pois; molempia ei voi saada. Niinpä Steve Vain tasoisten kitarasankareiden, noiden sieluttomien tiluttajien, ihannointia sai välillä nolostella kuin jotain kiusallista vammaa.

Kitara-autismista koko aikuisikäni kärsineenä – tai oikeastaan nauttineena – haluan nyt oikaista muutaman kaltaisiini liitetyn väärinkäsityksen. Vaikka saatamme pitkien soolojen soidessa vaikuttaa poissaolevilta ja ärtyä jonkun puhuessa päälle, kohtaukset ovat ohimeneviä. Moni meistä elää melko normaalia elämää kyeten joskus jopa työllistymään ja perheellistymään. Eikä maniamme yleensä tartu.

Moni meistä diggailee kitarataiteen kaikkivaltiasta Steve Vaita ilman häpeilevän ironian häivääkään. Hänen kykynsä soittaa nopeasti saattaa olla meille arvo sinänsä, mutta me kuulemme hänen musiikissaan paljon muutakin. Kuulemme siinä riemua ja intohimoa, räjähtävää voimaa, herkkyyttä, musiikillista sivistystä, monenlaisia energioita ja sävyjä. Kuulemme hienoa sävellystyötä ja persoonan tuon kaiken taustalla.

Sielutonta tilutusta emme hänen tuotannossaan juurikaan kuule.

Muun muassa Frank Zappan ja David Lee Rothin taustamuusikkona 80-luvulla tunnetuksi tulleen Vain sooloalbumi Passion and Warfare on merkkipaalu kitaramusiikin historiassa. Se oli paitsi eksoottisen omaperäinen instrumentaali-progerock-heavy-levy, myös monen soittajan maailmaa avartanut oppitunti siitä, miten monin tavoin kitaran voikaan saada kirkumaan ja murisemaan.

Passion and Warfaren ilmestymisestä tuli hiljattain kuluneeksi 25 vuotta. Sen kunniaksi järjestetty, viime torstaina Suomeen ulottunut Passion and Warfare -juhlakiertue esitteli koko albumin kappalejärjestyksessä ja lisäksi muutaman muun biisin. Ratkaisu oli varmasti joidenkin fanien mieleen. Oma ihannesettini olisi ollut erilainen.

Albumin esittäminen kokonaan on yleensä perusteltua, jos materiaalia ei riitä karsittavaksi asti artistin nuoressa tuotannossa tai teos on niin täydellinen kokonaisuus, että joka nuotti ansaitsee livetulkinnan. Nyt ei ollut kyse kummastakaan. Passion and Warfarella on heikot hetkensä. Esimerkiksi Ballerina 12/24 kuulostaa sormiharjoitukselta ja Alien Water Kiss studiotekniseltä testiltä. Sellaisten tilalle olisi voinut tuoda materiaalia muutamalta myöhemmältä levyltä, joiden aikoihin Vain sävelkynä oli terävimmillään.

stevevaiIMG_9492

Jokusen tympeänpuoleisen kappaleen lisäksi keikkaa varjostivat toistuvat äänentoistovaikeudet. Vain kitarasta katkesi useasti ääni liittyen ilmeisesti pedaaleihin, joita kiertueteknikko säntäili korjailemassa. Pätkiminen näkyi Steven olemuksesta vaivoin peitettynä ärtymyksenä, joskaan improvisaatiokykyisen bändin ansiosta jotkut satunnaiset kuulijat (kuten mukaan raahatut puolisot) eivät edes huomanneet ongelmaa.

Tunnin mittaisen Passion and Warfare -session kohokohtia olivat elämäniloa huutava Liberty, jylhä voimaballadi For the Love of God sekä Steven lapsuuden kitarasankaruushaaveista kertova, puheraidoiltaan naiivi mutta vimmaisen väkevää kuuden kielen kuritusta sisältävä The Audience is Listening.

Videoscreenillä nähtiin useampi vieraileva tähti. Kesken Answers-kappaleen ruudulle ilmestyi Joe Satriani, joka opetti teini-Vaita 70-luvulla soittamaan. Seurasi battle, jossa Joe vingutti toinen toistaan pöljemmissä pellelaseissa ja hirviönaamareissa – tarkoituksena kai osoittaa, että läpällähän tässä vain shreddaillaan.

Toinen videohaastaja oli John Petrucci, joka esitteli taitojaan The Audience is Listeningin tahdissa. Tässä on paino nimenomaan fraasilla esitellä taitojaan. Niin ilmaisuvoimainen ja inspiroiva kitaristi kuin Petrucci päivätyössään Dream Theaterissa onkin, tämä esitys oli sitä paljon parjattua sielutonta tilutusta.

Stevelle epäilemättä tärkeimmän videovieraan vuoro koitti keikan loppumetreillä P&W-rutistuksen jälkeen. Hän oli Vain suurin taiteellinen esikuva Frank Zappa, jonka nuotittajana ja niin kutsuttuna stunt-kitaristina Vai aikoinaan aloitti ammattimuusikon uransa. Videolla nähtiin 1982 kuvattu Stevie’s Spanking -duetto, jonka päälle Vai soitti livenä omat osuutensa. Näin oppipoika ja edesmennyt mestari saivat vielä kerran nostaa toisilleen hattua.

Ihan hauskaa loppukevennysmateriaalia on Vain keikoilla vuosia kulkenut Build a Song -osuus, jossa lavalle kutsutaan yleisöstä pari tyyppiä säveltämään uusi biisi laulamalla mikkiin rummut, bassolinjat ja kitaramelodiat, jotka bändi sitten jalostaa lennossa lauluksi. Ohjelmanumero esittelee Vain improvisaattorina ja sanavalmiina showmiehenä, mikä on raikas tuulahdus parintuntisen, varsin vähäpuheisen instrumentaalimaratonin loppupuolelle.

Toivottavasti Vain seuraavalla Suomen-keikalla ovat tämänkertaista selvemmässä pääosassa hänen säveltäjän kykynsä. Vain paras albumi, Devin Townsendin laulama bändilevy Sex & Religion täyttää parin vuoden päästä 25 vuotta. Ehkä sen kunniaksi näemme vastaavan kiertueen? Tämä tosin vaatisi vokalisti-ihme Townsendin mukanaolon. Devin, raivaahan tilaa kalenteriisi!