Wagnerin yli viisituntinen teos tarjosi haastetta perselihaksille ja huumorintajulle

Mervi Vuorela tunnetaan punk-asiantuntijana ja 29.4. julkaistavan Valtio vihaa sua -kirjan toisena kirjoittajana. Nyt hän kuitenkin kävi katsomassa Wagnerin päälle viisituntisen oopperan. Koska miksi ei.

Richard Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat
Kansallisooppera, Helsinki
18.4.2015

Richard Wagner oli 1800-luvun vastine Yngwie Malmsteenille: suuruudenhullu sekopää, joka ei pelännyt uudistaa musiikin muotokieltä ja seistä sävellystensä takana kuin mikäkin Narkissos. Malmsteenin tapaan myös Wagner luotti teoksissaan more is more -tekniikkaan. Siksi oli ”aika perus”, että Suomen Kansallisoopperan esittämä Nürnbergin mestarilaulajat kesti vaatimattomat 5 tuntia ja 25 minuuttia.

En harrasta oopperaa enkä tiedä siitä juuri mitään. Halusin kuitenkin mennä katsomaan Nürnbergin mestarilaulajat juuri sen kiduttavan keston vuoksi. Myös ajatus nationalistisesta paatoksesta kiihotti perverssillä tavalla – sijoittuuhan ooppera nimensä mukaisesti Saksan Nürnbergiin, jossa kansallissosialistit järjestivät puoluepäiviä 1923–38. Vuonna 1935 puoluepäivistä tehtiin myös propagandaelokuva Tahdon riemuvoitto, jonka taustamusiikkina soi Wagnerin Mestarilaulajat.

Natsien kätyriksi Wagnerista ei antisemitistisyydestään huolimatta ollut. Elokuvan ilmestyessä hän oli maannut haudassa jo 52 vuotta.

Kansallisoopperan näyttämöllä nationalismi jää sivujuonteeksi ja ilmenee oikeastaan vain päähenkilö Hans Sachsin loppupuheessa.

Sachs on runoutta harrastava suutari, joka kuuluu kymmenpäiseen Mestarilaulajien kiltaan. Mestarilaulajat olivat 1400- ja 1500-luvun Saksassa eläneitä käsityöläistaustaisia laulun harrastajia. Kokoontumisissaan he määrittelivät lauluille tarkat säännöt ja pyrkivät näin vaalimaan ”oikeaoppista” saksalaista taidetta.

Mestarilaulajien tasapaino kuitenkin järkkyy, kun kaupunkiin saapuu nuori frankkilainen ritari Walther von Stolzing, joka rakastuu rikkaan kultasepän Veit Pognerin tyttäreen Evaan.

Kun Walther saa selville, että Pogner on luvannut tyttärensä seuraavana päivänä järjestettävän laulukilpailun voittajalle, hän päättää osallistua kilpailuun. Ensin Waltherin pitää kuitenkin esittää koelaulu Mestarilaulajille.

Se menee puihin, koska kaupunginkirjuri Sixtus Beckmesserin mukaan Waltherin laulu on täynnä virheitä – toisin sanoen se on liian innovatiivinen sääntöuskovaisille Mestarilaulajille.

Tähän päättyy oopperan ensimmäinen näytös. Ohjelmalehtisen mukaan kyseessä on komedia. Sitä on vaikea uskoa, koska lavalla ei ole tapahtunut mitään hauskaa.

Olen pettynyt itseeni. Kuinka onnistuinkin iskemään sormeni juuri Wagnerin ainoaan komediaan? Edes musiikki ei ole toistaiseksi vakuuttanut mahtipontista alkusoittoa lukuun ottamatta. Draamankaari etenee liian hitaasti ja on vasta hissutteluvaiheessa, jos sielläkään.

Tajuan olevani täydellinen oopperanoviisi, sillä en löydä musiikista minkäänlaisia nyansseja. Taustalla voisi yhtä hyvin soida Mahler, ja todennäköisesti se kuulostaisi päässäni samalta kuin Wagner.

Lähden väliajalle ristiriitaisissa tunnelmissa. Konjakki maksaa 11,50 euroa eli seuraavan päivän ruokarahani. Päätän kuitenkin tarttua ”tarjoukseen”, koska narikka oli ilmainen.

Myyjä teitittelee minua ottaessaan tilaukseni. Muutenkin ihmiset ympärilläni tuntuvat hirvittävän kohteliailta, vaikka buutsini ovat kurassa ja tukkani sojottaa vähemmän konservatiivisesti jokaiseen ilmansuuntaan.

Joudun oikaisemaan käsitystäni oopperaväestä. Punktermejä käyttääkseni yleisössä ei ole ”porvariäpäröitä”, ”kapitalistisikoja” ja ”vitun keisareita” vaan boheemia kulttuuriväkeä, musiikinopiskelijoita ja charmikkaita vanhuksia.

Toinen näytös käynnistyy verkkaisesti. Jos Wagner olisi elänyt 2000-luvulla, häntä olisi editoitu rankalla kädellä.

Yritän pitää aistini valppaina tuijottamalla kapellimestari Michael Güttleria. En kuitenkaan tajua hänen huitomisestaan yhtään mitään. Ymmärtämistä vaikeuttaa, etten näe orkesteria. Tämä on Wagnerin syytä, sillä hän keksi 1800-luvun lopulla lavan alle upotetun orkesterimontun.

Koska en näe orkesteria, yritän seurata saksaksi laulettuja vuorosanoja, joiden suomennos pyörii lavan yläpuolelle kiinnitetyssä screenissä. Nähtävästi tekstien seuraaminen on tarkoitettu junteille, koska kukaan muu ei vilkuile yläviistoon. Ymmärrän yskän, koska tekstin ja näyttämötapahtumien yhtäaikainen seuraaminen tekee olon skitsofreeniseksi.

Myöhemmin kuulen, että juoni olisi pitänyt opetella etukäteen. Epic fail.

Toisen näytöksen puolivälissä yleisöä ”riemastutetaan” etäisesti komediaa muistuttavalla kohtauksella. Siinä kaupunginkirjuri Beckmesser tulee esittämään kilpalaulunsa naiselle, jota hän luulee Evaksi. Samanaikaisesti mestarilaulaja Sachs tekee Beckmesserille kenkiä ja ilmoittaa tämän laulun virheet vasaraniskuilla.

Kuolen nauruun.

Toinen näytös päättyy joukkotappeluun, jossa Wagnerin musikki pääsee vihdoin oikeuksiinsa. Voluumi nousee, tempo kiihtyy ja instrumenttien määrä tuplaantuu. Juuri kun alan päästä tunnelmaan, musiikki loppuu ja verho sulkeutuu. On toisen väliajan aika.

Käyn virtsaamassa konjakit ulos ja yritän löytää jotain syötävää. Sitä ei löydy. Haaveilen toisesta konjakista, mutta lompakkoni on eri mieltä. Niinpä ostan ylihinnoitellun kahvin ja palaan saliin odottamaan kolmannen näytöksen alkua.

Kelloni mukaan kolmas näytös kestää kaksi tuntia. Perstuntumalta aika tuntuu pidemmältä, koska jokainen lavan tapahtuma tähtää näytökseen lopussa järjestettävään juhannusjuhlaan, jossa Eva saa miehekseen laulukilpailun voittajan. Lavalla ei siis tunnu tapahtuvan mitään.

Jatkuviin aistiärsykkeisiin tottuneelle nykyihmiselle hidas juonenpunonta on rankkaa. Liikehdin penkissäni kuin kärsimätön kakara ja hämmästelen kanssayleisöäni, jonka perselihakset tuntuvat olevan betonia.

Lopulta päästään itse laulukilpailuun. Sen voittaja on tietysti Walther von Stolzing.

Yleisen tulkinnan mukaan Wagner viittaa Waltherilla itseensä. Walther – aivan kuten Wagnerkin – oli uudistusmielinen visionääri, jota ahdasmieliset kriitikot aluksi halveksivat mutta jonka kansa lopulta valitsi mestarikseen.

Loppukohtauksessa Nürnbergin Mestarilaulajat saavuttaa vihdoin viisi tuntia odottamani wagneriaanisen pauhun. Monikymmenpäinen kuoro ylistää saksalaista taidetta samalla kun torvet törähtelevät, jousisoittimet ulvovat ja patarummut pärisevät. Tunnelma on niin majesteetillinen, että vieressäni istuva pappa menee täysin sekaisin. Vasta nyt hän kaivaa silmälasit taskustaan ja alkaa toistella ”voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!”.

Aplodien alkaessa livahdan nopeasti ulos salista. Ratikan sijasta päätän kävellä kotiin. Perseeni on sen ansainnut.

Mervi Vuorela