We Want More
Barona-areena, Espoo
8.11.2015
Yle lanseerasi loppukesästä We Want More -ohjelmasarjansa suurin odotuksin.
Viisi toimintansa lopettanutta yhtyettä palaisi pitkän tauon jälkeen keikkalavoille. Yhtyeet olisivat toinen toistaan rakastetumpia, ja hurmoksellisilla keikoillaan sekä tulevilla levyillään he toisivat lievitystä musiikkiteollisuuden ahdinkoon.
Syksyllä 2014 ihmiset eivät mistään muusta puhuisikaan kuin We Want More -ohjelmasta ja siihen osallistuneiden yhtyeiden edesottamuksista.
Vaan kuinka kävikään? Alku näytti hyvältä, sillä ihmisiä tuntui kiinnostavan suomalaisten suosikkiyhtyeiden comebackit. Paluun tekevien bändien nimiä arvuuteltiin kiivaasti, ja ohjelman ympärillä käytiin kovaa spekulaatiota. Netin näsäviisastelijoilla ja kaikilla kylänmiehillä tuntui olevan varmaa tietoa siitä, mitkä yhtyeet olivat hypänneet comeback-kelkkaan.
Mutta pian bändien julkistamisen jälkeen keskustelu tyrehtyi kokonaan.
Kenties Kwan, Mascara, Neon 2, Miljoonasade sekä Don Huonot eivät olleetkaan juuri se yhtyeviisikko, jonka paluusta koko kansakunta oli nähnyt toistuvasti märkiä unia.
Osa nimistä oli sellaisia, etteivät kaikki ole välttämättä edes tajunneet niiden lopettaneen toimintaansa. Vastahan Don Huonot heitti pari festivaalikeikkaa 20-vuotisjuhlansa kunniaksi kesällä 2010. Miljoonasade on keikkaillut silloin tällöin vielä 2000-luvun passiivisina vuosinaankin. Mascaraa harva osasi kaivata keikkalavoille, ja eiköhän sama koske myös Neon 2:ta.
Kuvat: Tomi Palsa
Vaikka suuri yleisö ei tuntunutkaan lopulta ohjelmaa löytävän, itse annoin sille tilaisuuden ja katsoin kahdeksan ensimmäistä jaksoa kotisohvalla. Päätösjakson tapahtumia lähdin seuraamaan ihan paikan päälle “suureen paluukonserttiin” Espoon Barona-areenalle.
Sarja ei ollut lopulta pöllömpi. Historiajaksoissa lipsuttiin välillä pahasti sosiaalipornon puolelle, ja yhtyeiden sisäisiä skismoja saatettiin välillä liioitella rajustikin. Paluu lavoille pitkän tauon jälkeen olisi hermojaraastavaa toimintaa muutenkin, mutta kun paluuseen valmistumisen pitää tapahtua tv-kameroiden valvovan silmän alla, tuleehan siinä pakostikin ylilyöntejä.
Miljoonasateen Olli Heikkiselle ohjelmaformaatin mukainen toimintatapa tuntui vieraalta, ja hän päättikin jättää pitkäikäisen yhtyeensä. Muissakin leireissä oli taatusti ohjelman tekemisen aikana hetkiä, jolloin usko oli koetuksella, mutta jännästi kaikki bändit selvisivät finaaliin asti.
Paluukonserttien puitteet olivat hulppeat. Lavarakennelmat oli tehty suuren maailman tyyliin, ja Barona-areenalla kaikki oli suurta. Paitsi yleisömäärä.
Sivu- ja päätykatsomoista puolet olivat suljettuina, ja permannoltakin puolet paikoista oli varattuja bändien vieraille. Tv-ohjaaja saikin olla näyttävissä kamera-ajoissa tarkkana, että hallin tyhjät paikat eivät näkyisi ihmisten vastaanottimissa.
Yleisölle ei annettu minuutiksikaan mahdollisuutta unohtaa stä tosiasiaa, että konsertti-ilta tapahtui vain ja ainoastaan suoran tv-lähetyksen ehdoilla.
Illan aluksi kaikki viisi bändiä käväisivät yhdessä lavalla tervehtimässä yleisöä, ja sitten päästiinkin tositoimiin: ensimmäisenä esiintymisvuorossa ollut Neon 2 käväisi ensin backstagella tv-kameroiden edessä tentissä, jossa Sebastian Rejman uteli bändin fiiliksiä ennen historiallista paluukeikkaa. Sen perään muutaman minuutin pituinen kooste Neon 2:n We Want More -jaksoista, ja sitten yhtye kolmen kappaleen ajaksi lavalle.
Neon 2.
Päivitetty versio Supernova-biisistä potkaisi homman liikkeelle isosti, mutta muuttui jo toisen kertosäkeen jälkeen Polun rauhallisempiin tunnelmiin. Kolmantena kuultiin WWM-bändileirillä syntynyt uusi kappale Kaunis, joka on sekin enemmän balladiosaston tavaraa.
Tämän lyhykäisen kolmen kappaleen keikan päätteeksi yhtye kiirehtikin jo Kristiina Komulaisen haastateltavaksi catwalkille. “Millainen fiilis teillä on nyt historiallisen keikan päätyttyä, ja saadaanko tälle esitykselle jatkoa tulevaisuudessa?” Vaikka yhtye ei varsinaista lupausta jatkosta antanutkaan, yllättyisin kovasti, mikäli Neon 2:n tarina päättyisi tähän.
Sama kuvio toistui illan aikana viisi kertaa. Mascaraa haastateltiin ensin pikaisesti, sitten katseltiin roudaustauon aikana inserttiä ja sitten kuultiin aina yhtä ihastuttava Erittäin hyvå, jonka perään oli uuden Mascara-sävellyksen aika. Tänään, tässä ja nyt oli kappale, joka liikkui ainakin tekstinsä osalta jännittävillä metatasoilla. Toivotaan silti, että kappaleesta ei muodostu samankaltaista riesaa kuin vaikkapa Mascaran debyyttisinglestä.
Mascara.
Ohjelman kuvauksissa Mascara-kolmikko osoittautui varsin räjähdysherkäksi kokoonpanoksi. Erityisesti Sari Walleniuksen ja Maria Sundforsin kesken riidat ja erimielisyydet seurasivat toisiaan. Eikä kolmikko vaikuttanut kovinkaan yhteenhitsaantuneelta nytkään. Sitä, tuliko Mascara takaisin jäädäkseen, ei vielä kerrottu. Toivottavasti asia jää tähän.
Myös Miljoonasateen paluuseen liittyi pientä dramatiikkaa. Koko pitkän uransa ajan samalla kokoonpanolla esiintynyt yhtye piti pitkään kiinni periaatteestaan, jonka mukaan jokainen yhtyeen jäsen on korvaamaton. Vaan minkäs teet, kun muilla jäsenillä olisi kovat soittohalut, mutta kosketinsoittaja Olli Heikkinen hanasi vastaan kuin kenkkuileva pikkupoika.
Onneksi apu oli lähellä ja periaatteet on tehty murrettaviksi. Siinä missä kaikki illan aikana nähdyt minikeikat olivat “todella historiallisia paluukeikkoja”, Miljoonasateen esitys vasta historiallinen olikin, kun bändi esiintyi uudistuneessa kokoonpanossaan ensimmäistä kertaa yleisön edessä. Heikkisen paikan otti omakseen mies nimeltä Tomi Aholainen.
Miljoonasade.
Miljoonasateen setti alkoi ajankohtaisella Marraskuulla, jonka uusittu ja entistä ilmavampi sovitus ei ehkä ihan lähtenyt lentoon. Myös Tulkoon rakkaus jäi hieman soitteluksi, mutta sus siunatkoon, miten hienon uuden kappaleen Miljoonasade oli saanut aikaiseksi bändileirillään!
Surullisen uhmakas Tarpeelliset valheet on sitä parempaa Miljoonasadetta. Yhtyehän on tehnyt läpi uransa todella riipaisevia ja synkkiäkin kappaleita, jotka ovat jääneet helposti lähestyttävien ja opportunististen radiorallien varjoon. Siksipä monilla asiaan perehtymättömillä on Miljoonasateesta vähän yksipuolinen käsitys. Yhtye ei ole varmaankaan aliarvostettu, mutta väärinymmärretty se taitaa olla.
Keikan jälkeisessä haastattelussa Miljoonasade pudotti mieluisan uutispommin: paluu saa jatkoa jo pian. Vuonna 2015 Miljoonasade keikkailee helmikuun alusta elokuun loppuun saakka niin ahkerasti kuin mahdollista. Parhautta!
Myös vanha rytmihirmu Kwan oli liikkeellä intoa puhkuen – varsinkin siinä vaiheessa, kun keikka eteni uuden One Last Time -kappaleen ensiesitykseen. Padam ja Shine esitettiin hieman näytösluonteisesti pois alta, ja suurimmat paukut oli säästelty uuden hengentuotteen esittelyyn. Hyvä niin, sillä myös Kwanin uutuuskappaleessa on potentiaalia vaikka mihin. Biisissä on raakaa alkuvoimaa.
Kwan.
Koko iltamien hellyyttävin hetki koettiin Kwanin keikkaa seuranneessa haastattelussa. Yhtyeen DJ Amara poimi yleisön joukosta lavalle itseään noin tuhat kertaa pienemmän ihmistaimen, eli omaa jälkikasvuaan. Kun myös basisti-Kustin tytär nousi lavalle, oli tyhmemmällekin selvää, että Kwan on enemmän kuin yhtye. Kwan on perhe.
Perheen jatkotoimenpiteet jäivät vielä paljastamatta, mutta veikkaan kyllä, että jatkoa on luvassa.
Illan kruununa lavalle saatiin Don Huonot. Yhtye on tottunut toimimaan toisin, siksipä he aloittivat oman osuutensa uudella kappaleella Salaisuus. Mika Waltarin runoon sävelletty kappale on yhtyeen historian toiseksi paras Mika Waltarin runoon sävelletty kappale, eli aika komea esitys.
Vaan kyllähän Salaisuus jää pahasti jalkoihin, kun sitä seurasivat Suojelusenkeli ja Riidankylväjä. Erityisesti Suojelusenkeli muistutti siitä, että Donkkarit oli aikoinaan täysin ylivertainen keikkabändi maassamme.
Bändi pitää päästä kokemaan vielä joskus jossakin tapahtumassa, jossa yhtyeille annostellaan soittoaikaa suuremmalla kauhalla kuin We Want Moren suuressa paluukonsertissa. Ja tuo toive saattaa hyvinkin toteutua, sillä yhtye lupasi tekevänsä 25-vuotisjuhlansa kunniaksi ainakin ison keikan helmikuussa Maj Karman ja Egotripin kanssa. Lupailtiinpa Don Huonojen osalta muutakin aktiviteettia juhlavuotensa kunniaksi. Hauskaa, jos näin on.
Don Huonot.
We Want More jätti siis lopulta ihan hyvän maun itsestään, sillä ohjelman myötävaikutuksella muutamakin hieno orkesteri on aktivoitumassa pitkän tauon jälkeen, ja hyvässä lykyssä saamme konserttien lisäksi kuultavaksi uutta laatumusiikkia näiltä jo menetetyiksi lupauksiksi luulluilta tekijöiltä.
Etukäteen hehkutetun suuren paluukonsertin olisi silti voinut toteuttaa paljon tyylikkäämmin kuin nyt tehtiin. Ilta tehtiin aivan liikaa television suoran lähetyksen ehdoilla.
Bändit olivat kuitenkin panostaneet esiintymisiinsä, ja kaikki bändit olisivat varmasti mielellään soittaneet paljon pidemmätkin setit kuin nyt kuullut noin kymmenminuuttiset vedot. Järjestely olisi varmasti sopinut yleisöllekin.
Suoraan lähetykseen moinen megakonsertti ei olisi varmastikaan mahtunut, mutta olisihan konsertista voinut lähettää parhaat palat tuoreeltaan kiireessä vedetyn suoran lähetyksen sijaan.