Yläsävelmyräkkää, nauhojen suhinaa ja junien kolinaa – Grouper Temppeliaukion kirkossa

Haurasta ambientia tekevän portlandilaisartistin musiikki soi kirkkokiertueella huumaavan voimakkaana.

Mikael Mattila

Grouper
Temppeliaukion kirkko, Helsinki
25.4.2017

Länsimaisen musiikin teoria perustuu niin sanottuun yläsävelsarjaan. Kaikki akustisilla soittimilla ja ihmisäänellä tuotetut äänet rakentuvat erilaisista yläsävelsarjoista, jotka luovat kullekin instrumentille oman sointivärinsä ja näin erottavat ne toisistaan. Kun esimerkiksi kitaran alin e-kieli värähtelee, tuottaa se perusäänensä lisäksi myös tämän perusäänen yläsävelsarjan.

Menemättä sen enempää akustiikan monimutkaisuuksiin, ovat yläsävelet pähkinänkuoressa niitä ”ylimääräisiä” ääniä, joita korva saattaa vaikkapa juuri kitaran e-kielen soinnista erottaa. Se, miten nämä äänet tulevat esiin, riippuu paljolti soittotavasta ja tilasta, jossa soittimen ääni resonoi.

Grouper-nimellä utuista ja hidastempoista musiikkia tekevä amerikkalainen Liz Harris on selvästikin kiinnostunut yläsävelistä.

Kun hän harjasi kaikuefekteissä uitetusta sähkökitarastaan sointukerrosta toisensa päälle, muunsivat Temppeliaukion graniittiset pinnat äänen huumaavasti tuivertavaksi yläsävelmekkalaksi, joka oli niellä syleilyynsä kaiken paitsi äänten tuottajan.

Liz Harris ei soittanut vain kitaraa, pedaaleja tai kolmea kasettisoitintaan. Hän soitti koko kirkkoa. Hän hyödynsi kovaa, kaikuvaa tilaa keräämällä monikerroksisista hurinoistaan niin suuria äänten kimppuja, että lopulta ne tuskin edes mahtuivat koko tilaan. Ja sellaisina hetkinä ne vain loppuivat – hajosivat ympäri matalaa rakennusta pieniksi kaiuiksi, antaen seuraavien äänten tulla.

Levyillä Liz Harrisin musiikki harvemmin on tällaista. Grouper on tullut tunnetuksi hienovaraisesta, hiljaisesta ja jopa hauraasta musiikistaan. Levyt kuulostavat usein siltä kuin ne tulisivat jostakin ”muualta”: pitkän käytävän perällä olevasta salista, veden alta, unesta. Yksityiskohdat muuttuvat sameaksi massaksi ja laulu sumenee melodisiksi äänteiksi.

Kun tietää, että Harris käsittelee musiikissaan ulkopuolisuutta, masennusta ja heikkoja terveydentilojaan, ymmärtää paremmin näiden äänten ujouden.

Ilmaisu oli hienovaraista ja sameaa myös kirkkoympäristössä. Etenkin Harrisin laulu oli upotettu niin syvälle kaikumassaan, että oli vaikea kuvitella sen syntyneen samassa tilassa muiden äänien kanssa.

Olennaisin ero oli musiikin massan suuruus: se tuntui varta vasten luodolta tällaisiin, ihmisen pienuudelle ja olemassaolon mystisyydelle omistettuihin paikkoihin. Harris kiertää tällä hetkellä nimenomaan kirkkoja, ja vaikuttaa omaksuneen täydellisesti sen, miten kohdella itse pyhättöjä sekä ääniä niiden sisällä.

Kevätilta tummeni katonrajassa roikkuvan ikkunaseppeleen ulkopuolella. Valaistujen kiviseinien haalea seepiasävy voimistui hämärän vahvistuessa. Harrisin kauniita, kitaran lisäksi myös pehmeästi helisseellä flyygelillä säestettyjä lauluja (Alien Observer, Fishing Bird, Lighthouse) tauotti loputon analogisten nauhojen suhina. Lopuksi äänet pakkautuivat yhdeksi tiiviiksi kohinaksi, kunnes ne katosivat kauttimien ohi kiitäneen junan jylhään kalkatukseen.

Juna katosi horisonttiin ja Harris käveli pois, yleisöön hädin tuskin vilkaisematta. Se oli yhtä vaivihkaista kuin hänen saapumisensa tai soittonsa.

Vaan mitä sitä turhia ilveilemään, kun on juuri soittanut tunnin verran vuoden tähän mennessä hartainta, kauneinta ja vaikuttavinta musiikkia.