Ysärihelvetin ytimessä – Kaapelitehtaalla koettiin kolmekymppisten kouludisko

Mervi Vuorela vieraili Helsingissä The Ultimate 90’s Party -tapahtumassa. Höpömusiikin nostalgiabileet eivät olleet täysin vapaat vaivaannuttaivsta hetkistä.

Teksti: Mervi Vuorela, kuvat: Ari Korpi

The Ultimate 90’s Party
Dr. Alban, Rednex, Pandora, Haddaway, Culture Beat

Kaapelitehdas, Helsinki
14.12.2012

1990-luvulla elämä oli nihkeää. Tai itse asiassa aika vitun nihkeää – etenkin jos sattui olemaan pikkukaupungissa asuva varhaisteini, joka ei koskaan tanssinut saati tullut tanssitetuksi yläasteen diskossa. Mutta kyllähän niissä diskoissa käytiin. Aina kuukauden välein dj soitti liikuntasalissa Scooteria, E-Roticia, Pandoraa, Prodigya, Dr. Albania, Haddawayta, Mr. Presidentiä ynnä muuta ”hittikamaa”. Mimmeillä oli napapaitoja, trumpettitrikoita, isoja hiusdonitseja ja pikkureppuja. Kundeilla oli flanellipaitoja, purkkareita, nappiverkkareita ja jenkkihuiveja.

Koulun suosituimmat gimmat saivat aina tanssiseuraa ja päätyivät lopulta tarkkisluokan kautta yksinhuoltajaäideiksi. Suosituimmat pojat eivät koskaan päässeet kotikulmiaan kauemmas ja jämähtivät alkoholin, autojen ja amatöörirötöstelyn muodostamaan noidankehään. Taviksilla, luusereilla ja erilaisilla nuorilla meni paremmin. Mutta senhän te kaikki 1970–80-luvuilla syntyneet jo tiesittekin.

Nyt olen tullut Helsingin Kaapelitehtaalle elämään nuo vuodet uudestaan. Enää en vihaa 1990-lukua, vaan suhtaudun siihen armeliaammin, miltei anteeksiantavasti. Myös nostalgia on tullut mukaan kuvioihin – erityisesti musiikin ja siihen liittyvien muistijälkien kautta. 1990-luvulla en pitänyt eurodancesta, mutta elin elämääni sen kautta. Kun kuulen esimerkiksi Pandoraa tänä päivänä, muistan itseni yläasteelta liian isossa nahkatakissa, seinäruusuna, pää täynnä epämääräisiä ajatuksia. Ja muistan, miltä tuntui kävellä kahden kilometrin matka kotiin ilman katulamppuja.

Myös Kaapelitehdas näyttää yläasteen diskolta. Se on suuri ja korkea tila, jossa ihmiset seisoskelevat omissa ryhmissään ja vilkuilevat arasti ympärilleen. Kukaan ei uskalla tanssia, koska kello on vasta kahdeksan eikä pohjia ole otettu tarpeeksi. Täällä saa sentään ryypätä, toisin kuin yläasteella. Noin kolmekymppinen yleisö käyttääkin tilaisuuden hyväkseen ja jonottaa kiltisti seitsemän (!) euron hintaisia muovituoppeja. Sanoinko jo, että täällä on paljon kolmekymppisiä? On jokseenkin viehättävää huomata, etteivät uudet sukupolvet ole löytäneet eurodancen ihmeellistä maailmaa. Tämä on selkeästi ysärillä nuoruutensa eläneiden juttu.

Ja nyt mennään! Lavalle nousee nigerialaissyntyinen Dr. Alban ja hänen kaksi tummaihoista taustatanssijaansa. Ysärillä jotkut kutsuivat heitä neekereiksi. Kun tanssijat ottavat paitansa pois ja liikkuvat kohti lavan reunaa, kaksi naista kurottaa käsiään kohti miesten treenattuja vatsalihaksia. 1990-luvulla ei oltu rasisteja, varsinkaan eurodance-piireissä, eihän oltukaan?

Dr. Albanilla on edelleen pikkuletit (vai ovatko ne rastat?). Niin ysäriä! Hauskaa hänellä ei kuitenkaan taida olla, koska Hello Africa kajahtaa ilmoille niin lakonisesti, ettei tällä esityksellä myydä ainuttakaan cd:tä. Pian lavalle saadaan myös blondi taustalaulajatar, jonka muovinen naamanliikuttelu ei jätä paljoakaan epäilyksiä siitä, tuleeko laulu taustanauhalta vai livenä. Mutta eihän meitä sellainen kiinnosta, koska tämä on eurodancea. Ei kiinnosta myöskään seuraava biisi, eikä sitä seuraava, mutta It’s My Life kiinnostaa! Muita biisejä en sitten tiedäkään, mutta ei hätää, koska Dr. Alban vetää It’s My Lifen kahdesti! Kakkonen on ykkönen ja valtakunnassa kaikki hyvin.


Kakkosen taikaan luottaa myös ruotsalainen Rednex, joka soittaa ”megahittinsä” Cotton Eye Joen kahteen otteeseen. Ensimmäinen versio on originaali ja kakkosversio kuulostaa täsmälleen samalta, paitsi että kertosäkeessä jätetään yksi kohta laulamatta ja tilalla huudetaan ”I wanna rock!”. Olisiko kyseessä siis I wanna rock -remix? Ihan sama.

Cotton Eye Joen lisäksi tunnistan Mary Loun ja Wish You Were Heren, mutta sitten lyö tyhjää ja pahasti. Ruotsalaiset tekevät tosin kaikkensa pitääkseen hauskaa lavalla, mikä onkin välttämättömyys, sillä edellä mainittuja biisejä lukuun ottamatta heillä ei ole biisejä. Vihreät vaatteet ja järkyttävät rastat sentään löytyvät. Samoin viulut, joiden playback-ominaisuuksia ei ole edes yritetty peitellä mikrofonein tai vahvistimin. Lisäksi Rednex on tehnyt iloksemme ”lavashow’n”, joka muistuttaa ala-astelaisten tekemää näytelmää. Väkinäistä? Kyllä. Mutta ei se mitään, koska bändi soitti Puuvillasilmä Joen ja that’s it.

Pandora.

Rednexin jälkeen tarvitsen nopeasti lisää alkoholia. Sinne meni taas seitsemän euroa. Ja sinne, ja sinne. Mutta seuraavaksi on luvassa Pandora alias Anneli Magnusson, joka taisi 1990-luvulla olla hottis beibe – ainakin joidenkin mielestä. Nyt Anneli on 42-vuotias, mutta hän pukeutuu edelleen samaan hopeiseen minimekkoon kuin vuoden 1995 Tell the World -levynsä kannessa. Myös Kaapelitehtaan yleisö näyttäisi ottavan Annelin vastaan samalla kiimalla kuin 1990-luvulla. Vai alkaako porukka vain olla kännissä?

Ennen keikkaa en muistanut ainuttakaan Pandoran biisiä. Nyt muistan ne kaikki. Tuossa tulee Trust Me, tuossa Don’t You Know ja tuossa One of Us. Yksikään biisi ei tule kahteen kertaan, mikä kertonee siitä, että Pandoralta löytyy keskivertoa tukevampi eurodance-diskografia. Myös tuntemattomammat biisit kuulostavat hiteiltä. Helvetin ruotsalaiset! Tässähän tekee melkein mieli tanssia, paitsi etten tanssi. Tai ehkä ihan vähäsen.


Mutta se skandinaaveista. Puolen tunnin päästä Suomen ysärinuoret pääsevät jälleen todistamaan antirasistisuutensa ja -fasistisuutensa, kun lavalle nousee Trinidadissa syntynyt ja lapinpolttajien maassa varttunut musta mies Alexander Nestor Haddaway. Ennen keikkaa Haddaway on kertonut Iltalehdelle haluavansa suomalaisen naisen. Lavaliikehdinnästä päätellen sama toive siintää yhä mielessä, mutta tsäänssejä tuskin on niin kauaa, kun taustalla soi Moby-cover Why Does My Heart Feel so Bad. Laulaisi nyt sen What Is Loven, niin jotain saattaisi tapahtuakin.

Aika kuluu, mutta What Is Lovea ei kuulu. Norjassa Haddaway soitti sen neljästi. Suomessa biisi on siis kuultava vähintään viidesti, jottei itsetuntomme romahda. Mutta eih, biisiä ei tule! Sen sijaan Haddaway tuuttaa kehiin lisää covereita, tällä kertaa Frankie Goes to Hollywoodilta ja David Guettalta. Onko tämä jokin kiusaamisleikki? Yrittääkö Haddaway leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa?

Vihdoinkin!!! ”What is love? Baby don’t hurt me. Don’t hurt me no more.” Yleisö herää henkiin ja Haddawayn taustalaulajatar iskee tiskiin kaikki pehmopornoliikkeensä. Myöhemmin biisi kuullaan vielä uudestaan, mutta siihen se sitten jääkin – vaivaiseen kahteen esityskertaan. Myös itkuslovari I Miss You jää kuulematta. Mitäs tämä tällainen peli on olevinaan? En tiedä, mutta tässä vaiheessa iltaa en tiedä enää mistään muustakaan.

Luultavasti missasin viimeisenä ”soittaneen” Culture Beatin, koska en muista keikasta yhtään mitään. Pikkulinnut kuitenkin kertoivat, että saksalaisryhmän miestanssijat olivat ”cooleimmat ikinä” ja Mr. Vain -hitti tuli teemaan sopivasti kahteen otteeseen. Ilmeisesti yhtyeellä oli myös muita biisejä.

Se siitä. Hyvästi ysäri! Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, vaikka en minä sinua kyllä ikinä oikeasti kaivannut.