Joy Divisionin Unknown Pleasures -debyyttilevyn (1979) ympärille rakennetussa esityksessä riitti sormella osoitettavaa, mutta hyvältä se kuulosti.
Teksti ja kuvat: Saku Schildt
Peter Hook pelasi upporikasta ja rutkiköyhää, ja uhkapeli kääntyi paremmin päin. Tai näin ainakin Helsingissä. Joy Divisionista ja New Orderista kuulun basistin päätös kiertää maailmaa esittämässä ensin mainitun orkesterin ikonista debyyttilevyä on herättänyt päänaukomista, ja ehkä syystäkin – kuvitelkaapa miten kornilta tuntuisi, jos vaikkapa yksi Mana Manan rivijäsen keksisi alkaa kiertää vanhan bändinsä klassisen materiaalin turvin.
Suomessa yleisö oli ilmeisesti päättänyt, että tätä autenttisempaa versiota vuosina 1976–80 toimineesta klassikkoyhtyeestä ei todennäköisesti ole mahdollista nähdä, joten kannattaa ottaa vastaan se mitä tarjolla on. Nosturi oli viittä vaille loppuunmyyty, ja Hook sai yhtyeineen lämpimän vastaanoton.
Moni pohti ennen esitystä, miten konsepti tulisi toimimaan käytännössä. Ihan hyvin se loppujen lopuksi meni. Paul Kehoen (rummut), Andy Poolen (koskettimet), Nat Wasonin (kitara) ja Hookin pojan Jack Batesin (toinen basso) muodostama yhtye osasi asiansa ja kuulosti, noh, ainakin pätevältä Joy Division -coverbändiltä.
Hook itse vastasi edesmenneen Ian Curtisin osuuksista ja hoiti hommansa kunnialla. Hook (sen paremmin kuin Curtiskaan) ei laulutaidollaan leveile, mutta Hookin ääni muistutti ilahduttavan paljon lakonisesti tulkinneen Curtisin horjuvaa baritonia.
Sellainen huvittava piirre esityksessä oli, että samanaikaisesti laulaminen ja soittaminen ei Hookilta onnistunut, joten hänen kaulassaan roikkunut basso oli enimmäkseen rekvisiittana. Jack-poika vastasi käytännössä esityksen basso-osuuksista, ja Hook liittyi mukaan vain silloin tällöin pompottamaan tavaramerkki-leadejaan. Ilkeästi voisi sanoa, että jos Matti Pellonpää toimi aikanaan Popedan näennäisbasistina, Hook oli omassa yhtyeessään vähän samassa roolissa.
Vaan ei se mitään. Hook oli kasannut keikkasetin ajatuksella ja tarjosi yleisölle postpunk-helmiä koko rahan edestä. Keikan aluksi kuultiin debyyttialbumia edeltäneen An Ideal for Living -ep:n kappaleita sekä Factory-levyfirman sampler-kokoelmalla vuonna 1978 alun perin julkaistu Digital, joka tempaisi yleisön lopullisesti yhtyeen puolelle.
Debyyttilevyn päättävän I Remember Nothingin vaiettua orkesteri kapusi vielä lavalle ja esitti singlebiisit Transmission ja Atmosphere – ja tietenkin virallisen postpunk-anthemin Love Will Tear Us Apart, joka upeudestaan huolimatta ei villinnyt yleisöä ihan niin vahvasti kuin olisi voinut kuvitella. Keikka päätyi New Order -biisi Ceremonyyn, joka sekin oli looginen osa konserttia, sillä kappaleen demoversio oli olemassa jo Joy Division -aikoina.
Ehkä yleisön pidättyneisyys johtui katsomon yleisestä viileyskertoimesta. Tapahtuma oli houkutellut paikalle taidekouluopiskelijoiden lisäksi kelpo kavalkadin kummajaisgalleriaa. Vanhat goottihämyt ja sekavasti pälyilleet happopunkkarit kuikuilivat siellä täällä parikymppisen popparijoukon seassa.
”Miss’ on kaikki meikäläiset, vampyyrit ja vaihtoehdot, hintit huorat kaksipäiset, lapset nistit alkemistit”, lauloi Kauko Röyhkä vuonna 1994, ja itsekin paikalle saapuneena oletettavasti ilahtui, kun kaikki edellä mainitut ryhmät olivat edustettuina. Röyhkä muuten suoritti entréensä tyylikkäästi: ”Hei Eeka, hoida mut jotenkin sisälle, mä hoidan sulle vaikka jonkun soolokeikan tai jotain”, pitkänhuiskea taiteilija huikkasi Elmu-pomolle ovella, ja loppu hoitui itsestään.
Closer-kakkoslevyn (1980) materiaaliin Hook ei koskenut, joten takaportti jäi auki uutta kiertuetta varten. Mikäs siinä, tänne vaan. Ei Peter Hook & the Light ehkä ollut kummempi kuin taitava tribuuttibändi alkuperäisjäsenen kuriositeettiarvolla varustettuna, mutta mielelläänhän klassikkobiisejä hyvin soitettuina kuuntelee.
Ja paljon on taas videomatskua keikalta YouTubessa.