Kolumni: Musiikkifanitus voi alentua koiralauman räksytykseksi

freeimages/caztaz's

Mitä yhteistä on musiikin suurkuluttajilla ja koiratarhalla? Ainakin arvohierarkia ja sen kehittyminen.

Jos laittaa kymmenen toisilleen tuntematonta koiraa yhtä aikaa koirapuistoon, ne luovat muutamassa minuutissa keskinäisen arvojärjestyksen. Kuka väistää katsetta, kuka ei. Kuka komentaa, kuka tottelee.

Ihmisen sosiaaliset verkostot ovat monimutkaisemmat, joten vastaavan järjestyksen muodostumiseen menee kauemmin. Pari kuukautta kuitenkin tavallisesti riittää, sitten roolit ovat selvillä.

Roolituksessa kaikki alkavat samalta viivalta. Pikkuhiljaa osa yhteisöstä nousee viivan yläpuolelle ja osa vastaavasti vajoaa sen alapuolelle. Suoraviivaisin keino kohota on punnertaa itseä ylöspäin jotakuta toista tukena käyttäen: kun minä komennan, tuo tottelee, olen siis häntä ylempänä.

Sama tarina näyttäytyy meille yhä uudelleen eri yhteyksissä läpi elämän: työpaikalla, koulussa, tarhassa, sosiaalisessa mediassa ja vanhainkodissa. Lähinnä metodit muuttuvat.

Tarina toistuu myös musiikissa.

Arttu Wiskari.
Arttu Wiskari.

Sosiaaliseen hierarkian roolitukseen kuuluu, etteivät silmätikuksi joutuneet voi tehdä mitään oikein. Jos porukan pannanpohjimmainen laittaa päälleen punaisen paidan, se on noloa. Jos hän vaihtoehtoisesti laittaa päälleen sinisen paidan, se on yhtä noloa, perustelu vain on eri.

Toisaalta paremmassa asemassa olevat ovat lähtökohtaisesti onnistujia. Heidän yllään sama paita viestii hyvästä mausta.

Ei olekaan niin tähdellistä mitä tehdään, vaan kuka sen tekee.

Erilaisten musiikinystävien yhteisöillä on samankaltainen halu luoda artisteille tällainen arvojärjestys. Bändit jaotellaan hyviin ja huonoihin, onnistujiin ja epäonnistujiin.

Mikäs siinä, kullekin makunsa mukaan. Ilmiöstä tulee tympeää vasta silloin, jos huonolle puolelle jääneet on tuomittu rooliinsa ja arvostetuille artisteille annetaan toisaalta liikaakin anteeksi.

Oman tuttavapiirini konsensus on esimerkiksi, ettei Ilkka Alanko kykene tekemään mitään Ismo Alangon sanoitusten veroista, Nickelback on rockin irvikuva, Mikael Gabriel ei osaa räpätä ja Arttu Wiskarin tuotanto on kaameaa kuulijan aliarvioimista.

Sen sijaan – hivenen kärjistäen – Nick Cave, Joose Keskitalo, Tom Waits, Kate Bush, St. Vincent, Portishead ja Ruger Hauer voivat hakata vaikka rumpukapulalla kattilaa ja huutaa päälle, ja lopputulos tulkittaisiin kekseliääksi, konventionaalisia sovitusratkaisuja vastaan kapinoivaksi neronleimaukseksi.

Kun Arttu Wiskari levytti Sirpa-singlen, se tuomittiin (mielestäni oikeutetusti) hävyttömäksi Leevi and the Leavings -kopioksi. Jonkun toisen artistin tekemänä sama biisi olisi kuitenkin voitu ottaa vastaan hauskana tribuuttina tai ironisena silmäniskuna nostalgiassa ja itsesäälissä piehtaroivalle suomipopille.

Asetelma ei tietenkään ole kiveen hakattu. Esimerkiksi The National oli vielä pari vuotta sitten erehtymättömien joukossa, mutta kansansuosion kohottua jotkut sofistikoituneemmat musiikinystävät käänsivät bändille selkänsä.

Sinisen ja punaisen paidan ikiaikainen kamppailu. Kuva: Wikimedia Commons
Sinisen ja punaisen paidan ikiaikainen kamppailu. Kuva: Wikimedia Commons

Tästä päästäänkin siihen, millainen hierarkia näiden musiikinystävien keskuudessa on. Kuka on se, joka sanelee, mikä on hyvää makua ja mikä huonoa? Mikä on noloa ja mikä ei?

Trendsetterin asema tarjoaa vallan tunnetta, ja siksi siihen on tunkua. Tämäkin on tuttua kouluajoilta. Muistatko, kun alakoulussa oli ne pari kaveria, jotka päättivät koko luokan puolesta, mikä animaatiosarja tai lelubrändi oli tänä syksynä se kaikkein paras, jonka käänteistä kaikkien itseään kunnioittavien poikien tai tyttöjen tuli olla perillä?

Samaa tekevät ne bloggaajat, musiikkitoimittajat, promoottorit ja artistit, jotka maalaavat somessa ystävä- ja viholliskuvia eri muusikoista ja trendeistä.

He myös kampittavat toisiaan. Ainakin musiikkitoimittajilla on vakiintunut tapa nokitella kollegojaan näiden kirjoituksia arvioidessaan.

Tällainen pelaaminen kääntyy helposti itseään vastaan. Se alkaa haitata perusasiaa eli musiikin kuuntelemista.

Olemme jo saavuttaneet sen pisteen, ettei genreillä ole enää väliä. Metallimies voi luontevasti kuunnella suomipoppia ja rap-jätkä voi diggailla vaikka vanhaa iskelmää. Genrepuritaanisuus korvautuu kuitenkin toisenlaisella jyrkkyydellä, jos musiikinystävät keskittyvät puhumaan lempiaiheestaan trendikkyyskerroin mielessä.

Ajattelutapa alentaa musiikista nauttimisen taas yhdeksi tavaksi selvittää ihmisten välinen arvojärjestys. Musiikista tulee keppihevonen oman älykkyyden ja kyvykkyyden esittelemiselle.

Kaiken me osaammekin sössiä.

Mutta ei jotain huonoa, ettei jotain hyvääkin. Esimerkiksi Arttu Wiskarista tilanne saattaa olla jopa vapauttava.

Nimittäin kun käy selväksi, että kaikki tekemäsi on tuomittu junttimusiikiksi jo ennalta, on täysin vapaa tekemään mitä tahansa. Miksi yrittääkään miellyttää jotain ryhmää, kun sieltä ei arvostuksen sanaa heru, vaikka mitä tekisi?

Siinä tilanteessa voi todella jättää muiden mielipiteet sivuun ja keskittyä itse asiaan: tekemään sitä, mikä itsestä tuntuu kivalta.