Kolumni: Paleface ja Teflon Brothers, vastakohdat vai toisistaan vieraantuneet veljekset?

Niko Peltonen tutkii kahta keskenään erilaista mutta omalla tavallaan tavallaan poliittista hiphop-albumia.

29.11.2014

Marraskuun alussa ilmestyi kaksi suomiräpistä ponnistavaa levyä, jotka ovat kaikessa toistensa vastakohtia. Kumpikin pisti silti pohtimaan samaa kattoteemaa: poliittisuutta musiikissa.

Levyistä toinen, Palefacen Luova tuho, toteuttaa tätä aika perinteiseen tyyliin. Palefacen aiheet ovat isoja, ja hän käsittelee niitä kunnianhimoisesti, mutta lopulta hänen lähestymistapansa on helppo ymmärtää.

Luovan tuhon kanssa ei joudu mainittaviin suhtautumisvaikeuksiin. Paleface räppää talousjärjestelmämme umpikujasta ja yhteiskuntamme murrosvaiheesta vasemmistolaisesta näkökulmasta: hänellä on aate, hänellä on argumentteja ja hän pyrkii jalostamaan näistä älykästä sanataidetta, joka vakuuttaisi kuulijan.

Vakuuttuminen on toki kiinni kuulijan omasta katsantokannasta; ainahan tällainen on jossain määrin käännytetyille saarnaamista. Mutta eiköhän skeptikkojen ja suoranaisten vastustajienkin ole helppo hahmottaa, mihin tähdätään.

Paleface. Kuva: Saara Autere

Paleface. Kuva: Saara Autere

Tämä toinen levy, Teflon Brothersin Isänpäivä, onkin sitten hankalampi tapaus.

Musiikillisesti se on kammottavaa diibadaabaa, jota en tämän kirjoituksen valmistuttua tule enää äänentoistooni päästämään – toisin kuin Palefacen suureellista ja viimeisen päälle toteutettua progressiivista funkia. Näistä levyistä olen silti miettinyt Isänpäivää enemmän.

Se alkaa balladilla, jossa poika tappaa lemmikkejä toimittaakseen nämä kuolleen pikkusiskon luo taivaaseen. Sitten kuullaan itsetarkoituksellisen kämäistä junttidiskoa, mukamas-pateettinen isänpäiväbiisi, hilpeä rantareggae nimeltä Kouluammuntabiisi, pari parodiahorisontin yli korkealta liitelevää urheiluanthemia ja lopussa kolme minuuttia surrealistinero Dxxxa D:n tulkintaa ostoskanavan mainosmiehestä.

Ilmausta ei voi nyt välttää: jos Isänpäivä pitäisi määritellä yhdellä sanalla, puhuisin trollauksesta. Teflon Brothers rypee zeitgeistin pohjamudissa, ryöpyttää iljettävää saastaa päivänvaloon ja hihittelee vierestä reaktioillemme. Mille tahansa reaktioillemme, oli kyse sitten minun närkästyksestäni tai lätkäurpoista laulamassa absurdin Kendo Anthemin pikkuoravakertosäettä mukana.

Täysin epäpoliittista musiikkia siis? Kaikkea kanssa. Vakavan ja banaalin sekoittaminen on taiteen klassinen strategia, josta käytetään nimitystä groteski. Sillä on kunnianarvoisat perinteensä.

Mutta Teflon Brothersin päästöissä kaikuva kyyninen nauru – se, miten he kieltäytyvät seisomasta tekemistensä takana – on ominaista juuri tälle ajalle, jossa politiikasta on tullut dadaistista viihdettä ja siihen vakavasti suhtautumisesta vanhanaikaista.

Meillähän on pääministerinä tyyppi, joka samaan hengenvetoon twiittailee kuntoilusuorituksistaan ja hieroskelee ydinvoimalakauppoja valtavan, epädemokraattisen naapurimaamme kanssa. Siis mies, joka toteuttaa kolossaalisessa mittakaavassa samaa vakavan ja banaalin sekoittamista, mutta taiteen sijasta politiikan, siis yhteisen todellisuuden, areenalla.

Siksi Isänpäivä on poliittista musiikkia vuoden 2014 malliin. Luova tuho taas tuntuu hieman murhemieliseltä ääneltä menneisyydestä, jossa tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat olivat vielä eroteltavissa.

Teflon Brothersin Pyhimys kertoo omia ajatuksiaan Isänpäivä-albumista 5.12. ilmestyvässä Rumbassa 10/14.

Lisää luettavaa