Kolumni: Suomessa ei ole mitään järkeä ryhtyä muusikoksi

Koska suomenkielisessä populaarimusiikissa ei ole nimeksikään järkeä, on siinä oltava sitäkin enemmän tunnetta.

Suomalaista muusikkoa katu-uskottavampaa ilmestystä saa hakea.

Kun kuulet kotimaisen soittajan tapailevan lavalla omaa suomenkielistä sävellystään, voit huoletta olettaa, että siinä on artisti, jolla on vilpitön halu jakaa palanen sielunelämästään kanssasi. Kuka on feikki ja kuka on aito, sellaista kysymystä ei ole enää kovin tarpeellista vatvoa.

Miksi? Koska jaossa oleva kakku on niin pieni, että kaikki maallista mammonaa etsivät laskelmoijat ymmärtävät jo varhaisessa vaiheessa suunnata muille aloille.

Eero Tolppasen Musiikkialan talous Suomessa 2013 -tutkimus ilmoittaa äänitteiden vähittäismyynnin arvoksi Suomessa 67,3 miljoonaa euroa. Esimerkiksi Suomen pelialan kokonaismyynti ylitti samana vuonna 186 miljoonaa euroa. Pörssiyhtiöistä vaikkapa Elisa näyttää tehneen viime vuoden viimeisellä neljänneksellä enemmän liikevoittoa kuin koko Suomen äänitemyynnissä liikkuu rahaa. Tuottavampiakin bisneksiä siis on.

Suomalainen populaarimusiikki on lähtökohtaisesti harrastus, kulttuurityötä ja puuhastelua. Silti lukemattomat miehet ja naiset tekevät valtavasti työtä sen eteen.

Ja se on aivan suunnattoman hienoa.

PMMP. Kuva: Tomi Palsa
PMMP. Kuva: Tomi Palsa

2010-luku muistettaneen Suomessa harvinaisen epäidealistisena aikakautena. Nyt tehdään päätöksiä järjellä, ei tunteella – tai ainakin sellainen kuva halutaan antaa.

Kun jotain tehdään, kysytään, mitä hyötyä siitä on. Ja kun puhutaan hyödystä, tarkoitetaan jotain mitattavissa olevaa: rahaa, aikaa, hyödykkeitä.

Kärjistetysti voisi muotoilla, että jos sattuu ajamaan autolla määränpäähän normaalista poikkeavaa reittiä, oikea perustelu ratkaisulle on, että toinen reitti säästää bensaa. Jos kertoo ajavansa kauniiden maisemien vuoksi, myöntää samalla olevansa pikkuisen höpsö.

Ajatusmalli pätee isompiinkin asioihin. On salonkikelpoista kysyä vaikka pakolaisista tai ympäristövelvotteista keskusteltaessa, mitä hyötyä niistä on. Solidaarisuutta tai eettisyyttä painottamalla ei pääse keskustelussa pitkälle, perustelun täytyy olla jotain konkreettista – samalla tavalla kuin yhtiöpalaverissa kysytään, mitä tuottoa yritys saa investoinnilleen.

Tällaisen logiikan keskellä on mahtavaa, että musiikki – tuo vaikeasti mitattavien tunnetilojen ehtymätön lähde – jaksaa houkutella ihmisiä puoleensa.

Muusikon uraa kun ei voi perustella järjellä.

Parhaimmillaan omia suomenkielisiä kappaleita tekevä yhtye voi tulla Haloo Helsingin tai PMMP:n kaltaiseksi yleisön ja kriitikot hurmanneeksi hittibändiksi. Sekään ei ole autuaaksi tekevä suoritus: suosiovuosien jälkeen tähdellä on useimmiten edessä paluu maan tasalle ja päivätöihin.

Ja jokaista PMMP:tä ja Haloo Helsinkiä kohti on tusinoittain bändejä, jotka harjoittelevat harva se päivä, tekevät ahkerasti uusia biisejä ja satsaavat aivan liikaa rahaa kotistudioon – mutta saavuttavat palkkioksi korkeintaan pari loppuunmyytyä iltaa Semifinalissa ja kenties lämppäripestin Klubille satunnaisen ulkomaanvieraan keikalle.

Vuosien raaka työ saattaa tuottaa vain kertaluontoisen elämyksen, kun muusikko huomaa jollain keikalla eturivin laulavan kirjoittamiaan sanoja ulkomuistista mukana. Sitä muistoa voi sitten kiikkustuolissa helliä.

Teksti-tv 666 voitti Rumban ja YleX:n viimeisimmän Tulevaisuuden tusina -äänestyksen. Kuva: Mikael Mattila
Teksti-tv 666 voitti Rumban ja YleX:n viimeisimmän Tulevaisuuden tusina -äänestyksen. Kuva: Mikael Mattila

Kaikki myös tietävät pelin hengen. Tokkopa kukaan odottaa nykypäivänä bändistään kummoisia tulovirtoja.

Mikä sitten on se unelma, joka saa ihmisen tarttumaan kitaraan, mikkiin tai läppäriin ja näkemään paljon vaivaa musiikkinsa eteen?

Usein se on niin yksinkertainen asia, että halutaan tarjota samanlaisia elämyksiä muille kuin mitä itse on saanut omista lempilevyistä.

Kyynisempi voi venyttää tuon ajatuksen itsekeskeisemmäksi: että muusikot haluavat sosiaalista hyväksyntää, statuksen ja ihailua. Itse haluan pitää kiinni epäitsekkäästä näkökulmasta, että soittaja tavallaan haluaa antaa hyvän kiertää. On suuri kunnia olla se, joka sytyttää musiikillaan palon muiden silmiin.

Unelmasta ei tule totta helpolla. Kun haastattelin syyskuussa Samae Koskista tämän Perilliset-singlestä ja kysyin, millaisen kappaleen hän haluaisi lapsensa säveltävän itselleen, oli vastaus koruton.

”Toivon, ettei se sävellä ikinä yhtään mitään. Alkaisi vaikka urheilla tai tekisi jotain muuta järkevää. Epäsäännölliset työajat, päihteitä koko ajan saatavilla, jatkuva taloudellinen epävarmuus, uravalinnan todistelu omille vanhemmille on loputonta ja pakkoyrittäjyyden takia stressitasot ovat jatkuvasti tapissa”, Koskinen tokaisi.

Vastauksessa lienee pilkettä silmäkulmassa, mutta tuollaistahan se on. Keskiverron suomalaisen muusikon arki ei ole leppoisaa boheemielämää vaan ennemmin riittämättömyyden tunnetta ja pään seinään hakkaamista.

Englanninkielisessä maailmassa marginaaliyleisökin voi olla satojentuhansien ihmisten joukko. Suomessa marginaaliyleisö on nimensä veroinen: parinsadan ihmisen keikkapaikka kotikaupungissa ja parikymmenpäisiä yleisöjä muualla.

Siksi nostan teille hattua, kaikki te sinnikkäät. Kaikki te Ääni ja vimma -kisaan osallistuneet, Mikseri.netin ja Soundcloudin aktiivikäyttäjät, treenikämppähotellien vuokralaiset. Kaikki te, jotka kauppaatte levyjänne festareilla ja soitatte pistokeikkoja niiden sisäänkäyntien liepeillä. Te, jotka kolmannen kehnosti kaupaksi menneen omakustanteen jälkeen pohditte, pitäisikö ripustaa hanskat naulaan vai etsiä vielä keikkoja – ja päätätte jääräpäisesti jatkaa.

Ilman teitä Suomen kulttuurikenttä olisi autiomaata. Cheek, Tuomas Holopainen, Samu Haber ja Vesku Loiri ovat kenties sellaisia artisteja, jotka ovat rikastuneet musiikilla, mutta te olette niitä, jotka tekevät Suomesta rikkaan.

Vaivaiset viisi ja puoli miljoonaa asukasta ja silti hirmuinen määrä hyviä bändejä. Liikevaihtoa niistä ei ehkä kerry kummoisesti, mutta nyt puhutaankin mittaamattoman tärkeistä asioista.