The Smashing Pumpkinsin nousu ja tuho – ja kenties vielä uusi nousu?

Billy Corganilla on maine arvaamattomana egomaanikkona, jonka suuruudenhulluissa projekteissa ei ole tolkun häivää. Vaan ovatko vuodet osoittaneet miehen sittenkin aikaansa edellä olleeksi visionääriksi?

The Smashing Pumpkinsin vastikään julkaistu yhdeksäs studioalbumi Monuments to an Elegy osoittaa, että yhtyeen 47-vuotias johtohahmo Billy Corgan on parhaassa vedossa sitten 1990-luvun puolivälin.

Kuinka tässä näin kävi? Eikö hänen pitänyt olla egomaaninen sekopää ja säälittävä has-been?

Muistan yhä hyvin, kun kuulin ensimmäisen kerran Smashing Pumpkinsia. Oli syksy 1995 ja katselin televisosta Jyrki-ohjelmaa.

Yhtäkkiä ruudulle ilmestyi mies, jonka iho oli valkea kuin lumi. Kontrasti hänen mustiin, tiukasti päätä nuolevalle jakaukselle kammattuihin lyhyisiin hiuksiinsa oli raju. Päällään hänellä oli hopeiset housut ja musta pitkähihainen paita, jossa luki vaalealla tekstillä sana “zero”.

The world is a vampire” oli ensimmäinen häneen suustaan karkaava lause. Kappale oli The Smashing Pumpkinsin Bullet with Butterfly Wings. Olin lumoutunut.

Smashing Pumpkinsista tuli nopeasti suosikkiyhtyeeni. 1990-luvun vaihtoehtorockin harmauden ja maanläheisyyden keskellä yhtyeen dramaattisuus, monipuolisuus, häpeilemätön suureellisuus, sadunomainen fantastisuus ja goottilainen angsti vetosivat tavalla, johon grungebändien tai pop-punkkareiden arkipäiväisyys ei yltänyt.

SmashingPumpkins_3

Bullet with Butterfly Wingsin sisältänyt albumi, tuona samana syksynä ilmestynyt Mellon Collie and the Infinite Sadness, oli jotain aivan uutta teini-ikäiselle aloittelevalle musiikkifanille, jonka levykokoelma koostui lähinnä Nirvanan, The Offspringin ja Green Dayn levyistä.

Se oli massiivinen, yli kaksituntinen järkäle, joka heittelehti tyylillisesti Tonight, Tonightin orkesteripaisuttelusta Thirty-Threen akustiseen satufolkiin ja Tales of a Schorched Earthin runnovasta aggressiosta 1979:n haaveilevaan uuden aallon poppiin. Yhtäkkiä särökitara ei enää ollutkaan kaiken alku ja loppu.

Smashing Pumpkinsin ja Billy Corganin kelkassa pysymisestä ei kuitenkaan tullut tulevina vuosina helppoa. Mellon Collie and the Infinite Sadness oli valtava menestys, joka myi miljoonia, niitti kehuja, sai Grammy-ehdokkuuksia ja poiki hittisinglejä. Kenties kunnianhimoisen levyn menestyksen takia Corgan erehtyi luulemaan, että Smashing Pumpkinsin kuuntelijat olisivat valmiita seuraamaan häntä minne tahansa hänen levoton muusansa artistia johdattaisikin.

Vuonna 1998 julkaistu Adore oli kuitenkin monille faneille järkytys. Corgan kertoi haastatteluissa kyllästyneensä rockiin ja albumi osoitti, etteivät nämä puheet jääneet vain tyhjäksi uhoamiseksi.

Adorella ei juuri kuultu sähkökitaroita ja takovia rockrumpuja, vaan painopiste oli elektronisilla rytmeillä, syntetisaattoreilla ja akustisilla kitaroilla.

Adore on hieno levy, jonka erityisyys on paljastunut vasta vuosien kuluessa. Ilmestyessään se kuitenkin floppasi pahasti, ainakin verrattuna edeltäjäänsä.

Corgan tarkoitti Adoren nimen homonyyminä sanalle “a door”, ovi. Sellainen se todella olikin — väylä hänen uransa toiseen vaiheeseen, josta tulisi ensimmäistä paljon karikkoisempi.

SmashingPumpkins_2

Levyn kaupallinen epäonnistuminen tuntui syöksevän Corganin ja Smashing Pumpkinsin aikaisemmin niin varmalta kurssiltaan. Samalla se tuntui ensi kerran asettavan Corganin vastakkain yleisönsä kanssa. Fanit halusivat paluuta menneisyyden soundeihin, Corgan puolestaan uskoi tietävänsä paremmin, minkälaisesta musiikista heidän tulisi pitää ja valitti julkisesti ihailijoidensa ymmärtämättömyyttä.

Kitarat tekivät paluun Smashing Pumpkinsin (tai Corganin, sillä tässä vaiheessa alkoi käydä yhä selvemmäksi, että yhtye oli ennen kaikkea hänen projektinsa) seuraavalla levyllä, mutta jotain oli matkalla hukattu.

Vuonna 2000 julkaistu Machina/The Machines of God oli soundeiltaan kolkko albumi, jonka kappalemateriaali oli epätasaista. Sen piti olla jälleen eeppinen konseptilevy ja massiivinen tupla-cd, mutta lopulta albumi nilkutti maaliviivan yli valjuna ja rampana.

Yhtye julkaisi loput levylle suunnitelluista kappaleista ilmaiseksi netissä nimellä Machina II/The Friends & Enemies of Modern Music. Hitaiden nettiyhteyksien aikakaudella julkaistu levy ei saanut suurta huomiota, vaikka se olikin edeltäjäänsä onnistuneempi kokonaisuus. Yhtye lopetti toimintansa pian albumin julkaisun jälkeen.

Smashing Pumpkinsin hajoamista seurasi monta vaikeaa vuotta sekä Corganille että hänen kuuntelijoilleen. Corgan väisteli faniensa odotuksia ja toisinaan suorastaan halveksi heitä. Välillä hän tuntui olevan avoimessa sodassa kuuntelijoidensa kanssa.

Ensimmäinen Corganin Smashing Pumpkinsin jälkeisistä projekteista oli vuonna 2003 ainoan levynsä Mary Star of the Sean julkaissut indiesuperyhtye Zwan. Kokoonpano vaikutti etukäteen lupaavalta, kuuluihan siihen Pumpkins-rumpali Jimmy Chamberlin, Chavez– ja Skunk -yhtyeistä tunnettu kitaristi Matt Sweeney, muun muassa legendaarisessa Slintissä soittanut ja Papa M -nimellä esiintynyt kitaristi David Pajo ja A Perfect Circlestä parhaiten tunnettu basisti Paz Lenchantin.

Mary Star of the Sea sai kuitenkin nihkeän vastaanoton. Positiivinen ja värikäs Zwan oli massiivisen ja angstisen Smashing Pumpkinsin vastakohta, eikä yhtye löytänyt yleisöään. Syy ei ollut vain kuuntelijoissa. Vaikka Zwanin kappaleet olivat tarttuvia, yhtyeestä hohkasi köykäisyys, väkinäisyys ja epäaitous.

Positiivisesta ulkokuoresta huolimatta Zwan oli ollut ongelmissa alusta lähtien, ja bändin taival päättyikin nopeasti kyyneliin. Yhtye hajosi vain muutama kuukausi debyyttinsä julkaisun jälkeen, ja Corgan kirosi bändikaverinsa haastatteluissa.

“En ikinä halua mennä lähellekään niitä ihmisiä. En ikinä. Inhoan heitä. He ovat pahoja ihmisiä”, hän manasi 2005 julkaistussa Entertainment Weeklyn artikkelissa.

Vuonna 2005 oli vuorossa myös Corganin toistaiseksi ainoa soololevy TheFutureEmbrace. Elektronisia soundeja, goottilaista synkkyyttä ja shoegazing-vaikutteita yhdistellyt levy myi kehnosti, eivätkä kriitikotkaan olleet erityisen innostuneita.

Corgan ei itsekään tuntunut olleen kovin vakuuttunut omasta tuotoksestaan. Levyn ilmestymispäivänä hän maksoi kotikaupunkinsa Chicagon suurimmissa sanomalehdissä Sun-Timesissä ja Tribunessa julkaistut koko sivun mainokset, joissa hän julisti aikovansa kasata Smashing Pumpkinsin uudelleen.

Kuva: Thomas Verfaille
Kuva: Thomas Verfaille

Yhtyeen paluun piti olla Smashing Pumpkins -fanien toiveiden pitkään odotettu täyttymys, mutta toisin kävi. Ensimmäisenä pettymyksenä paljastui, etteivät yhtyeen alkuperäisjäsenet, kitaristi James Iha ja basisti D’Arcy Wretzky olleet mukana reunionissa.

Lisää pettymyksiä oli luvassa.

Corganin ja Jimmy Chamberlinin kahdestaan äänittämä, vuonna 2007 julkaistu ankea Zeitgeist-levy ei saanut juuri rakkautta osakseen. Levyn jälkeisillä kiertueilla Corganin suhde faneihinsa tulehtui pahasti. Hän ei suostunut soittamaan näiden toivomia vanhoja hittejä, vaan kuritti fanejaan uusilla kappaleilla, joista suurinta osaa ei oltu vielä julkaistu – eikä hyvästä syystä tultaisi julkaisemaankaan. Pahamaineisin oli yli 30-minuuttiseksi venynyt jamihirviö Gossamer, jonka aikana kuuntelijat poistuivat laumoittan konserttisaleista.

Toisinaan Corgan vietti pitkiä pätkiä keikoista pilkkaamaalla fanejaan tai kutsumalla näitä lavalle haukkumaan itseään. Netissä hän puolestaan antoi entisten bändikaveriensa kuulla kunniansa.

Vuoden 2009 lopulla alkanut mammuttimainen levytysprojekti, Tarot-korttien inspiroima Teargarden by Kaleidyscope, vaikutti taas yhdeltä projektilta, joka saisi yhä harvenevan Smashing Pumpkins -fanien joukon repimään hiuksiaan ja sirottelemaan tuhkaa päälleen kuin Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen konsanaan.

Corgan ei aikonut enää julkaista perinteisiä levyjä, vaan ainoastaan irtokappaleita ilmaiseksi internetissä 2–3 vuoden ajan. Lopulta ne koottaisiin massiiviseksi boksiksi. Corgan visioi kokonaisuuteen liittyvän myös ainakin taide-elokuvan.

Teargarden by Kaleidyscope ei alkanut erityisen lupaavasti. Ilmaiseksi netissä julkaistut kappaleet eivät juuri vakuuttaneet. Projektin ensimmäiset neljä laulua sisältänyt fyysinen julkaisu vaikutti lähinnä vitsiltä.

Songs for a Sailor -nimellä julkaistu ep oli pakattu prameaan puiseen laatikkoon, ja sen mukana tuli pieni kivinen obeliski. Sielunsa silmin saattoi nähdä Spinal Tap -elokuvan mini-Stonehengen ympärillä tanssivat kääpiöt.

Corganin tempaukset musiikin ulkopuolella tuntuivat olevan nekin yhä kummallisempia. Hän muun muassa perusti new age -nettisivuston, toimi baseball-asiantuntijana Chicagon WXRT-kanavalla, perusti Madame ZuZu’s -teehuoneen ja showpainitalli Resistance Pro Wrestlingin.

Ihmissuhderintamallakin riitti myrskyjä. Corgan heilasteli muun muassa Courtney Loven ja poptähti Jessica Simpsonin kanssa.

Alkoi vaikuttaa pahasti siltä, että Corgan saattoi hyvinkin olla sekaisin ja Smashing Pumpkins lopullisesti loppuunpalanut.

smashing-pumpkins-2012-band-photo

Vuonna 2012 tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Osana Teargarden by Kaleidyscope -kokonaisuutta julkaistu “albumi albumin sisällä” Oceania oli melkeinpä hämmästyttävän hyvä levy.

Varsin yllättäen vaikutti yhtäkkiä siltä, että Smashing Pumpkins olikin yhä elinvoimainen yhtye. Sen tuorein levy ja Teargarden-projektin toiseksi viimeinen osa Monuments to an Elegy vahvistaa epäilyksen. Aivan 1990-luvun huippuaikojensa tasoiseen materiaaliin yhtye ei yllä, mutta se ei enää kompastu monimutkaisiin konsepteihin tai keskinkertaisiin sävellyksiin.

Mikä kuitenkin tärkeintä, Corgan tuntuu viimein tulleen sinuiksi menneisyytensä kanssa ja oivaltaneen vahvuutensa.

Tai ehkei hän niitä koskaan hukannutkaan. Vuosien saatossa nimittäin on tapahtunut jotain muutakin eriskummallista: monet Corganin uran harha-askeleilta aikoinaan vaikuttaneet liikkeet ovat alkaneet vähitellen näyttää ymmärrettäviltä, jopa uraauurtavilta.

Kuin Aikahyppy-tv-sarjan aikamatkaaja Sam Beckett, Corgan on ollut jatkuvasti väärässä ajassa ja paikassa. Hän on ollut aina joko askeleen perässä tai askeleen edellä zeitgeistia.

Esimerkiksi Adoren tai jopa TheFutureEmbracen elektroniset rytmit, kasarisynapop ja shoegazing-vaikutteet kuulostavat Chvrchesin kaltaisten nyky-yhtyeiden rinnalla kovinkin ajankohtaisilta. Suureellinen progeilu ja konseptilevyt puolestaan ovat 2000- ja 2010-luvuilla tuoneet kiitosta ja menestystä yhtyeille Fucked Upista My Chemical Romanceen ja Arcade Firestä Green Dayhin.

Corganin yritykset levittää musiikkiaan netin kautta tai puheet albumin kuolemasta ovat nekin osoittautuneet vähitellen varsin osuviksi. Se, mikä kuulosti vuonna 2000 kaupalliselta itsemurhalta, on nykyään arkipäiväinen tapa levittää musiikkia.

Lukemattomien kalliiden ja erinäistä oheissälää sisältävien erikoispainoksien maailmassa edes kivinen miniobeliski ei tunnu enää kovin hassulta.

Jopa Corganin erikoisimmat taiteelliset vedot tai estottomat nettiavautumiset tuntuvat nykypäivänä paljon helpommin sulateltavilta kuin kymmenisen vuotta sitten. Rock- ja poptähtien twitter-sekoilut ja harkitsemattomat lausahdukset sosiaalisessa mediassa ovat nykyään musiikkifanien suosikkiviihdettä.

Kanye Westin, Wayne Coynen tai Ariel Pinkin kaltaisten eksentristen tähtien arvaamattomien ratkaisujen ja projektien seuraamisesta on tullut musiikkisivustojen peruskauraa. Tylsyys on sosiaalisen median aikana tähden pahin synti.

SmashingPumpkins

Tietenkin Corgan on yhä eri tahdissa kuin muu maailma. Ajassa, johon arvaamaton ja impulsiivinen Billy Corgan sopisi yhä paremmin, hänen musiikkinsa lähestyy yhä enemmän luotettavaa ja perinteistä.

Musiikillisesti hän tuntuu ainakin tällä hetkellä tehneen sovinnon menneisyytensä kanssa ja löytäneen mukavuusalueensa. Hän ei enää kieltäydy soittamasta rakastettuja hittejään eikä välttele suureellista indierockia särökitaroineen. Faniensa kanssa hän on solminut ainakin välirauhan.

Vaikka Oceania ja Monuments to an Elegy ovat kummatkin hienoja levyjä, niiden heikkoutena on, että Corgan tekee niillä musiikkia, jota häneltä odotetaan. Tuloksena on parempia myyntilukuja ja kiitosta, mutta myös tasapaksuutta ja ennalta-arvattavuutta. Billy Corgan ei tunnu olevan oma egoistinen ja höyrähtänyt itsensä.

Toisaalta kukapa tietää, mitä Corganilta voi odottaa seuraavaksi. Teargarden by Kaleidyscope -projektin päättävän Day for Night -albumin on määrä ilmestyä ensi vuonna. Sen jälkeen The Smashing Pumpkinsin tulevaisuus on Corganin mukaan täysin ilmassa.

“Teargarden-projektin loppu aloittaa joko uuden aikakauden sille, mitä Smashing Pumpkins voi olla 21. vuosisadalla tai sitten se on loppu. Isoilla kirjaimilla. Näkemiin, se oli siinä”, Corgan kertoi elokuussa Stereogum-sivustolle.

Uutta musiikkia häneltä kuitenkin epäilemättä kuulemme, ja epäilemättä se kuulostaa Billy Corganilta.

I will bang this drum to my dying day”, hän laulaa Monuments to an Elegyn Drum + Fife -kappaleella.

Se väite on helppo uskoa.

Lue Monuments to an Elegy -albumin arvio tästä.