Väliaikaista kaikki on vaan – Internetin mikrogenrejen evoluutio 2000-luvulla

Internetin synnyttämät genret loppuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa – eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa. Oskari Onninen kertoo, kuinka poptrendien kiertokulku on yltynyt internetin aikakautena hengästyttäväksi pikajuoksuksi.

31.10.2014

Ajaton. Sitä suurempaa kohteliaisuutta popmuusikko tuskin saattaa kappaleistaan kuulla. Kun poplaulu on ajaton, sen kuvitellaan saavuttaneen popin pyhä, muuttumaton ydin. Se, jonka Beatles kirjasi 40 vuotta sitten. Se, jonka koskettamista jokaisen biisintekijän tulisi yhä tavoitella, jotta kappale muistettaisiin vielä vuosikymmenten kuluttua.

Entä jos olisi toisin? Jos tajuaisimme, kuinka ajattomuus on lopulta kiertoilmaisu muuttumattomuudelle ja konservatismille. Kuinka ajattoman musiikin kuva on keski-ikäistyvän ja möhömahaistuvan popparin kovalla rahalla ostama Big Star -vinyyli. Musiikki pysyy ennallaan. Rock’n roll never dies. Joten pysyköön kaikki muukin.

Rockille kestävyys ja pysyvyys on vielä poppiakin painavampi hyve. Siksi Led Zeppelinin kaltaiset yhtyeet ovat ylittämättömiä toteemeja, joiden kannattelijat hyväksyvät vain Jack Whiten ja Neil Youngin kaltaiset antiikkikauppiasrokkarit. He antaisivat mitä vain aikakoneesta, jolla paeta entiseen, jolloin kaikki on paremmin.

Siksi rock voi niin huonosti: sillä ei ole enää vuosiin ollut mitään uutta kerrottavaa. Narratiivi on pysynyt samana, sinä ajattomana tarinana 27-vuotiaana kuolemisesta ja sielun myymisestä paholaiselle ja huumeille ja naisille.

Kirjallisuuskriitikko David Shields avaa Reality Hunger -kirjansa julistamalla, kuinka jokainen taidesuuntaus on taiteilijan yritys tiivistää mahdollisimman paljon todellisuuttaan taiteeseen.

Koska todellisuus ei pysy paikallaan, taiteenkaan ei tarvitsisi. Pop-musiikinkin tulisi tajuta oma kuolevaisuutensa ja sen hamuta sen sijaan oman aikansa todellisuutta.

Vertaisverkkopalvelu Napster aloitti toimintansa kesäkuussa 1999. Sitä suurempaa kulttuurivallankumousta musiikin on vaikea kuvitella koskaan kokevan enää. Napster oli ensimmäinen, joka rikkoi käsityksen niukkuudesta ja ajasta.

Digitaalisuus ja internet tekivät kuolemattomia kaikista, jotka aika oli nitistänyt alleen. Yksi heistä on Vashti Bunyan.

Bunyanin vuonna 1970 julkaisema folklevy Just Another Diamond Day myi marginaalisesti ja floppasi täysin. Bunyan luopui urahaaveistaan. Seuraavina vuosikymmeninä häneltä julkaistiin vain muutama vanha irtokappale.

Sitten tuli internet, ja yhtäkkiä vuosikymmenien ajan huippuharvinaiseksi hävinnyt albumi oli lähes kaikkien ulottuvilla – kun vain tiesi, mistä etsiä.

30 vuotta Just Another Diamond Dayn julkaisemisen jälkeen vuonna 2000, siitä ilmestyi fanien vaatimuksesta ensimmäinen uusintapainos. Samoihin aikoihin albumin kuuli parikymppinen kalifornialainen taideopiskelija Devendra Banhart.

Banhartista tuli keulahahmo New Weird America -liikkeeseen, joka otti Bunyanin kummitädikseen ja suostutteli tämän levyttämään lisää.

Banhart ja muut liikkeen friikkifolkkarit fanittivat avoimesti psykedeliatuntemattomuuksia, joista hän tuskin koskaan olisi kuullut ilman internetiä. Se oli retroa yhtä kaikki. Mutta toisin kuin retroilijat yleensä, New Weird America halusi pikemminkin pelastaa kadonneen menneisyyden nykyisyyteen kuin palata itse vuosikymmeniä taaksepäin.

Juuri se on internetin synnyttämien virtausten kannalta olennaista: niissä on kyse nykyisyydestä ja sen tuomista mahdollisuuksista – kuten psykeharvinaisuuksien löytämisestä – ja nostalgiasta kuviteltuihin taikamaailmoihin.

Niistä on kyse ensin meidän ajastamme, sitten kaikesta muusta.

2000-luvun mikrogenrejen lyhyt historia. Klikkaa kuva suuremmaksi. Grafiikka: Mikko Litmanen

2000-luvun mikrogenrejen lyhyt historia. Klikkaa kuva suuremmaksi. Grafiikka: Mikko Litmanen

Friikkifolkin tekijöille tyyliksi riittivät lähinnä paisley-paidat ja mahdollisimman eksentrinen parta. Muusikot olivat uushippejä larppaamassa vanhaa mystiikkaa, joten enempää ei tarvinnut esiintyä.

Vuonna 2005 popin imagopeli räjähti, kun MySpace löi hetkessä läpi. Ennen yhtyeet olivat olemassa vain keikoilla, promokuvissa ja levynkansissa. MySpace-aikana ne olivat sitä joka päivä. Sen lisäksi, että oli yksi nettiin ladattu single, se piti julkaista oikeannäköiseksi tyylitellyssä profiilissa, josta se saattoi jatkaa matkaansa blogeihin – jos hyvin kävi.

Musiikin ja muodin välille solmittiin ikuinen ja aiempaa tiiviimpi pakkoliitto, ja syntyi riivaava stigma hipsteribändistä.

Uudet bändit toisensa jälkeen nostattivat vastareaktioita. Niissä oli jotain vaarallista. Nimittäin se, etteivät ne sopineet myyttiin ajattomasta popista, eivätkä ne välttämättä olleet tarpeeksi ammattimaisia ja tehneet kovaa duunia menestyksensä eteen. Eikä musiikkimediakaan meinannut enää pysyä perässä.

Vuonna 2007 NME vielä yritti luoda Klaxonsin johdolla nu-ravesta uutta trendiä, mutta senkin neonvärinen estetiikan myi ensi sijassa internet. Samoin teki ranskalainen levymerkki Ed Banger 1970-luvun sarjakuvia muistuttavine piirroksineen. Sen keulilla valkoista valoa hehkui Justicen ajankuvamainen risti. Suomessa ilmiö näkyi sen verran, että Le Corps Mince De Françoise onnistui söhäisemään puolivahingossa ampiaispesää ja tekemään paheksutuinta musiikkia aikoihin.

Puhtain MySpace-ajankuva on silti Crystal Castles. Sille löytää viisi syytä, jotka kelpaavat ensimmäiseksi internet-musiikin huoneentauluksi.

1. Kanadalaisduo oli joka suhteessa DIY.

2. Juuri ja juuri täysi-ikäinen Alice Glass oli aikansa coolein indiekeulakuva ja muoti-ikoni.

3. Bändi piilotti kasvonsa ja kertoi MySpacessa genrensä olevan mystinen Thrash / Thrash / Thrash.

4. Crystal Castles keksi vahingossa uuden tyylin, jonka kasibittisyys oli kuitenkin lähinostalgista.

5. Bändi oli – tietenkin – puhutuimmillaan ensimmäisen demonsa aikaan vuonna 2006. Debyyttialbumi ilmestyi vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Poikkeuksen seuraajiinsa Crystal Castles teki siinä, että se julkaisi lopulta kolme levyä. Uransa se lopetti vasta tänä syksynä.

Mikrogenreistä viimeinen, jolla oli voimia nousta kuvablogeja suuremmaksi aalloksi (eli toisin sanoin tuottaa musiikkia) oli chillwave.

Siinä oli paljon samaa kuin friikkifolkissa. Nyt nostalgia oli vain käännetty eri asentoon. Menneisyys löytyi teknologiasta: vanhoista televisioista, autoradioista ja videonauhureista. Samalla tavalla vääristynyttä tuli musiikistakin. Se pyrki olemaan hypnagogista, rakentamaan uudelleen alitajuisia muistikuvia.

Genren laitamilla Ariel Pink keräili menneisyydestä nauhoja, varasti kertosäkeen sieltä ja toisen täältä ja rakensi kappaleensa niiden päälle.

Kaikki kuitenkin henkilöityi Washed Outin ja Memory Tapesin kaltaisiin artisteihin, jotka olivat ensin unisia promokuvia ja pastellivärejä ja läppäriin emuloituja analogisyntikoita ja vasta sitten kappaleita.

Mutta se, että chillwavesta tuli aalto ja internetgenre, oli vitsi. Hipster Runoff -blogi oli jo pitkään pilkannut indien laimentumista ja eri tyylien perään trendien perässä juosseita hipstereitä.

Sitten blogin pitäjä Carles keksi mahdollisimman typerältä kuulostaneen nimen ja antoi sen mahdollisimman typerälle genrelle, joka kävi kuvaksi ylikuumentuneesta musiikkiblogikentästä ja jonka blogikenttä otti välittömästi omakseen.

Chillwave jos mikä oli estetiikkamusiikkia, jota kriitikot osasivat kuvailla lähinnä sanalla utuinen. Siinä kuului samaan aikaan ympäripyöreä spektri Cocteau Twinsista ja Slowdivesta Boards of Canadaan, jotka kaikki ovat omina aikoinaan edustaneet aivan omia genrejään. Sen nostalgia myi suuriin massoihin, koska se oli puhdasta. Siinä ei ollut mitään uutta.

Tai oli, mutta sitä musiikista ei kuullut. Internetgenre chillwave oli siksi, että kappaleet yrittivät näyttää joltain. Oli värivirheisiä valokuvia Instagramin läpimurron aikaan. Oli päiväunta. Oli unelmia. Kuulijalle myytiin visuaalinen kokonaisuus, jonka he oppivat kuulemaan kappaleista.

Saman teki 2010-luvun taitteessa toinen hölmösti nimetty mikrogenre witch house, joka vain vaihtoi päiväunen okkultismiin, dream- ja memory-alkuiset bändinnimet merkkeihin ja epäsanoihin sekä shoegazen darkwaveen.

Nykyään kaikki muusikot toimivat enemmän tai vähemmän internetissä. Ero on siinä, ketkä toimivat siellä pakosta ja ketkä sen ehdoilla. Ketkä vain jakavat musiikkia ja ketkä luovat ympärilleen kokonaisen digitaalisen maailman. Kenelle verkkokäytös on uusi kitaroiden tuhoaminen.

Harva osaa nimetä kolme Lil B:n kappaletta, mutta moni tuntee hänen pyörittämänsä status- ja twiittimuotoisen saippuasarjan. Samalla logiikalla suurin internetin kasvattama poptähti on Grimes. Hän twiittaa ja tumblaa maanisesti, ratsastaa jokaisella aallolla ja on vakiintunut indien etujoukon ääneksi, jonka kantoja kuunnellaan ja tyyliä seurataan.

Seapunk oli vuonna 2011 jälleen yksi esteettinen aalto. Videoajasta oli edetty varhaisinternetiin, mikä näkyi kuvastossa. Lisäksi Tumblr oli täynnä hymiöitä, jin & jang -logoja ja neonvärisiä hiuksia. Se ei poikinut Kreyshawnin lisäksi juuri musiikkia, mutta Grimesin tyylissä näkyi jatkuvasti viitteitä siihen.

Kun estetiikasta ja ulkoisesta olemuksesta on tullut olennainen osa musiikkia, se toimii muodin ehdoin, erottautumisen kautta. Silloin se on rinnastettavissa muihinkin taiteenlajeihin, joissa uusi aalto aina kaataa edellisen. Kaikki on väliaikaista.

Suuntaukset kaatuvat siihen, että niiltä riistetään erityisyys. Se on täysin kulttuuripääoma-ajattelun mukaista: keskiluokka pyrkii kohti eliittiä. Hipsterit vetävät raamit sille, mikä on muoti vuoden päästä. Kirjaavat ne narratiivit, joita seuraavaksi toistaa seuraavaksi joka ainut.

Vajaa vuosi Grimesin jälkeen Rihanna lainasi koko seapunk-tyylipaletin Saturday Night Live -esitykseensä, jolloin ilmiö viimeistään oli kasvanut liian suureksi. Siinä ei enää ollut mitään erityistä.

Internet oli jo jatkanut pidemmälle, ja pysyvyyden väliaikaisuuden sijaan valinnut Grimes sen mukana.

”Kun välittömyys ja vanhentuneisuus syntyvät kaksosina, oire on nykyisyys. Tänään olemme yhtä paljon nostalgikkoja kuin futuristeja. Uusi teknologia mahdollistaa tapahtumien ja tilanteiden samanaikaisen kokemisen useasta eri sijainnista.”

Näin kirjoittaa brittitaiteilija Luke Turner vuonna 2011 julkaisemassaan Metamodernist Manifestossa. Myöhemmin hän vaihtoi julistuksen näyttelijä Shia LaBeoufin nimiin.

Metamodernismi on postmodernismin seuraava taso. Jatkuvat viitteet, dekonstruktio ja itsetietoisuus ovat läsnä, mutta se pyritään tekemään ilman postmodernia kyynisyyttä ja etäisyyttä. Kirjallisuudessa jo toistakymmentä vuotta jatkunut ilmiö on liitetty David Foster Wallacen ja Zadie Smithin kaltaisiin tekijöihin.

Ja manifesti sanoo: ”Me tunnistamme oskillaation luonnonlaiksi!”

Sillä tarkoitetaan aaltoilua ääripäästä toiseen, vilpittömyydestä ironiaan ja epävarmuudesta itsevarmuuteen, millennium-nostalgiasta futurismiin.

Valtavirran tasolla sen näkee vaikka Draken emoräpistä. Tai jos vielä tarkempi esimerkki halutaan, niin ruotsalaista teiniräppäri Yung Leania.

Puolitoista vuotta sitten Soundcloudista nettitähdeksi noussut Yung Lean jos joku on ajankuva. Hän on liima vilpittömyyden ja ironian välissä, joka estää niiden repimisen irralleen.

Musiikillisesti Yung Lean on kotikutoinen pilviräppäri siinä kuin muutkin 2010-luvun uudet tähdet, mutta hän on riisuuntunut täysin vakavasta maskuliinisuudesta. Videoissa vilahtelevat Pokémonit ja Arizona-jäätee-tölkit, Yung Lean räppää samaan aikaan Louis Vuittonin laukuista täynnä heroiinia, ja kaiken pohjavire on liioiteltu melankolia. Onhan hänen possensakin nimi Sad Boyz ja logo surunaamainen hymiö.

Kuten Eevil Stöölläkin, vitsi on siinä, ettei vitsiä ole. Coolius sitä, ettei yritetä olla cool.

Internetissä musiikista on tullut peli, jota kuka vain voi pelata läppärillään. Ja koska säännöt vaihtuvat koko ajan ja nopan silmäluvun sijaan tuijotetaan somejakojen määrää, on koko ajan hypättävä uuteen aaltoon, keksittävä lähinostalgiasta ja tulevaisuudesta jotain, mitä muut eivät vielä ole.

Ajantaju on todella ottanut niskalenkin ajattomuudesta ja lyö retromaniaa kanveesiin isku iskulta.

Pisimmälle pelimuodon on vienyt kesällä pintaan noussut lontoolainen levymerkki PC Music, jonka pelilauta kuvastaa koko kaupallista poppia.

PC Music rakentaa nettiin viimeisen päälle mietittyjä artistibrändejä ja julkaisee yksittäisiä, valtavan hyviä kappaleita ja videoita. Yhtä XL-indiejätin julkaisemaa singleä lukuun ottamatta PC Music on julkaissut kaiken Soundcloudissa.

Sen tyylissä on kolme ripausta neonvärejä, Windows 95:tä, Aquan Barbie Girlin aivotoimintaa, happy hardcorea, K-popia ja kaikkea, mikä saa elektronisen musiikin tuntumaan äkkimakealta.

Ensimmäisenä Sophie julkaisi kaksi Flubber-mönjältä kuulostavaa singleä. Yhteistyössä nettilabelin perustajan A.G. Cookin kanssa ilmestyi alkusyksystä ”muusikon ja energiajuoman yhteistyöprojekti” QT. Lisäksi biisejä ovat julkaisseet sellaiset artistit (tai ”artistit”) kuin Hannah Diamond ja Kane West.

Tiedossa ei ole, montako ihmistä PC Musicin takana on. Koko suuntaus voisi aivan hyvin olla yksittäisen tekijän salanimien, Twitter- ja Tumblr-tilien nippu – ja juuri siksi se on niin radikaali, niin tätä aikaa.

Mutta tuskin enää ensi keväänä.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 9/14.

Lisää luettavaa