Vanha kunnon uusi järjestys – 12 huolellisesti valikoitua syytä arvostaa New Orderia

Joy Divisionin perintöä on viime vuosina sekä ylistetty että ryöstöviljelty niin ahkerasti, että helposti unohtuu, kuinka komea ja ainutlaatuinen yhtye sitä seurannut New Order on 35-vuotisen uransa ajan ollut. Rumban New Order -asiantuntija Samuli Knuuti antaa tusinan verran syitä tehdä muutos tähän asiaan.

New Order nuoruusvuosiensa kokoonpanolla: Gillian Gilbert (vas.), Peter Hook, Stephen Morris ja Bernard Sumner.

Teksti: Samuli Knuuti

Koska he näyttivät, kuinka tuhkasta ja tragediasta voi nousta

Kun Ian Curtis hirtti itsensä toukokuussa 1980, harva odotti hänen yhtyeensä Joy Divisionin selviävän siitä. Hyvän ystävän ja oman bändin keulakuvan itsemurha on kova pala kenelle hyvänsä, mutta kaikista eniten se on sitä hädin tuskin kaksikymppisille muusikoille, joiden yhtyeelle oli synkeästä musiikista huolimatta luvattu aurinkoista tulevaisuutta.

Moni olisi murtunut paineen alla ja harva olisi uskaltanut luopua jo mainetta saavuttaneesta Joy Division -nimestä – siitä huolimatta, että uuden musiikin tekeminen sillä nimellä ilman Curtisia olisi ollut kuin keittäisi kahvia taittuneella suodatinpussilla.

Jäljelle jääneet Bernard Sumner, Peter Hook ja Stephen Morris uskalsivat sen sijaan pyyhkiä taulun isolla sienellä.

He ottivat uuden, jälleen epäilyttävän fasistiselta kuulostavan nimen. Koska Curtisia ei voinut korvata kenelläkään yhtyeen ulkopuolisella – hänen saappaisiinsa ei olisi kenenkään mukava varpaitaan asetella – kitaristina aikaisemmin toiminut Sumner ryhtyi vastentahtoisesti laulajaksi. Syntynyt aukko korvattiin Gillian Gilbertillä, joka toi parfyymiltä tuoksahtavan tuulahduksen naisellista mystiikkaa muuten nuhruisilta opiskelijoilta näyttävään yhtyeeseen.

Ensimmäinen albumi Movement (1981) oli vielä hapuilua, mutta sitä seuranneet singlet Temptation ja etenkin Blue Monday aukaisivat reittiä aivan uusille musiikillisille laitumille. Viimeistään Power, Corruption & Lies -albumin (1983) ilmestyessä Curtisin haamu oli jo manattu omaan mausoleumiinsa – ei unohdettuna, mutta ei enää muiden elämää häiritsevänä.

Kun Richey Edwards katosi vuonna 1995, Manic Street Preachers harkitsi pitkään ottavansa mallia manchesterilaiskollegoistaan ja muuttavansa nimensä. Vaikka näin ei käynytkään, yhtye on myöhemmin moneen kertaan kertonut ammentaneensa lohtua ja voimaa New Orderin tavasta jatkaa elämää silloin, kun tekisi mieli kuolla.

New Order vuonna 2015.
New Order vuonna 2015.

Koska heissä yhdistyi taidesnobismi ja tuikitavallisuus

Viimeistään Oasisin nousu supernovamenestykseen 1990-luvulla toi esiin englantilaisen popmaailman kahtiajakautuneisuuden. Toisaalla ovat taidekoulutraditio, suuret ideat ja poikkitaiteelliset tavoitteet; toisaalla ovat työväenluokkalainen jätkähenkisyys, suuret suut ja päihtymishenkiset päämäärät. Sen jälkeen, kun Oasisin debyytti Definitely Maybe (1994) singahti suoraan brittilistan ykköseksi, näitä tavoitteita ei ole onnistuttu yhdistämään.

Mutta New Order onnistui siinä jo 1980-luvulla, ja he pystyvät siihen yhä. Yhtyeen miehet voisi huoletta siirtää esiintymisasuissa suoraan lähipubin nurkkaan, eikä kukaan havaitsisi kuvasta mitään, mikä ei siihen istu.

Haastatteluissa he ovat välttäneet taideteorioita ja oppineisuutensa osoittamista. Mieluummin he ovat keskittyneet vitsailemaan ja hämärtämään tekemänsä musiikin mahdollisia taiteellisia tarkoitusperiä. Paitsi Peter Hook, jonka leipälajina on ollut riidan haastaminen joko entisten bänditovereittensa tai koko muun ulkoisen maailman kanssa.

Kuitenkin taiteelliset kansikuvat, biisien mystiset nimet ja uraauurtavat videot lähettivät aivan toista viestiä niille, jotka sen halusivat kuulla. Ne viestivät yhtyeestä, joka tietää mitä tekee ja jolla on hallussa koko popmusiikin tekoprosessi sekä sen suomat mahdollisuudet. New Orderin kolikolla oli kaksi puolta, ja jokainen sai itse päättää, kummin päin sen pöydälle laski: onko kyseessä jokamiehen ja -naisen konstailematon popyhtye vai definitiivinen poptaideprojekti?

Koska he toivat konepopin ilot englantilaisille indie-niiloille

Ennen New Orderia syntetisaattoripohjaisella musiikilla oli huono maine vaihtoehtorockin ystävien keskuudessa. Discomusiikki oli heidän mielestään hedonistista ja pinnallista, syntikkapop taas meikkipoikineen ja hepenineen asiaankuulumatonta hienostelua ja kokeileva konemusiikki hyvin harvojen herkkua. Ilmankos The Smiths otti lähtökohdakseen, ettei yhtyeen levyillä soisi lainkaan syntetisaattoreita.

Kaikki muuttui maaliskuussa 1983, jolloin New Order julkaisi 12-tuumaisen maksisinglen nimeltä Blue Monday. Yhtyeen itse ruokkimien legendojen mukaan he tekivät sen puolivahingossa opetellessaan käyttämään rumpukonetta. Toisen tarinan mukaan biisi oli tarkoitettu encoreksi (joita New Order ei tuolloin soittanut), joka voitaisiin soittaa lava tyhjänä vain nappia painamalla.

Blue Monday ammensi vaikutteensa kaukaa Brittein saarten ulkopuolelta, New Yorkin klubeilta ja erityisesti tuottaja Arthur Bakerin tuotannosta – joka puolestaan oli hyödyntänyt omassa musiikissaan italodiscon intensiivisyyttä. Mutta siinä, missä italodisco tavoitteli aistillisuutta ja eroottisuutta, seksuaalisen halun paniikkia melkein koomisuuteen saakka, Blue Monday oli kylmä puhuri pohjoisesta teollisuuskaupungista.

Kappale kummitteli listoilla toista vuotta, julkaistiin uudelleen remiksattuna kahteen kertaan ja oli vuonna 2012 brittilistan kaikkien aikojen eniten myytyjen singlejen luettelossa sijalla 69.

Blue Mondayn jälkeen New Orderin tuotanto on jakautunut karkeasti ottaen kahteen osaan: lämpimiin kitarapop-kappaleisiin ja viileän tehokkaisiin tanssibiiseihin. Jälkimmäisiin omistamansa Hacienda-klubin ansiosta hyvin dancemusiikin trendeistä perillä oleva yhtye otti kipinää viimeisimmistä villityksistä, kuten housesta ja teknosta.

Uran huippuna usein pidettyä Technique-albumia he menivät vuonna 1988 levyttämään Ibizalle. Tosin holtittoman juhlimisen vuoksi he joutuivat myöhemmin tekemään itse levyn aivan muualla.

NewOrder_premium_2

Koska he ovat tehneet kappaleiden nimeämisestä oman taiteenlajinsa

Popkappaleiden nimeäminen on usein kovin runotonta touhua. Jos kertosäkeessä on jokin hokema, se yleensä nostetaan nimeksi. Jos ei, silloin kelpaa mikä vain kappaleessa toistuva sana tai fraasi. Helppoa kuin heinänteko, ja yhtä ankeata.

New Order on toiminut toisin tämänkin asian suhteen. Kappaleiden salaperäiset ja usein ainakin näennäisesti mitenkään itse teksteihin liittymättömät nimet olivat omiaan ruokkimaan yhtyeen mystiikkaa ja yllyttämään huikentelevaisiin tulkintoihin. Liittyykö Blue Mondayn poliittiselta kuuluva nimi esimerkiksi ilmestymisaikana ajankohtaiseen Falklandin sotaan vai Thatcherin rautasaapaspolitiikkaan noin yleensä?

Thieves Like Us ja Love Vigilantes istuvat niminä loistavasti kappaleiden romanttisiin teksteihin ja tunnelmaan, vaikka niistäkin tarkka yhteys puuttuu. Ja voisiko kukaan kuvitella True Faithin nimeksi mitään muuta, vaikka näitä sanoja ei kappaleessa lauletakaan?

Myöhemmin yhtye on härnännyt kuulijoitaan väittämällä, että esimerkiksi Technique-albumin (1989) nimet he valitsivat keksimällä ensiksi yhdeksän mielestään hyvää otsikkoa ja sitten arpomalla ne kappaleisiin hatusta. Bizarre Love Triangle -nimeen he päätyivät huumepäissään amerikkalaisessa voileipäkaupassa, jossa ruokalistalla ollut BLT-lyhenne (bacon, lettuce, tomato eli pekoni, salaatti, tomaatti) innoitti heidät spekulaatioihin lyhenteen merkityksestä.

Niin tai näin, New Orderin biisien nimet kuulostavat juuri oikeilta. Aivan kuten lasta on mahdotonta nimetä kymmenvuotiaana uudelleen, ne eivät muita voisi olla.

2000-luvulla New Order on valitettavasti normalisoinut albumiensa nimiä. Siinä missä viiden ensimmäisen levyn nimet ovat kylmiä ja institutionaalisia, Get Ready (2001) kuulostaa masentavan lattealta ja Waiting for the Sirens Call (2005) jopa sisältää nimikappaleen. Ei näin.

Koska Bernard Sumner on maailman fiksuin tyhmä tekstittäjä

Ääni ja konteksti pettävät. New Orderin jylhä musiikillinen arkkitehtuuri yhdistettynä Bernard Sumnerin hentoon ja akateemiseen lauluääneen antavat vaikutelman, että kiireisten tanssibiittien ja pörröisten kitaroiden seassa kuulijalle jaettaisiin suurta viisautta.

Mutta kun vanhempana ja rahtusen verran viisaampana höristää korviaan, kuulee esimerkiksi tällaisia säkeitä: ”Hey / You know I’ve met a lot of cool chicks / But I’ve never met a girl with all her own teeth” (Fine Time, 1988). Tai ”Every second counts / when I am with you / I think you are a pig / you should be in a zoo” (Every Little Counts, 1986). Jälkimmäistä Sumner ei pysty itsekään laulamaan läpi purskahtamatta kuivaan nauruun.

Lähempi tarkastelu siis osoittaa, että hyvin suuren osan ajasta Sumner laulaa aivan mitä ikinä hänen päähänsä pälkähtää. Monen kappaleen tekstit ovat hänen oman mielensä huuhtomista, ajelehtivien ajatusten pakottamista laulutekstien muottiin. Ne ovat osoitus siitä, että popissa merkityksellisyys on usein silmänkääntötemppu, musiikin keino saada korvamme kuulemaan mitä ne haluavat kuulla.

Aina silloin tällöin kuitenkin Sumnerin assosiaatiomyllyssä sanat osuvat oikeaan järjestykseen ja hän tulee ilmaisseeksi jotain oikeasti koskettavaa ja osuvaa. Niitä hetkiä ei kannata tähän siteerata, sillä noissa yhteyksissä kyse on muusta kuin runoudesta, jostakin enemmän: popteksteistä, jotka asuvat musiikissa ja yhdessä sen kanssa kostuttavat silmiä ja iskevät niitä mustaksi. Niin hyvin ne saattavat osua.

Koska he ovat kirjoittaneet True Faithin

Kaksitoistatuumaisen vinyylisinglen kansi on arvoituksellinen, kuten aina. Syksyn kellertämä lehti putoamassa taustaa vasten, jonka väriä voinee kuvata sanalla ”indigonsininen”. Ilmestymisaikansa vinyylimaksilaarissa se näytti levykaupassa kuin joku olisi unohtanut maalauksen popsinglejen sekaan.

Ensiksi rytmi, jota englannin kielessä kuvataan sanalla propulsive, eteenpäin sinkauttava. Sitten 21 sekunnin kohdalla Peter Hookin basso, joka luulee olevansa kitara jossakin paljon ankarammin rokkaavassa bändissä. 37 sekunnin kohdalla Bernard Sumnerin ääni, epätäydellisyydessään ja hauraudessaan toismaailmallinen. Hengästyneenä se yrittää pysyä tavarajunan lailla etenevän kappaleen perässä.

Sitten kohdassa 1:11 yksi pophistorian hienoimpia kertosäkeitä: ”I used to think that the day would never come / I’d see delight in the shade of the morning sun”. Hieman ennen kolmannen minuutin alkamista instrumentaalinen osa, joka tuo mieleen kaikki ne yöt, kun heräät kavahtaen sängyssä istuallesi sydän takoen kuin pajavasara. Lopuksi etäisyyteen puuskuttava outro, jonka jälkeen kuulija tuntee marssineensa autopesun läpi. Mutta hyvällä tavalla.

Kaiken lisäksi seassa on vielä yksi klassinen sumnerismi: “When I was a very small boy / other small boys talked to me”.

Vielä päälle video, jossa aikuistuneilta teletapeilta näyttävät, kirjaviin väreihin topatut ihmiset hyppivät trampoliinilla ja läiskivät toisiaan kasvoille. Tuloksena on täydellinen popkappale kokonaistaideteoksena, jollaista ei enää 2000-luvulla voi aikojen ja formaattien muututtua tehdä.

Ja se, hyvät lukijat, on hirveä sääli.

New_Order_Republic_Cover

Koska heidän levyjensä kansikuvat on aina suunnitellut Peter Saville

Manchesterissa syntynyt Peter Saville on suunnitellut myös monien muiden yhtyeiden kansia, mutta mihinkään muuhun yhtyeeseen häntä ei yhtä erottamattomasti liitetä kuin New Orderiin (ja samalla Joy Divisioniin). Savillen kannet ovat arvoituksellisia, ennakoimattomia ja kaikesta turhasta informaatiosta – kuten yhtyeen ja kappaleiden nimistä – puhtaaksi jynssättyjä.

Blue Mondayn kannen hän suunnitteli muistuttamaan muinaista lerppulevykettä reikineen kaikkineen. Sittemmin kumotun huhun mukaan kannet olivat niin kalliita, että Factory-levy-yhtiö hävisi rahaa jokaisella painamallaan levyllä. Brotherhoodin kannessa on vain titaniumsinkistä tehdyn lejeeringin pintaa teollisine merkintöineen.

Republic-albumin ja sen singlejen kannet näyttävät räikeine maisemakuvineen mauttomimmilta mahdollisilta tupakkamainoksilta. Kun Waiting for the Sirens Callin kannessa lukee vain oranssilla ”No” valkoista taustaa vasten, on mahdoton tietää, onko se kolmen minuutin vai kolmen kuukauden ajatustyön tulos.

Yhtyeen luotto Savilleen oli niin kova ja boheemin taiteilijan aikataulukäsitykset niin leväperäiset, että usein bändi taustavoimineen näki lopputulokset vasta valmiiden levyjen tultua painosta. Suomessa vastaavaa metodia lienee käyttänyt ainakin Poko, tosin eri syistä ja hyvin erilaisin lopputuloksin.

Koska he ovat levyttäneet kaikkien aikojen parhaan jalkapallosinglen

Popmusiikissa pahnanpohjimmaisten tuotosten joukossa ovat urheilutapahtumia varten levytetyt kappaleet. Englantilainen vastine suomalaiselle lätkäkappaleelle on jalkapallosingle, ja vaikka niistä yleensä puuttuu jääkiekkohirvitysten känniglorifionti, ne ovat liki poikkeuksetta vaivaannuttavia hengentuotteita, jotka muuttuvat hävettäväksi ongelmajätteeksi sillä hetkellä, kun Englannin MM- tai EM-kisataival loppuu. Eli hyvin nopeasti.

Poikkeus sääntöön on vuoden 1990 Italian MM-kisoja varten levytetty kappale World in Motion, jonka nimen piti alun perin olla hyvin acid housen kulta-aikoihin sopiva E Is for England, mutta jonka Englannin jalkapalloliitto ymmärrettävistä syistä vaati muutettavaksi.

Kappaleen musiikki on kokonaan Gilbertin ja Morrisin säveltämää, ja sanat on kirjoittanut koomikkona ja Lily Allenin isänä tunnettu Keith Allen. Sumner ei katsonut pystyvänsä kirjoittamaan jalkapallosta kertovaa tekstiä.

Kappaleella piti alun perin olla mukana koko Englannin maajoukkue, mutta suuri osa heistä oli haaksirikkoutunut pubiin matkalla studioon. Paul Gascoigne pääsi studioon asti, mutta oli tullessaan käynyt ostamassa Oddbins-kaupasta samppanjapullon, jonka sisältöä hän surutta läikytti kalliille studiolaitteille. Rap-osuuden sai hoidettavakseen keskikenttäpelaaja John Barnes, koska ainoastaan hän kykeni edes jotenkuten vaadittavat mitat täyttävään puhelaulusuoritukseen.

”Kokemus oli muuten hyvä, mutta tulimme vahingossa antaneeksi lähtölaukauksen Paul Gascoignen popuralle. Siitä olemme pahoillamme”, Stephen Morris myöhemmin vitsaili Independent-lehdelle.

Peter Hook and the Light Helsingin Nosturissa vuonna 2011.
Peter Hook and the Light Helsingin Nosturissa vuonna 2011.

Koska he ovat malliesimerkki bändikemian merkityksestä

Kuten kommunistit, New Order yritti kultakautensa jälkeen lisääntyä jakaantumalla. Hajaantumisen aloitti Peter Hook, joka perusti vuonna 1989 oman Revenge-yhtyeensä ja julkaisi jälkiä jättämättä uponneen One True Passion -nimisen albumin (1990).

Bernard Sumner kosti iskemällä hynttyyt yhteen Johnny Marrin kanssa Electronic-nimen alle ja pyytämällä vielä Pet Shop Boysin kylään. Tuloksena oli kolme 1990-luvun mittaan syntynyttä albumia, joista vain ensimmäinen muistetaan. Gillian Gilbert ja Stephen Morris vastasivat julkaisemalla kaksi levyllistä sisäsiistiä ja maanjäristyksetöntä elektropoppia The Other Two -nimikkeellä.

Myöhemmin Peter Hook on vielä koetellut vesiä yhtyeillään Monaco, Freebass ja The Light. Listan täydentää Morrisin, Sumnerin ja 2000-luvulla New Orderiin mukaan astuneen Tom Chapmanin Bad Lieutenant.

Kun kaikki nämä ynnää yhteen, saa kymmenen levyä. Silti tältä pallolta löytyy tuskin yhtä ainutta oikeustoimikelpoista ihmistä, joka ottaisi mieluummin hyllyynsä ne kuin New Orderin kahdeksan virallista albumia.

Siinä missä New Orderin albumit ovat eripurassa ja tuskastuneisuudessa muhineita pataruokia, yhtyeen sivuprojektit tuovat mieleen prosessin, jossa kelloa käännettäisiin taaksepäin ja ruokalajin ainesosat palautettaisiin leikkauslaudalle. Vaikka ainekset olisivat ensiluokkaisia, kuka hullu mieluummin söisi erikseen raa’an lihan, paprikan ja tomaatit kuin hyvin kypsyneen gulassin?

Korkeintaan ne kolme tyyppiä, jotka kävivät ostamaan Freebassin postuumin albumin vuonna 2010.

NewOrder_premium_3

Koska Peter Hookiin ja Bernard Sumneriin verrattuna Gallagherin veljekset ovat ylimmät ystävät

Manchesterin hanavedessä täytyy olla jotakin, joka saa bändien jäsenet kääntymään toisiaan vastaan. Morrissey ja Mike Joyce, Gallagherin veljekset, Ian Brown ja John Squire – sekä tietysti Bernard Sumner ja Peter Hook.

New Orderin koko historia rakentuu passiivis-aggressiivisen Sumnerin ja temperamenttisen Hookin riitelylle. Parhainakin aikoina herroilla oli vaikeuksia tulla toimeen, mutta Republic-levyn (1993) nauhoitusten aikaan railo kasvoi niin isoksi, että New Order hajosi kuudeksi vuodeksi kiertueen loputtua.

Uusi riita puhkesi keväällä 2007, jolloin Peter Hook ilmoitti hajottaneensa New Orderin. Muut jäsenet olivat eri mieltä: heidän mielestään Hook oli vain jättänyt yhtyeen, ja niinpä he palasivat keikkalavoille New Order -nimen alla vuonna 2011.

Tästä on seurannut mediassa jo vuosien ajan puitu tennisottelu, jossa syytöksiä ja solvauksia on singahdellut puoleen ja toiseen. Keskinäiset oikeusjutut estivät vuosien ajan ylijäämäkappaleista koostuvan Lost Sirens -albumin (2013) julkaisun, eikä Hook ole vieläkään saanut muilta asianosaisilta lupaa julkaista The Light -yhtyeensä nimen alla ennen julkaisematonta Joy Division -kappaletta.

Kun Bernard Sumner julkaisi syksyllä 2014 omaelämäkertansa Chapter and Verse, Peter Hook katsoi tarpeelliseksi arvostella sen Billboard-lehteen. ”Säälin kirjakauppiaita, jotka eivät tiedä, pitäisikö kirja sijoittaa fantasia- vai tragediahyllyyn”, Hook kirjoitti ja syytti Sumneria asioiden vääristelystä sekä Hookin merkityksen vähättelystä.

Omassa Joy Divisionin aikaa käsitelleessä kirjassaan Unknown Pleasures (2013) Hook kirjoitti Sumnerista vielä varsin neutraalisti, mutta tekeillä olevassa New Order -opuksessaan hän on luvannut ”avata helvetin portit”. Laitamme popkornit mikroon.

Koska heillä on (taas) riveissään Gillian Gilbert

Klassisissa rockbändeissä ei liiemmälti naisia ole, joten Gillian Gilbertin aliarvostettu asema on entistäkin valitettavampaa. Gillian liittyi New Orderiin vuonna 1980 kitaristiksi, mutta vuosien varrella hän kehittyi nykyisen aviomiehensä Stephen Morrisin kanssa yhtyeen syntetisaattorivelhoiksi, joiden taiten piirtämän kosketinarkkitehtuurin varaan moni New Orderin klassinen kappale rakentuu.

Aviopari on julkaissut myös kaksi albumia itseironisella nimellä The Other Two. Niistä molemmilla laulusta vastaa Gillian Gilbert, joka paljastaa omistavansa ihanan peribrittiläisen hennon ja kotiopettajatarmaisen äänen tyyliin Saint Etiennen Sarah Cracknell tai Dubstarin ja Clientin Sarah Blackwood.

Jos on vaikea keksiä argumentteja, miksi kiinnostua uudesta New Order -albumista enää vuonna 2015, tässä on yksi sellainen: toisin kuin kahdella edellisellä levyllä, Gilbert on sillä mukana.

Koska hän jäi kotiin pitämään huolta pariskunnan erityishoitoa vaativista lapsista, Get Ready (2001) ja Waiting for the Sirens Call (2005) tehtiin äijävoimin. Tämä ilmenee molempien albumien väärältä tuntuvissa rockvaikutteissa ja yleisessä hälläväliä-tunnelmassa.

Lisää todistusaineistoa Gillianin poissaolon vaikutuksesta tarjoaa Bernardin ja Stephenin Bad Lieutenant -sivuprojekti, jonka laiska ja huithapeloiva albumi Never Cry Another Tear (2009) kuulostaa lähinnä siltä kuin miehet olisivat hipsineet studioon samalla tavalla kuin aviomiehet muuten autotalliin: juomaan olutta harrastetoiminnan varjolla.

Uudella albumilla Gillian on taas mukana 22 vuoden levytystauon jälkeen, minkä olettaisi kuuluvan lopputuloksessa. Sillä kyllähän miehet aina korjaavat ryhtiään ja tunkevat paidanhelmansa housuihin, kun huoneeseen astuu nainen. Eikö niin?

Koska seuraavaa mahdollisuutta ei enää ehkä tule.

Vuonna 1993 ilmestynyttä Republic-albumia seuranneena 22 vuotena New Order on saanut omalla nimellään aikaiseksi vain kaksi albumia. Ne molemmat sijoittuvat yhtyeen sinänsä häikäisevän tasokkaan tuotannon häntäpäähän.

Perjantaina ilmestyneen yhdeksännen albumin toivoisi palauttavan yhtyeen sille kuuluvalle tasolle. Enteet ovat lupaavat, sillä viime vuosien haastatteluissa Sumner kertoo rakastuneensa taas syntetisaattoreihin. Tämä on hyvä asia, sillä viime vuosikymmenen rockhenkinen New Order alkoi olla jo kovin nähty.

Kävi niin tai ei, todennäköistä lienee, että albumi sulkee New Orderin kunniakkaan uran. Yhtye nimittäin etenee vanhoilla päivillään vauhdilla, joka on ominaisempi mannerlaatoille ja jäätiköille kuin elohopeaa suonissaan kantavalle popyhtyeelle. Ja jos he uudella albumillaan onnistuvat vielä näyttämään arkkiviholliselleen Peter Hookille pitkää nenää ja keskimmäistä sormea, motivaatio uusiin studioponnistuksiin ryhtymiseen saattaa käydä vähiin.

Sitä ennen, vielä kerran: ”Maybe I’ve forgotten / the name and the address / of everyone I’ve ever known / it’s nothing I regret”. Tunteella, antaumuksella ja vailla katumusta.


Artikkeli on julkaistu Rumbassa 3/15.