Elastinen ilmoitti konsertoivansa Hartwall-areenalla syyskuussa, Cheek soitti kaksi loppuunmyytyä Olympiastadionin-keikkaa viime lokakuussa. Suomirap loikoilee listojen kärkipaikoilla, ja tahti vain kiihtyy.
Samalla myös englanninkielinen suomalainen rap on noussut otsikoihin. Graciaksen debyyttilevy Globe (2012) nosti riman korkealle, ja Noah Kin kulkee rinnalla. Myyntilistojen kärkikahinoihin ei enkkusuomiräpillä kuitenkaan ole asiaa.
Skenen vähemmän noteerattuihin tulenkantajiin kuuluu ehdottomasti The Megaphone State. Se pääsi Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusina -listalle vuonna 2012, ja Rumban digipuolella Feniks Willamo antoi täydet pisteet kaksikon toiselle albumille VLA Kings (2012) kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista kotimaisista hiphop-levyistä.
Silti räppäri E. Thelon (entinen Ekow) eli Jesse Markinin ja tuottaja SimonSoundin eli Simo Tuomisen muodostamaa duoa olisi vaikea kuvitella Cheekin paikalle. Heidän lähestymistapansa on aivan toinen.
Hiphop syntyi New Yorkin Bronxissa ja kumarsi sämpleille ja sanailijoille köyhän yhteiskuntaluokan syvistä riveistä. Megaphone Staten Thelo puolestaan on kotoisin Viljakkalasta, Simo Viialasta.
Tampereelta 40 kilometrin päässä sijaitsevat pikkukaupungit ovat kaukana amerikkalaisista hiphop -hoodeista. Silti kaksikon musiikki on yhtä katu-uskottavaa kuin monen rapakon takana toimivan tekijän.
Megaphone State julkaisi helmikuussa 2014 kolmannen albuminsa Ghost. Se on VLA Kingsiä tummempi, likaisempi, tyylikkäämpi ja ammattimaisempi. Se on myös vakuuttavin tähän asti kuulemani suomalainen englanninkielinen rap-albumi.
Vanhan koulukunnan biitit ja psykedeeliset samplet ovat kuin suoraan Bronxin kaduilta. E. Thelo ei häviä autenttisille ghettoriimittelijöille flow’ssa tai ääntämisessä juuri lainkaan.
Sen vuoksi onkin huvittavaa, kun liberialaissyntyinen viljakkalalaisräppäri aloittaa haastattelun runsaalla Tampereen murteella: ”Morjens.”
Kuvat: Kai Kuusisto
Ghost ei ehkä syntynyt ghettojen likaisilla kujilla, mutta katu-uskottavuutta siltä ei puutu. Se ei saanut alkuaan laulukilpailun voitosta tai kohu-uutisen vaikutuksesta, vaan kahdesta duunarista, jotka pienillä puitteilla ja pienellä budjetilla päätyivät hyvin märkiin olosuhteisiin.
“Kämppääni tuli vesivahinko, joten muutin hetkeksi Jesselle. Siellä levyä tehtiin koko ajan, minä keittiössä, Jesse olohuoneessa. Mielipiteiden vaihto oli nopeaa, huudeltiin seinän läpi ideoita toisillemme”, Simo sanoo kahvipöydän takaa.
“Vuosi lahottiin kämpillä. Tehtiin Athene, jonka ympärille levy rakentui. Oltiin pitkään puhuttu sellaisesta Wu-Tang Clan -pläjäyksestä – en ole huomannut suomiräppäreiden kajoavan tähän skeneen. On soulia, on progesoundia, on vaikka mitä”, Thelo lisää.
Samassa kämpässä flow pysyi ja homma paisui. Irtobiisi kasvoi ep:ksi, ja levy-yhtiö ilmoitti julkaisevansa vain kokopitkän albumin. Yhtäkkiä biisejä oli jo parikymmentä.
“Pakko oli karsia, ei kukaan jaksa kuunnella parin tunnin levyä. Etenkin, jos ne täytetään lyriikoilla. Athenessa on enemmän sanoja kuin keskimääräisessä rocklevyssä”, Thelo muistuttaa.
Tarinallisen VLA Kingsin teemat pyörivät kaksikon kotikulmissa, mutta Ghostissa kaikki on abstraktimpaa. Teemat kolutaan metaforilla.
“VLA Kings oli tosi henkilökohtainen, puin vain kokemukset riimeihin. Ghostissa syljen ihmisten asenteista, kulttuurista, minun ja Simon maailmojen yhdistymisestä ja ihan vain räppäämisen ilosta”, Thelo kiteyttää.
“Levy myös kertoo jumalista, joita me kumarretaan. Seassa on sampleja Malcolm McLarenilta, Busta Rhymesita, M.O.P:lta, jopa Bruce Leeltä. On temppuja ja kung fu -juttuja. Sämpläilyssä siisteintä onkin erilaisten samplejen löytäminen. Levyllä tarjotaan muille sämplääjille uutta, piilotettua bongattavaa.”
“Kuin laittaisi viestiä muille biitin tekijöille. Tämä on yksi levyn pointeista. Näin biittinikkareiden skene kommunikoi”, Simo kiteyttää.
Ghostin musta amerikkalaisuus on niin käsinkosketeltavaa, että kaksikon juuret tuntuvat hullunkurisilta. Runsaan kahdentuhannen asukkaan Viljakkalasta on Bronxin kujille hyvin pitkä matka.
“Viljakkalassa kaikki on lopetettu. Se liittyi Ylöjärveen, joten kauppa, apteekki ja muut peruspalvelut lopetettiin. Jos haluat lääkäriin, aja Ylöjärvelle. Viljakkalassa on kievari, josta saa kaljaa. Juojia riittää, joten bisnes pyörii. Oli siellä paikallinen nähtävyyskin: minä ja faija”, Thelo naurahtaa vaivaantuneesti.
Treenikämppiä tai puitteita ei ollut, joten musiikkia tehdäkseen oli pakko muuttaa isompaan paikkaan. Thelo halusi Helsinkiin voidakseen olla siellä “missä tapahtuu”.
“En usko, että Viljakkalasta tulee yhtään bändiä kymmeneen vuoteen”, hän lataa.
Kuten tavallisesti pienemmillä paikkakunnilla, Simon kotikulmilla Viialassa rock ja heavy hallitsivat musiikkitrendejä. Koulussa musiikin tunneilla soitettiin vain ikivihreitä rokkiklassikoita ja vieroksuttiin biittejä tekevää lökäpöksyä.
“Limp Bizkit oli silloin muodissa. Tuttuni teki trackerilla omia biittejä ja kaupitteli niitä koriskentällä. Kaikki myytiin loppuun. Samalla kentällä joku löi Wu-Tang Clanin levyn käteen. Rumpujen soitto punkbändissä johti skeittaamiseen ja maalaamiseen, ja koko hiphop-skene aukeni minulle. Keräilin minidiscille räppibiisejä ja treenasin homman itse”, hän referoi.
“Vasta suomirapin tuleminen muutti ihmisten asenteita, vaikka musiikkina se olikin pelkkä vitsi. Onneksi olin aina askeleen edellä.”
Simo sai kuulla, että hänen silloinen alakerran naapurinsa Jesse osasi hyvin englantia. Hän pyysi tämän kämpilleen tekemään testiäänityksen. Jesse, silloin H.R.B, purkitti satunnaisen riimittelyn ja poistui kämpiltä sanomatta sanaakaan.
“Lörpötin jotain englanniksi ja pakenin paikalta”, Thelo muistelee nauraen.
“Simo oli mun suunnannäyttäjä, yhtäkkiä olin Viljakkalan ainoa räppipää. Halusin olla kuin Mos Def tai Mobb Deep. Vasta myöhemmin tajusin, että tätä voi tehdä, vaikkei olisi gangsterimurhaaja. Nähtiin Nuera Tampereella ja herättiin.”
Bändi aloitti Tampereella ja muutti Helsinkiin. Eppu Normaalilla ja Popedalla kyllästetyt Viiala ja Viljakkala eivät tarjonneet räppäreille mitään.
“Meidän musaopettajan bändi oli joskus voittanut Suomen paskimman bändin tittelin”, Simo muistelee.
“Siellä ei saanut tehdä mitään. Muistan tunneista vain kitaran kielien opiskelurimpsun ’Esko Ahon Datsun G Hitaasti Etenee’”, Thelo selventää.
Meillä sama oli “Esko Aho Diggaa Golfia, Halonen Ei”.
“Mä muistan vaan sen Esko Ahon.”
VLA Kings sai loistavat arvostelut, Ghost sitäkin paremmat. SimonSoundin arvostus Suomen biitintekijöiden keskuudessa on korkea. E. Thelo linjataan Suomen englanninkielisen rapin kärkikastiin Graciaksen ja Noah Kinin rinnalle – feattaus Graciaksen Mon€y-kappaleessa (2011) jätti jopa pääartistin varjoonsa, ja esiintyminen Palefacen ja Matren kappaleessa Sacred Order of the Pen (2013) erottui jopa viidentoista englanninkielisen räppärin seasta.
Silti Ghost ei saanut isoa vastaanottoa. Miksi vain harva tietää Megaphone Statesta?
“VLA Kingsin aikaan englanninkielisen suomirapin ympärillä ollut hype on hiipunut. Ghostin arvostelut ovat tosi hyviä, mutta mediatilaa ei ole herunut”, Simo valittelee.
“Moni haluaa valmiiksi pureskeltua musaa. Joku sanoi tätä liian vaikeasti ymmärrettäväksi. Levy-yhtiöt eivät osaa tehdä tällaiselle yhtään mitään. Miten tätä markkinoidaan 13-vuotiaalle?” Thelo lisää.
Kaksikko on väsynyt promoottorien puheisiin, joissa toistuu perätön hehkutus viedä duoa eteenpäin. Englanninkielistä suomiräppiä tulee jatkuvasti lisää, ja esimerkiksi Vaasassa kulttuuri elää. Thelon mukaan maahanmuuttokeskustelu oli ainoa syy duon saamaan pieneen mediahuomioon.
“Valtion ylläpitämien kanavien pitäisi antaa mahdollisuuksia tällaiselle musiikille. Onneksi enkkuräppi on sentään lisääntymässä. Haluan, että nimeni mainitaan niissä hommissa. Salaa ehkä toivoo voivansa muuttaa Cheekin naapuriin ja ottaa iisisti, mutta ei se ole homman pointti”, Thelo selventää.
“Englanninkielisen suomirapin historia on lyhyt. Haluttiin tehdä se levy, mikä täältä puuttuu. Puuttuu moni muukin, ehkä ne tehdään myöhemmin. Mutta jos levy ei myy, on hankalampaa tehdä seuraava”, Simo lisää.
Enkkurap ei siis löydä kuuntelijoita, tai kuuntelijat eivät löydä enkkuräppiä. Ison kirkon valloitus, Yhdysvallat, kiinnostaa duoa, vaikka mainstream-joukkoon tuskin olisi asiaa.
Piirit pitäisi olla valmiina, eikä kumpikaan ole valmis vaihtamaan mannerta. Vaikka kuuntelijoita ja rahaa voisi kirvota enemmän, olisi kilpailutilanne tuhatkertainen. Ajatusta on silti pohdittu.
“Ehkä meiltä puuttuu manageri. Ehkä koko genreltä puuttuu manageri”, Simo filosofoi.
“Tippa T:n Piekse se lutka -kappale sai miettimään, kuinka syvälle olisi lähdettävä tähän video edellä markkinoitavaan singlebiisitouhuun. Talenttien metskaajana ei ole ihminen vaan YouTube. En ole koskaan nähnyt levy-yhtiön äijää pyörimässä keikalla. Pitäisi tehdä hidastettuna kaikkea kivaa ja näyttää coolilta”, Thelo lisää katkerana.
Hyvääkin on. Rap on siis Suomessa suositumpaa kuin koskaan, joten myös pienempiä räppikeikkoja riittää pääkaupunkiseudulla kymmenkunta viikonloppuillassa.
“Cheekin olo listakärjessä auttaa räppiä. Yhä useampi saa ensikipinänsä räppiin sitä kautta, vaikka musiikki on kaukana meidän tyylistämme. Rapin kuuntelijat ovat usein uskollisia, ja samoja naamoja näkee niin Kuopiossa kuin Helsingissäkin”, Thelo myöntää.
“Ysäriltä tuttu ilmiö. Levy-yhtiöiden profiloituminen on lisääntynyt, vaikka yhtiöt ovat vähentyneet. Monspissa on tietynlaista, Rähinällä tietynlaista. Helpottaa kuuntelijan työtä – jokaiselle jotakin.”
Entä jos kääntää kelkan? Jos englannin kielellä ei avata isoja ovia, onko siirryttävä räppäämään suomeksi?
“Suomen kieleen vaihtaminen olisi askel taaksepäin. Englanti on valttikorttimme, emmekä edes juurikaan tykkää suomiräpistä. Suurin osa suomirapin vanhoista suurtekijöistä on aloittanut englanniksi”, Simo selventää.
“Voisin ja olen räpännytkin suomeksi. Tosin vain vitsillä, sillä koko suomirap on pelkkä vitsi. Kun räppää metaforia englanniksi, ei moni ymmärrä kaikkea. Äiti laittaisi tuomiolle, jos kuulisi sanat suomeksi”, Thelo nauraa.
“Moni on sanonut mulle, että tee massia, räppää suomeksi. Se on myös identiteettikysymys. En koe itseäni suomalaiseksi. En tarkoita, ettenkö haluaisi olla suomalainen. Minun ei vain anneta unohtaa, etten ole. Miksi väkisin yrittäisin kuulua teidän joukkoonne?”
Kuten todettu, maahanmuuttotausta on osasyy Megaphone Staten saamaan huomioon. Tämä pitää Thelon jatkuvasti valokeilassa, ja musiikki on jäädä kansan ihmettelyn varjoon.
“Tavalla tai toisella jokaisessa haastattelussa puhutaan ihonväristäni [Minäkin olen syyllinen. – toim. huom.]. Nuorena en provosoitunut aiheesta, mutta nykyisin saatan heittää paskat naamalle. Jo lapsena huomasin kuuluvani boksin ulkopuolelle. Ihmiset pohtivat, miksi osaan suomea näin hyvin ja ovat mielenkiinnosta pyytäneet lupaa koskea muhun”, Thelo kertoo nauraen.
En tiedä, kuuluuko nauraa takaisin, joten päästän vaivautuneen äännähdyksen.
Valokeilassa on myös mahdollista olla ennakkoasenteiden rikkoja, tasa-arvon sanansaattaja, vaikka mitä. Hän ei vastusta titteliä, mutta olisi mieluummin vain tavallinen äijä muiden joukossa. Mustan Barbaarin paikkaa hän ei halua.
“Täällä Helsingissä on helpompaa puhua tasa-arvosta. Salil eka salil vika on periaatteessa ihan hauska biisi, mutta Musta Barbaari on nuori kolli, joka ei kauheasti ole kehän ulkopuolella käynyt. Sisko oli Blockfesteillä ainoa musta yleisössä, ja kaikki huutaa n-sanaa. Sana ei ole enää hyvä lookki esimerkiksi Parkanossa – voin pahoin jo pelkästä ajatuksesta, jos olisin ollut peruskouluikäinen nuori, kun tuo kappale julkaistiin. Barbaarin biisi on kääntynyt itseään vastaan.”
Sanan viljely kuuluu genreen, jossa jenkkien matkiminen on osa musiikin ilmettä, mutta viljakkalalaisen silmissä konteksti häiriintyy. Salil eka salil vika -biisistä syntyi vapaalippu n-sanan käyttöön ilman ongelmia, eikä nuorilla ole tietoa historiasta.
“Sivustakatsojan on helppo yhdistää kulttuureita. Outoa, kuinka esimerkiksi Aksim on sinut sanan kanssa. Olen kokenut hyvin paljon rasismia ja erikoiskohtelua elämäni aikana. Se, mikä on ollut mulle yhtä tuskaa puolet mun elämästä, on nyt läppä”, Thelo kertoo. Nauru on laantunut.
“Olen kokenut tuhopolton, minut on uhattu tappaa, on syljetty naamaan, uhattu puukolla, ja sitten homma kuitataan sillä, että musta mies tulee sanomaan, että asia on ok. Sitä paitsi peruskuuntelija ei tiedä, että biisin on tehnyt kaksi maidonvalkoista jätkää”, Thelo jatkaa.
“Musta Barbaari on puhunut hyvin tasa-arvosta ja kääntänyt homman fiksuksi, joten hyvääkin siitä seurasi. Ja hyvät rahat se on yhdellä biisillä käärinyt. Moni vain luulee Barbaarin oikeuttavan sanan käytön kaikkien puolesta. Jos olisin ollut tekijäporukassa, en olisi sanaa käyttänyt. En käytä sitä biiseissäni. Aikoinaan Pyhimys pyysi minulta, että kävisin huutamassa n-pommia Noah Kinin levylle. Kieltäydyin kunniasta.”
Yhdysvalloissa perinteet ovat paljon pidemmät niin rotusorrossa kuin räpissäkin. Täällä rap-tottumukset ovat kehittyneet vasta parikymmentä vuotta. Ehkä suomalaiset eivät ole vielä valmiita tähän musiikkiin, tai ehkä rap sekoittuu suomalaisuuteen niin, ettei tällaiselle löydy koskaan suurta kysyntää.
Suosio kuitenkin kasvaa, maan ensimmäiset kotimaiset areenaräpit on räpätty ja ensimmäinen rap-natiivi sukupolvi on jo perheiässä jakamassa musiikkimakuaan jälkikasvulle. Ghost saattaa jäädä underground-piirien kultakimpaleeksi, joka viiden tai kymmenen vuoden päästä nostetaan esiin, kun suomalaisen enkkurapin uranuurtajia esitellään.
Tai ehkä Megaphone State on siihen mennessä venyttänyt maan rap-valikoimaa entisestään. Simo kertoi myöhemmin, että tämä haastattelu poiki teeman kaksikon seuraavaan levyyn. Jäämme odottamaan, minkä suomalaisen rap-katalogin puutteen Megaphone State paikkaa seuraavaksi.