20 kertavalotusta tästä ajasta – merkittävimmät ulkomaiset kappaleet

Mitä nämä kappaleet kertovat ympäröivästä maailmasta ja popmusiikista juuri nyt?

Toimittaneet: Oskari Onninen ja Jukka Hätinen

Trendit tulevat Suomeen viiveellä, mutta nykyään nopeammin kuin koskaan. Kevään 2018 ulkomainen musiikki muistuttaa vanhasta kunnon doktriinista: henkilökohtainen on poliittista.

Mutta onko kaikista ilmiöistä jo suomalainen versionsa?

Yhdysvalloissa Camila Cabello nostaa latinovähemmistön ääntä listoille, Suomessa Havanan vaikutus kuuluu jo Evelinan ja Abreun hiteissä.

Sigrid edustaa samaa skandinaavipoppia kuin Alma. Sitä ei olisi olemassa ilman Robynin pohjatyötä, jota ei voi ajatellakaan ilman feminismiä.

Indie taas on vaihtanut levyhyllykokemukset oikeisiin kokemuksiin ja konsepteihin. Astrid Swan voitti juuri Teosto-palkinnon, ja Color Dolor julkaisi uransa näkemyksellisimmän levyn.

Silvana Imam, Janelle Monáe ja Cardi B ovat viimeisen päälle feministejä, Xxxtentacion heidän täysi vastakohtansa, mutta yksi Yhdysvaltain sosiaalisen epätasa-arvon signaali silti. Suomessa vasta jälkimmäinen kenttä on edustettu.

Kun megasuosittu feministiräppäri ilmestyy soittolistoille, mitä Suomesta enää puuttuu? Ainakin popnörteille kelpaavaa aikuispoppia Kacey Musgravesin tapaan. Toivottavasti huutoon vastataan.

(Tässä artikkelikokonaisuudessa listataan juuri tämän hetken tärkeimmät kotimaiset ja ulkomaiset kappaleet – kymmenen kumpiakin. Ulkomaiset listataan alla, kotimaiset löydät tästä klikkaamalla.)

#1: Cardi B – Bodak Yellow

Anteeksi­pyytelemätöntä boustailua

Teksti: Teemu Fiilin

Viime vuonna Billboardin Hot 100 -singlelistan kärjessä nähtiin kaikkiaan kuusi jollain tavalla räpiksi luokiteltavaa biisiä. Niiden esittäjistä 12 oli miesoletettuja ja yksi taas ei.

Tuo ainoa poikkeus oli myös kaikkien aikojen toinen naispuolisen räppärin saama ykkönen Billboardin Hot 100 -listalla. Ensimmäinen oli Lauryn Hillin Doo-Wop (That Thing) vuodelta 1998. Etenkin Nicki Minajin vaikuttavaa uraa seuranneena tämä tulee aika yllätyksenä, unohtamatta vaikkapa yli 15 miljoonaa albumia myynyttä Lil Kimiä tai 13 miljoonan levyn myyntiin yltänyttä Foxy Brownia.

Minajilla on ollut kaikkiaan neljä hittiä Billboardin viiden kärjessä (Super Bass, Starships, Anaconda sekä poptähtien Ariana Granden ja Jessie J:n kanssa tehty Bang Bang), sekä enemmän Hot 100 -listalle nousseita singlejä kuin yhdelläkään muulla naispuolisella artistilla. Voin vain kuvitella Nickin ilmeen, kun Bronxista tulevan 25-vuotiaan Belcalis ”Cardi B” Almanzarin ensimmäinen soolosingle (mixtape-singlet pois lukien) Bodak Yellow nousi lokakuussa 2017 listan kärkeen.

Cardi B:n tyyli ja ulosanti kappaleella on anteeksipyytelemätön, aivan kuten Nicki Minajilla. Bodak Yellow’ssa on kuitenkin perustavanlaatuisia eroja Minajin isoihin hitteihin verrattuna. Kappaleessa ei ole laulettua melodiakoukkua, kuten Super Bassissa tai Starshipsissä, eikä se perustu vanhan hitin kierrätykseen kuten Anaconda. Kappaleessa ei ole oikein mitään melodista elementtiä, jota ruokalähetti voisi vihellellä matkallaan. Sen laiska ja monotoninen trap-biitti tuo kauhuleffahenkisine syntikkaluuppeineen vähän mieleen 2000-luvun crunkin.

Bodak Yellow on kaikkea muuta kuin ilmiselvä hitti.

Sanoitus on monin tavoin perinteinen boustailu, jossa myös annetaan niille, jotka sen ansaitsevat. Tarttuvimmassa säeparissa Cardi B toistaa riimejä Christian Louboutinin punapohjaisista korkokengistä (”bloody shoes”) ja rahan liikuttamisesta (”I make money move”) sekä toisaalta viittaa ilmeisesti aiempaan ammattiinsa eksoottisena tanssijana (”I don’t dance now, I make money moves”).

Cardi on oman elämänsä – ja myös sinun elämäsi – pomo, eikä ole täällä miellyttämässä ketään. Hänen ei tarvitse valita kumman väriset Loboutinit ostaa, hän ostaa molemmat. Cardi räppää miesten ostavan silti hänelle luksustuotteita palvelukseksi seksistä: ”He wanna swim with his face / I’m like ’Okay’ / I’ll let him get what he want / he buy me Yves Saint Laurent”.

Lil Kim sai 1990-luvulla valtavirtamediassa kauhistelua. Miesvetoisessa rap-skenessä Lil Kimiä ei otettu vakavasti, vaan hänelle naureskeltiin ja häntä pidettiin huomionhakuisena, sillä hän räppäsi seksistä yhtä avoimesti ja suorasukaisesti kuin miespuoliset kollegansa. Lil Kimiä ei edelleenkään lasketa mukaan 90-luvun rapin kaanoniin Notorious B.I.G:n, Jay-Z:n, 2Pacin ja Nasin joukkoon. Maailma ei ollut valmis itsevarmalle naisräppärille, mutta onneksi 1990-luku ei enää koskaan palaa.

Nyt musiikkimaailma ja media janoaa itsevarmoja ja voimaannuttavia naispuolisia esikuvia. Cardi B ei vaikuta kärsineen sukupuolestaan rap-maailmassa, tai muutenkaan: hänellä oli aktiivinen sosiaalisen median seuraajakunta jo ennen Bodak Yellow’ta. Lisäksi Cardi B puhuu avoimesti politiikasta, on feministi ja kovaääninen Clintonia kannattava demokraatti.

Tämäkin olisi kuitenkin melko triviaalia, mikäli Bodak Yellow ei olisi ihan tolkuton leka bilebiisiksi. Sellainen, joka ansaitsee listasijansa ja hehkutuksensa – tuhat kertaa mieluummin kuin homofobinen Migos, Trumpia kannattava Kanye West tai kulttuuria omiva asehullu Post Malone.

#2: Xxxtentacion – Sad!

Kadotettu poika

Teksti: Oskari Onninen

Kun musiikki alkaa Xxxtentacionin ?-albumilla, se kuulostaa aivan Nirvanalta.

Xxxtentacionista on tullut lyhyessä ajassa pop-maailman traaginen ulkopuolinen, monella tavalla traagisempi internetin grungetähti kuin marraskuussa yliannostukseen kuolleesta Lil Peepistä.

Xxxtentacion, tuttavallisemmin X eli Jahseh Onfroy on 20-vuotias koulupudokas, masentunut teini, entinen nuorisovanki ja vanki. Syytteitä hän on saanut ryöstöstä, törkeän pahoinpitelyn yrityksestä, törkeästä pahoinpitelystä ja vapaudenriistosta.

Tämä kirjoitus ei yritä vastata popin ja etiikan peruskurssin loppukokeeseen. Keskustelu siitä, miten suhtautua rikoksiin syyllistyneen artistin musiikkiin on ehditty käydä jo monesti kaiken maailman burzumeiden yhteydessä.

Olennaisempaa on se, että X:n huhtikuussa ilmestynyt ?-levy nousi Billboardin ykköseksi. Sen ensimmäinen ja menestynein single on Sad!, jolla ei ole mitään tekemistä perinteisen pophitin kanssa, vaan se on kolmeminuuttinen itsetuhoanthem jätetyksi tulemisesta.

Vuosi sitten kesällä New York Timesissa ihmeteltiin, kuinka striimausupalveluiden megatähdille on muodostunut oma vastakulttuurinsa, jota sitäkin striimataan mutta Soundcloudista. He ovat parikymppisiä jenkkiteinejä, joilla on yllään haute-katumuotia yhdistettynä naamatatuointeihin ja poikaystäväkelvottomaan ulkonäköön, jonka esitteleminen vanhemmille saati mummille edustaa itsesuojeluvaiston puutetta.

Heidän parin minuutin kappaleidensa nimissä on CAPSLOCKEJA ja pieniä kirjaimia vailla logiikkaa. Grungeriffejä, melodramaattisia pianolinjoja, kasinollakasien säksätystä. Räppiä, joka on lopulta hyvin vähän räppiä, vaan rojahtanut muihin genreihin. Teksteissä on opiaatteja teatterina tai ilman. Samoin itsetuhoisuutta.

X:n suurin hitti kertoo hänen itsemurhan tehneestä ystävästään Jocelyn Floresista: ”I’m in pain / I wanna put ten shots in my brain.” Lil Uzi Vertin XO Tour Llif3 -jättihitti jatkaa samaa: ”Push me to the edge, all my friends are dead.”

The Ringerin Lindsay Zoladz kirjoitti viime elokuussa julkaistussa esseessään itsemurhamieltymyksestä: ”Nämä nuoret emoräppärit, joilla on esteettinen fiksaatio itsemurhaan, muistuttavat minua hieman nuoruuteni all-male-emobändeistä, joilla oli esteettinen fiksaatio Tyttöön.”

Mutta kuten Sad! osoittaa sanatarkasti: esteettinen fiksaatio itsemurhaan johtuu esteettisestä fiksaatiosta Tyttöön. Narratiivi on kuin Aamulehden ikivanhasta Breivik-kolumnista opittu: ”Tytönpuute sairastuttaa miehen alun”. Se on heijastuma Yhdysvaltain sosiaalisista ongelmista, joiden oireena emoräppiä ja sen suosiota voi pitää.

Xxxtentacion ei ole ainoa vankilakierteinen teini: tällä hetkellä Yhdysvalloissa lähes kolme sadasta mustasta istuu vankeudessa. Se on kuusi kertaa enemmän kuin valkoisia ja kolme kertaa enemmän kuin latinoita. Valkoiset pakenevat syvenevää epätasa-arvoa opiaattihelvettiin ja sitä taas internetiin – ja samaan emoräppiin.

”Emo on vasta kolme ensimmäistä kirjainta sanasta emotion. Sen tavaaminen kokonaan voi kestää koko elämän”, Zoladz jatkaa kirjoitustaan, mutta varmasti tietää, että kukaan ei lähde tavaamaan itseään auki yksin.

”What else should I be / All apologies”, Kurt Cobain laulaa Nirvanan viimeisen studiolevyn viimeisessä kappaleessa. Amerikka ei ole vielä valmis siihen, että Xxxtentacion tekisi saman.

#3: Camila Cabello – Havana

Latinobuumin aallonharjalla

Teksti: Markus Hilden

Luis Fonsin, Daddy Yankeen ja Justin Bieberin Despacito Remixin totaalinen maailmanvalloitus teki oikeastaan viimein näkyväksi sen, mistä iso osa uudesta popista nyt leviää: Latinalaisesta Amerikasta, jossa on aivan oma tarjontansa räppäreistä ja reggaeton-artisteista (J Balvin, Gente de Zona, Bad Bunny, Ozuna) perinteisempiin poptähtiin (Maluma ja Sofia Reyes).

Espanjankielinen maailma on valtava markkina-alue jo itsessään, mutta striimauspalveluiden kautta näiden artistien musiikki napataan myös anglosaksiseen maailmaan helpommin kuin koskaan.

Uudesta latinobuumista osansa ovat repineet myös edellisessä aallossa mukana seilailleet: Enrique Iglesias, Daddy Yankee sekä Sean Paul ovat tällä hetkellä suositumpia kuin yli kymmeneen vuoteen.

Toisaalta, esimerkiksi Karibian musiikkityylit eivät koskaan ole olleet poissa muodista: Bob Marleyn kokoelmaa kulutetaan tasaisesti jatkuvasti (tätä kirjoitettaessa se on brittilistan sijalla 19) ja barbadoslainen Rihanna on tuonut lähes jokaiselle levylleen hienovaraisesti sikäläisiä elementtejä.

Osansa uudesta latinoilmiöstä on tullut nappaamaan Fifth Harmony -yhtyeestä toissa vuonna soolouralle loikannut Camila Cabello. Kuubalaissyntyinen Cabello on alusta lähtien ollut Tähti isolla T:llä – hänellä on upea lauluääni, ja lavapresenssi aivan maailman huippua.

Cabello lanseerasi soolouraansa angloamerikkalaisena popparina: Machine Gun Kellyn kanssa tehdyssä Bad Thingsissä ja Sian kirjoittamassa Crying in the Clubissa ei ollut mitään latinopoppiin viittaavaakaan. Ne olivat hittejä, mutta eivät nostaneet Cabellon persoonaa esille.

Tarvittiin ymmärrys siitä, että Cabellon kannattaa tuoda esiin latinotaustaansa – hienovaraisesti, mutta siten, että espanjankielisissä maissa tajuttaisiin, että tässä on supertähti, ja toisaalta että esimerkiksi Euroopassa Cabello asemoitaisiin persoonallisuudessaan ohi monen muun poptähden.

Syntyi Cabellon syntymäkaupunkia juhlistava Havana – muun muassa Cabellon itsensä, Starrahin ja Pharrellin kirjoittama ja hiphopin uuden kultaisen sukupolven (Drake, The Weeknd, Travis Scott) musiikkia tuottaneen Frank Dukesin tuottama r&b-pophitti. Biisillä fiittaavan Young Thugin vaihtoehdoksi julkaistiin Daddy Yankeen tähdittämä espanjankielinen remix.

”He took me back to East Atlanta, oh, but my heart is in Havana” on viestinä kuin Kari Tapion Olen suomalainen päivitettynä 2010-luvulle. Musiikillisesti tuntuu kuin olisi palattu vuoteen 1999 ja Jennifer Lopezin fantastiseen esikoishittiin If You Had My Love. Siinäkin oli hivenen latinomaustetta, mutta pohjalla ennen kaikkea upea r&b-poplaulu.

Cabellon esikoisalbumi Camila ilmestyi alkuvuodesta, ja sillä hänen latinojuurensa kuuluvat vielä Havanaakin selvemmin. Levy keinahtelee pehmeästi, ilman häivääkään amerikkalaiseen poppiin joskus kuuluvasta aggressiivisuudesta – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi She Loves Controlin tuotti Skrillex. Päinvastoin, reggaeton soi heleästi useammallakin kappaleella.

Jos Cabello pelaa korttinsa oikein, hänestä saattaa tulla Lopezin tapainen rakastettu viihdyttäjä, joka keikkailee areenoilla ympäri maailmaa loppuelämänsä.

#4: Drake – God’s Plan

Seestynyt samarialainen

Teksti: Mikael Mattila

Miamin aurinko paistaa. Drake purjehtii pitkin katuja, ostareita ja kampuksia jakamassa miljoonan verran almuja kaupungin vähävaraisille. Ihmiset kyynelehtivät, kiljuvat ja laulavat täysin palkein puhelimet kädessä säettä ”I only love my bed and my momma, I’m sorry” (tietenkin, koska lauseesta tuli heti meemi). Tunne välittyy.

Drake on keikkunut kaikkien kuviteltavissa olevien musiikkilistojen kärjessä yli puoli vuosikymmentä. Koska lajiin kuuluu jatkuva itseensä viittaaminen, Drakenkin keinot ovat tämän suosion ylläpitämisessä perustuneet osittain myös käsillä olevan tilanteen puimiselle – kaikenlaisia kollegojen kanssa käytyjä kinasteluja unohtamatta. God’s Planilla hän räppää rauhoittuneensa.

Kappale on siis klassinen välitilinpäätös. Se on Draken yli puolen vuoden hiljaiselon päättävä takakenoinen ääniraita kalliissa nojatuolissa istumiselle. Jollei teräviä 808-nakutuksia lasketa, taustakin kuulostaa kuin ikkunasta sisään tulvivalta, tilaan uppoavalta puistokeikalta. Samalla se on klassista Drakea: hillittyä, aika melankolissävytteistäkin menoa.

God’s Plan ei tästäkään huolimatta nousse Draken kovimpien klassikoiden seuraan. Mutta se ei välttämättä olekaan tärkeää. Sopii tilanteeseen, että tämä ”räpin kiltti poika” julkaisee juuri nyt seestymistä ilmaisevan kappaleen, jonka suosion hän sinetöi ylitsevuotavan sentimentaalisella musiikkivideolla. Siinä hän tekee yllättäviä hyväntekeväisyysvisiittejä Miamin kansan pariin.

Drake hymyilee ja tarttuu häkeltyneitä ihmisiä olkavarresta. Tuokiokuvat ovat kuin maalauksia pyhäkoulukirjojen sivuilta, ja asetelma on korostetun raamatullinen. Samarialainen on jalkautunut: tuonut armon syrjittyjen, syntisten, halveksittujen, yksinäisten, sairaiden, kodittomien, rikollisten, homojen, huorien, narkomaanien ja unohdettujen keskuuteen.

On kuvaavaa, että Fader-media kysyi viideltä eri uskontokuntien vaikuttajalta ympäri Yhdysvaltoja mielipidettä kappaleeseen.

God’s Planin saamasta huomiosta suuri osa perustuukin juuri uskonnollissävytteisen hyväntekeväisyyseleen herättämälle keskustelulle. Se on ollut yllättävän positiivissävytteistä, mikä tietenkin tuntuu pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin ystävän näkökulmasta erikoiselta. Spektaakkelia! Oman persoonan korostusta muiden kustannuksella! Missä laajat julkiset palvelut, joita sikarikas Drake voisi progressiivisen verotuksen toteutuessa melko mittavasti tukea?!

Toisaalta, tämä vain on amerikkalainen tapa. Osa self-made man -narratiivia. ”Started from the bottom, now we’re here.” Mallissa vaurastuneelta odotetaankin jonkinlaista velvollisuutta palauttaa hyvinvoinnin murusia myös takaisin. Tässä Drake osaa myös pelata persoonallaan, koska miehen lauhkeasta hymypoikahabituksesta on vaikea provosoitua.

God’s Plan on siis paitsi odotettu popsingle, myös kokonaisvaltainen tempaus. Peliliike, joka tehtiin tarpeeksi ajoissa, jolloin se ei näyttänyt epätoivoiselta räpiköinniltä. Nyt se vain vahvisti torontolaisräppärin asemaa räpin hyviksenä.

Lisäksi: Sattumalta God’s Planin ilmestymisen jälkeen Suomessa uutisoitiin joulupukiksi pukeutuneen hyväntekijän nimitelleen apua tarvitsevia ”separeiksi”. Siihen nähden Drake hoiti hommansa ihan tyylikkäästi.

#5: Sigrid – Strangers

Meidän jokaisen pophitti

Teksti: Oskari Onninen

Suomalaisen popin suuri kysymys ilman vastausta on viimeisen lähes kahden vuoden ajan ollut: miksi Alma?

Hyvät biisit eivät riitä vastaukseksi. Toisaalta Alman kappaleet ovat olleet samanlaisia kuin kaikkien muidenkin. Ei missään nimessä groundbreaking, vaan samaa 2015:n jälkeistä syntikkapoppia, vähän tropical housea ja muita popin megatrendejä.

Mutta saman kysymyksen samoilla vastaperusteluilla voisi esittää monista muistakin. Miksi Mø? Miksi Zara Larsson? Miksi Tove Lo? Miksi Tove Styrke? Miksi Sigrid? Hekin kaikki tekevät Max Martinin ja Robynin jälkeistä, täydellisesti kirjoitettua ja voimauttavaa skandipoppia.

Kunnes seuraa mutta.

Teoriani on, että valtavirtapop on siirtynyt lopullisesti tarinoiden aikaan. Musiikin sijaan myydään samastuttava henkilö, artisti ja persoona, joka välittyy kappaleista. Alman punkkariestetiikan takana on tyyppi, jota ei voi unohtaa nähtyään hänet kerran kuvassa ja vielä vähemmän videon jälkeen. Mutta hänet todellakin tunnistaa heti teksteistään.

Sama pätee kaikkiin muihin. Tove Styrken dekadenssi, Zara Larssonin kevytaktivismi ja ehkä erikoisimpana, Sigridin kunnollisuutta tihkuva antibrändi.

Sigrid Solbakk Raabe on kasvanut Ålesundin pikkukaupungissa vuonojen keskellä kuuntelemalla Joni Mitchellin ja Neil Youngin kaltaisia faijalevyjä. Hän on saanut ensimmäisen levysopimuksensa ja esiintynyt Øya-festivaaleilla 16-vuotiaana. Nousukiito sai kuitenkin jäädä sikseen. Sigrid valitsi lukion, koska halusi lakimieheksi.

Viisi vuotta myöhemmin kaikki on valmista. Hän on 21-vuotias, muuttanut hieman suurempaan kaupunkiin Bergeniin ja oppikirjaesimerkki siitä, kuinka valtavirtapoptähdeksi breikataan.

Sigrid on neonhiuksien vastakohta, skandipopin normcorea. Hän saapuu haastatteluihin ja kuvauksiin harmaissa huppareissa ilman meikkiä, eikä yritä edes vaikuttaa sen kiinnostavammalta kuin kuka tahansa muu 21-vuotias.

Käytännössä Sigrid ei tarvinnut kuin yhden kappaleen voittaakseen BBC Sound -katselmuksen vuoden alussa. 

Se oli hänen marraskuussa ilmestynyt kolmas singlensä Strangers, joka on tietenkin osa esittäjänsä tarinaa. Mutta koska Sigridin tarina on olla ihan tavallinen, Strangerskin on sitä.

Ei mitään hiusten värjäämistä for you tai kovettuneita nännejä, vaan klassinen parisuhdeasetelma aseteltuna kauniisti kliseeseen: ”Not like in the movies”. Tuon toistuvan yksityiskohdan ympärille on rakennettu poplaulu, joka on virheetön kaikkia Carly Rae Jepsenin tyylikeinoja noudattaen.

Strangers on uskoa koukkuihin, pinnalliseen ja yhteiseen, joista tulee osiaan suurempaa poppia. Muut skandipopparit ovat yksilöitä, joihin samastua. Sigrid pyrkii universaaliin ja on siksi niin raikas poptähti.

Kenties samasta syystä Jepsenin Emotion-levy epäonnistui Yhdysvalloissa kaupallisesti. Albumi löysi silti heti intohimoisen seuraajajoukon, joka kuuntelee pop-musiikkia pop-musiikin eikä samastumispintojen vuoksi.


Sigridin debyyttilevy on viimeisten tietojen mukaan lähes valmis. Toivottavasti Euroopassa ymmärretään Yhdysvaltoja paremmin, että yksilöiden ajassa tärkeimpiä ovat yhdistävät tekijät.

#6: Kacey Musgraves – High Horse
Teksti: Samuli Knuuti

Kauan sitä on odotettu, mutta viimein olemme saavuttaneet popissa aikakauden, jolloin everything goes. Kaikki käy – kunhan se on tarpeeksi hyvää. Kolmannella albumillaan 29-vuotias teksasilaislaulajatar on kirmannut yli kaikkien niiden aitojen, joilla yleensä pidettiin popkantrin tekijät syrjässä valtavirrasta, olivat he kuinka kaunisäänisiä ja karismaattisia hyvänsä. Diskoon kallistuva High Horse on kuin Sade olisi risteytetty Shania Twainilla, eikä ihme, että hipsteriyleisökin syö kädestä kuin nälkäinen islanninhevonen.

#7: Mount Eerie – Tintin in Tibet
Teksti: Samuli Knuuti

Laulaja-laulunkirjoittajalle kokemukset ovat materiaalia, mutta Phil Elverum alias Mount Eerie varmasti toivoo, ettei hän olisi joutunut kirjoittamaan kahta viimeisintä albumiaan. Ne molemmat kun kertovat hänen Geneviève-vaimonsa kuolemasta, kuten myös Tintin in Tibet, jolla Elverum yksinäisen kitaran tahdissa muistelee kuolevaa vaimoaan muistelemassa Hergén albumeista buddhalaisinta ja toismaailmallisinta. Tätä riisutummaksi musiikki ei tule säestyksellisesti, emotionaalisesti ja tekstillisesti.

#8: Grouper – Parking Lot
Teksti: Joni Kling

Liz Harrisin alias Grouperin Grid of Points -levyn äänitys jäi kesken määrittelemättömän sairauden vuoksi. Tulos julkaistiin sellaisenaan, tekijänsä rajallisuuden dokumenttina. Grouperin musiikki on meillä löydetty verrattain myöhään. Vuoden 2011 Alien Observerin jälkeen artisti on sentään ehtinyt tehdä kolme visiittiä Suomeen, viimeksi Temppeliaukion kirkossa. Kotimaisilla kriitikoilla on ollut vaikeuksia määrittää artistia: ambientista avantgardeen neofolk-yhtymäkohtiakin löytäen. Se osoittaa, että meillä keskustelukulttuuri, jossa niin sanotut erikoismusiikkigenret ovat jo sekoittuneet osaksi laajempaa valtavirtaa, on vielä vieras.

#9: Silvana Imam – Bulletproof Baby
Teksti: Jukka Hätinen

Silvana Imam on syyrialaistaustainen feministiräppäri, joka ei arkaile olla piikkinä maailmaa pyörittävän valkoisen miehen ihossa. Esittelyn aiheuttaman korvista nousevan savun internetin syvien rivien keskuudessa voi haistaa. Imamin viesti menee perille, vaikka toinen kotimainen ei olisi hallussa niin hyvin kuin opetussuunnitelmassa on kaavailtu. Vaikka rap on tekstikeskeinen taiteenala, asenteen, energian ja karisman täytyy olla tapissa, tai kukaan ei kuule sanojasi. Imamin kappaleiden ja Suomen-vierailuiden aallot lyövät rantaan, ja tuovat vielä mukanaan sukupolven suomalaisia naisräppäreitä, joista ei enää puhuta naisräppäreinä.

#10: Janelle Monáe – Pynk
Teksti: Anna Brotkin

Vaaleanpunaiset vaginahousut. Ne piirtyvät verkkokalvoille Janelle Monáen Pynk-musiikkivideolta. Monaén urakehitys on oppikirjaesimerkki visuaalisuuden voimasta: ilman vahvan feministisiä ja visuaalisuudellaan huumaavia videoita hän olisi kuin toinen artisti. Luultavasti ainakin huomattavasti tuntemattomampi. Monáen kaksi aiempaa levyä ovat olleet laadukasta r’n’b-funkkia ja aiheuttaneet Prince-vertauksia, mutta jättäneet vähän väljähtyneen jälkimaun. Sitä ei auttanut, että Monáe vaikutti jämähtäneen aiempaan mustavalkoestetiikkaansa liian moneksi vuodeksi. Uuden Dirty Computer -levyn (2018) myötä artisti tuntuu löytäneen äänensä ja tuoreen lookkinsa.

Kappaleet löytyvät alta Spotify-soittolistana. Jatka lukemista kotimaiseen listaukseen tästä klikkaamalla.