20 kertavalotusta tästä ajasta – merkittävimmät kotimaiset kappaleet

Soittolistojen hukkumiskuolemalta selviää vain kourallinen merkittäviä kappaleita. Mitä ne kertovat ympäröivästä maailmasta ja popmusiikista juuri nyt.

Markus Paajala

Toimittaneet: Oskari Onninen ja Jukka Hätinen

Edellisen kerran, kun Rumbassa julkaistiin erillinen artikkelikokonaisuus jonkin ajanjakson parhaasta musiikista, vuosi oli 2008 ja formaatti menneen vuosikymmenen parhaat albumit.

Sitä seuranneen vuosikymmenen aikana on niin sanotusti virrannut paljon dataa Spotifyssa. Samaan aikaan albumista on tullut formaattina musiikkilehtien ja musiikkinörttien lähes eksklusiivinen tuote. ”Normaalimpaa” musiikinkuuntelua edustavat yksittäiset kappaleet, joiden ohessa on toissijaista, minkä nimisellä levyllä ne ovat, jos ovat. Tai soittolistat, jotka hukuttavat kappaleiden tekijöidenkin nimet, ellei niitä koko ajan ole vahtaamassa.

Menneessä ajassa albumit olivat ne, jotka muovasivat ympäröivää kulttuuria. Nyt olemme olleet jo vuosia kappaleiden ajassa.

Sen vuoksi seuraavassa artikkelikokonaisuudessa listataan juuri tämän hetken tärkeimmät kotimaiset ja ulkomaiset kappaleet – kymmenen kumpiakin. (Kotimainen listaus seuraa alla, ulkomaiset löydät tästä klikkaamalla.)

Idea on varastettu The New York Times Magazinen eli Timesin viikoittain ilmestyvän ”Kuukausiliitteen” tämän kevään musiikkinumerosta, jossa lehti valitsi 25 kappaletta, jotka ”kertovat, mihin musiikki on menossa”. Jotkut niistä ovat samoja kuin tällä listalla, jotkut muuten vain tuttuja nimiä. Camila Cabello, Taylor Swift, Bruno Mars, Julien Baker, Perfume Genius, Gucci Mane, Katy Perry…

Listaus esitteli vuoden 2018 musiikin moninaisuuden. Yhtenäiskulttuuria ei ole, 25:stä artistista suomalaisiin autoradioihin on päässyt pari hassua.

On artisteja, joita tavataan haukkua nuorisomusiikiksi defenssinä siitä, ettei itse enää tiedä, mitä tapahtuu.

On indieartisteja, joita ”kukaan ei tunne”, vaikka ne olisivat esiintyneet jo vuosia sitten suomalaisilla festivaaleilla.

Ja on Tracey Thorn muistuttamassa nostalgiasta, joka ei ole kadonnut tai katoamassa mihinkään.

Rumban lista on koostettu samalla periaatteella. Kappaleet eivät ole paremmuusjärjestyksessä. Kirjoittaja ei välttämättä edes pidä esittelemästään biisistä. Se ei silti sulje pois sitä, etteivätkö kappaleet olisi kulttuurisesti merkittäviä, ainakin meidän jurymme mielestä.

Myös oheisten tekstien kirjoittajia on pyydetty vastaamaan ensi sijassa kysymykseen, mitä kappale kertoo ympäröivästä maailmasta ja popmusiikista juuri nyt.

Miksi Pyhimys on radiossa? Miksi kaikki puhuvat Ruusuista? Miksi räppi on aiheuttanut nuorten ja aikuisten välille sukupolvien kuilun? Mihin hermoon Tippa osui luovuttuaan T-kirjaimesta?

Uskomme, että niihin kysymyksiin vastaaminen on juuri nyt tärkeämpää popista kiinnostuneelle kuin yksikään arvostelu, jossa kerrotaan, onko jokin albumikokonaisuus ihan ok vai peräti neljä tähteä.

Pop tosin tapahtuu niin nopeasti, että tämän lehden ilmestyessä listalle olisi jo voinut vaihtaa Childish Gambinoa, Ariana Grandea tai Nicki Minajia tai vaikka mitä. Artikkelikokonaisuus jääköön siis yritykseksi valottaa jokin hetki, joka ei ole koskaan lopullisesti vangittavissa.

#1: Tippa – Satutat mua

Sä olit perhonen

Teksti: Oskari Onninen

Tippa ei ole koskaan ollut totta. Hän oli Chief Keefin videoita kotonaan katsellut moninkertainen amispudokas, jonka viimeisen päälle hallittu Turku-trash-estetiikka löytyi viisi vuotta sitten Youtuben ja Soundcloudin perukoilta.

Se ei ollut samanlaista kuin Eevil Stööllä tai Dj Kridlokkilla, jotka olivat luoneet Suomessa omaa eteläräppiään, vaan hyvin löyhästi lokalisoitu versio siitä trapista, joka päätyi ennen pitkää valtavirran keskelle.

VilleGalle otti hänet hoiviinsa ­PME:lle, hype hälveni ja Tippa – tuolloin vielä T-kirjaimen kanssa – vajosi kohti riviartistiutta ja seinäjokien lääväisimpiä yökerhoja.

Maaliskuussa hän tiedotti vaihtavansa nimensä Tipaksi, ilmoitti vaikutteikseen Alice in Chainsin, Nirvanan ja Apulannan ja totesi tiedotteessa, että ”uusi Tippa tulee aiheuttamaan kaikenlaisia fiiliksiä”, joita sitten seurasikin.

T:n poistaminen oli performanssi edellisen performanssin perään. Tiedotteiden kommentteja ei ole tehty uskomista varten, joten ihan sama, vaikka Tippa kertoi ”uineensa syvissä vesissä”. Asiat vain ovat, miltä näyttävät – eli artistibändin kasvojenkohotukselta. Emoräppi oli tehnyt edeltävän vuoden aikana ällistyttävän nousun Soundcloudista Billboardin kärkeen.

Niin kävi Suomessakin. Suomalaisella räpin ja rock-iskelmän keskellä kasvaneella nuorisolla oli viimein teini­angstilaulu, jonka särökitaroihin hukuttaa oma ulkopuolisuutensa. Turha puhua perässäjuoksemisesta tai uusista ilmiöistä, Tippa on Apulannan henkinen sukulainen jos jotain.

Juuri siihen intro viittaa. Säkeistössä paholainen vaanii Marko Haaviston suomihitin sanoin. Itsemurhamaininta on nyökkäys Amerikan-nuorisolle, ja kertosäe radiokelpoinen.

Ihmisten vaatiessa Tippaa viiltämään ranteeseensa 4 REAL todisteeksi päämääristään, kappale yllätti kaikki ja oli päiväkausia Suomen Spotifyn ykkönen.

Ylipäänsä vaatimukset olivat turhia, vaikka emme ole voineet tietää itkeekö Tippa matkalla pankkiin vai nauraako hän kulkiessaan terapiaan.

Tippa-T:n tuotannon yhteydessä on keskitytty vuodesta toiseen puhumaan lähinnä ”pimppien paukutuksesta” ja siitä, onko se ok vai ”ongelmallista”. Käytännössä ketään ei ole kiinnostanut hänen teksteistään välittyvä jatkuva epävarmuus.

Vuoden 2014 Retardix-singlellä uho jo rakoili, ja tunne-elämän vaikeudesta tuli julkista: ”Mä soitan / sä vastaat / nähääks / joo”. Kappale oli melodioitaan myöten viime syksyn emoräppihitti kolme vuotta etuajassa, jos Tippa olisi vain soittanut kitaraa. (2018 remix, anyone?)

Vaikka artistinimi on vaihtunut, Satutat mua jatkaa tätä saagaa. Sen tärkeimmät rivit kuullaan kertosäkeessä: ”Ei ne muut kai oo niiku mä / niiku muut en oo kotosin täält / kerro pliis mitä teen tääl enää / jos en kelpaa sulle tällaisena”.

Se on perinteistä angstia ajalta, jolloin se ei vaatinut rikkinäisten prinsessojen kirjaimellisuutta, sosiaalipornoa tai Xanaxia, jolla Tipan yhdysvaltalaiset vastineet ovat päätyneet otsikoihin. Tipan toive on silti sama kuin heillä ja niin monella teinillä ja vähän vanhemmallakin: hyväksyntä.

Ja sen jos jonkin vuoksi kannattaa vaihtaa tyyli.

#2: Ruusut – Glitchit

Kesähitti ilman kesää

Teksti: Joni Kling

Kun Ruusujen kappale Glitchit julkaistiin huhtikuussa, se oli kesähitti ilman kesää. Parfymoitu kosteuspyyhe, joka repäistään pakkauksestaan. Outo kattaus internetin pöytälaatikoista, joka toimii uutta herättelevänä aistiräjähdyksenä.

Siinä oli sopivassa suhteessa samaa kahjoutta kuin Pet Shop Boysin Go Westissä sen ilmestymisajankohtana. Biisi oli epätodennäköinen, mutta kuitenkin täysin aikaansa istuva. Toisaalta kappaleessa oli sisäänrakennettuna Dave Fridmannin tuottaman alkuaikojen MGMT:n pursuava energia: orgaanisesta maaperästä kasvavia sähköisiä kukkia.

Ruusujen musiikki tuntuu olevan tarkoituksellinen antiteesi kotimaiselle elektroniselle popille maksimalismissaan, jota meillä ei juuri ole harjoitettu. Kentällä on perinteisesti turvauduttu skandinaaviseen niukkuuteen ja pitäydytty suoralinjaisesti romanttiseen syntikkapoppiin nojaavassa jatkumossa. Tyylikkäästi istuva säästeliäisyys on ollut hyve. Siihen verrattuna Ruusut on kaikkialle levällään oleva anomalia.

Yhtyeessä vaikuttavat muun muassa Ringa Manner (The Hearing) ja Miikka Koivisto (Disco Ensemble, Hisser), joiden aikaisempaan tuotantoon verrattuna Ruusut tuntuu irtiotolta ja jopa projektilta, jonka lopputulosta ei kokeellisuudestaan johtuen vielä kykene ennustamaan.

Juuri nyt Ruusut tuntuu etenevän omalla asemaenergiallaan, jonka päälle lisätään kierroksia niin anteliaalla kädellä, että syntyy kuulijansa hukuttavaa musiikkia. Se on 2010-luvun hypnagogiseen aistiärsykepakkomielteeseen nojaavaa ja psykedelian paletilla leikittelevää, mutta silti johonkin arkiseen ja lähestyttävään kiinnittyvää. Kitchen sink -trancea, jota suomeksi laulettu tajunnanvirta täydentää.

Manner kuulostaa lakonisemmalta ja pilkottu laulunsa enemmän sinne tänne ripotellulta hälyltä kuin The Hearingin laajoja tunneskaaloja maalailevaan ilmaisuun tottuneelle. Vaikutteet puolestaan ovat yhtä aikaa katu-uskottavuutta ja tavanomaisuutta yhdisteleviä. Ne leikkautuvat toisiinsa saumatta, kuten aiemmalla Käärmeen sisällä -raidalla, jossa Arja Koriseva -lainan tunnistaminen vie hetken.

Glitchit voisi olla soundiensa puolesta peräisin Björkin Postilta (1995), mutta samalla se on ensimmäinen onnistunut, uudelleen henkiin herätetyn 1990-lukulaisuuden lokalisointi, joka tuntuu viittaavan johonkin kotimaiseen, jo olemassa olevaan perintöön.

Kun jo tovin aikaa sitten aallonharjansa ylittänyt PC Music -eurodancesoundi kaipaa selvästi päivitystä seuraavaan kehitysvaiheeseensa, tapahtuu se siirtämällä referenssipiste suomalaiseen paikallismaisemaan, jossa 90-lukulainen new age -vaikutteinen happotekno voisi yhtä hyvin olla Movetronin maakuntadancea.

Myös Koiviston toinen konemusiikkiprojekti Normal Life on nojannut äänimaailmaan, joka tuntuu yllättävän tutulta ja samalla epäsuomalaiselta: se voisi olla samanaikaisesti vanhaa Prodigya ja Waldo’s Peoplea.

Soundissa on osuttu eksoottiseen taitepisteeseen; se on peräisin ajalta, jolloin modeemin valintaääni yhtäkkiä yhdisti kulttuurisen geenipoolimme muuhun maailmaan.

#3: Vesta – Fakin Rockstarr

Eläköön, älyn kevät!

Teksti: Susanne Salmi

Herkkä älyllisyys ei tunnetusti ole kovin myyvää, mutta tänä keväänä asiat ovat toisin. Siitä on kiittäminen Vestaa, joka on kuin varkain onnistunut kirjoituttamaan nimensä festivaalijulisteisiin isoilla kirjaimilla, myymään klubikeikkansa loppuun ja sysäämään levynsä listojen kärkeen.

Debyyttilevyn Fakin Rockstarr on suomalaisen popin kentällä suunnannäyttäjä, johon tiivistyy artistin ympärillä pyörivän hypen epätodennäköisyys. Miten jokin näin vieras ja outo voi yhtäkkiä olla näin mainstreamia?

Siinä missä aiemmat hitit Sun katu ja Ota varovasti mahtuvat vielä valtavirtapopin konventionaalisiin raameihin, Fakin Rockstarr on jotain tyystin muuta. Se on yhdistelmä tappavan tarttuvaa hokemaa ja nyrjähtänyttä tuotantoa, josta on vaikea saada otetta vielä usean kuuntelukerran jälkeenkään.

Juuri kun kappale vaikuttaa asettuvan raiteilleen, kaikki vinksahtaa: stadionhenkinen pauhu muuttuu rikkinäisen soittorasian kilkutukseksi, ja kuulijalta unohtuu, millaisessa maailmassa hän vielä hetki sitten oli. Kolmeminuuttiselle popkappaleelle se on hyvin epätyypillinen ja epäradioystävällinen käänne – ja juuri siksi niin oivallinen.

Voisiko kotimaisen popin tulevaisuus ollakin kiehtovassa hulluttelussa? Ulkomailla outoilu on jo valtavirtaa Kanye Westin ja Kendrick Lamarin kaltaisten luovien nerojen ansiosta, mutta Suomessa laji on vielä lapsenkengissä. Kenties Vestan menestys enteilee uuden ajan alkua.

Kiinnostavaa on myös se, miten näinkin lyyrinen musiikki on löytänyt tiensä edm-voittoisille hittilistoille. Samalla kun suomen kieli rapistuu ympärillä, Vesta briljeeraa värikkäillä sanavalinnoilla (kuten tämänkin kappaleen yökyöpeli ja lähellä hellä) ja huolellisesti kirjoitetuilla tarinoilla. Sillä tarinoita ne nimenomaan ovat – taiten rakennettuja pieniä runoja, joihin kuulijan on helppo sijoittaa itsensä. Vaikka mediassa taivastellaan Vestan lyriikoiden henkilökohtaisuutta, niiden vetovoima piilee siinä, että kertoja voisi itse asiassa olla kuka hyvänsä.

Vestan sanoitusten kuunteleminen tuntuu vähän samalta kuin hyvän aikakauslehden lukeminen. Muuhun listapoppiin verrattuna se on kuin vaihtaisi Me Naisten ihmissuhdejutut New York Timesin vastaaviin: triviaalit tarinat rakkaudesta tai sen puutteesta alkavat yhtäkkiä kiinnostaa ketä tahansa, kun ne kerrotaan riittävän nokkelasti. Eläköön, älyn kevät 2018!

Toisaalta Fakin Rockstarr välttää näppärästi tunteikkuuden sudenkuopat: kun pöytään tilataan samppanjaa ja tahdotaan ”knulla som en rockstar”, elämä ei tunnu liian vakavalta. Se on runoilijan kädenojennus jonnekin JVG-kansan ja viimevuotisen Post Malone -hitin suuntaan – taktisesti välkky valinta.

Tästä kevyestä laskelmoinnista huolimatta Vesta on perinteisistä kahleista vapaa: hänen ei ole tarvinnut ahtautua siihen lokeroon, johon naispuoliset popmuusikot on haluttu tunkea. Vesta ei ole miehistä yleisöä viihdyttämään suunniteltu tuote tai tanssityttö vaan omaehtoinen artisti, joka tässäkin kappaleessa tekee tosiasiat selviksi: juhliminen on hauskaa, seksistä voi vitsailla eikä ketään tarvitse sen kummemmin kumarrella.

#4: Pyhimys feat. Vesta – Kynnet, kynnet

Tunnettuus ja tunne

Teksti: Heini Strand

Osa räppipäistä saattoi höristää korviaan viime syksynä, kun Pyhimyksen biisi Kynnet, kynnet julkaistiin. Suomiräp on vallannut radiot ja televisiot jo tovi sitten, mutta nyt soittolistoilta kuului kuuntelua vaativa räp. Miten on päädytty tilanteeseen, jossa suosittu suomiräp kuulostaa tältä:

”Rakkautta ois, muttei keinoi sen ilmasuun / Feministeille Fazerin sinistä / Potentiaalin ja potenssin hiljasuus / Syöttää subjektille Pfizerin sinistä.”

Ensin jäljet johtavat Pyhimykseen. Pyhimys taitaa sanat. Hän pudottelee nimiä ja käyttää kulttuuriviittauksia Kake Randelinista beta cuck fight clubiin. Riippuen sukupolvestasi toinen niistä on tuttu ja toinen vaatii goog­lausta.

Lisäksi Pyhimyksen riimit ovat selkeitä, täynnä selväsanaista suomea. Samaan aikaan ne sisältävät virkistäviä vertauskuvia ja yllättäviä skenaarioita. Tuntuu kuin ymmärtäisi, muttei ihan – ainakaan ennen kuin on kuunnellut biisiä lisää.

Pyhimys on kuitenkin vain yksi Mikko Kuoppalan rooleista. Räppärin lisäksi Kuoppala on ainakin biisintekijä ja levy-yhtiön a&r. Näissä tehtävissään Kuoppala on varmasti saanut enemmän vihiä suositun musiikin anatomiasta kuin vain riimejä rustatessaan. Hyvä musiikki on toki makuasia ja löytää toivottavasti aina kuulijansa, mutta hitin muotoutumiseen tarvitaan ehkä muutakin kuin läjäpäin lykkyä.

Soolo-Pyhimys on samastuttava henkilö, eikä mikään genreräppäri. Kliseisiä hahmoja Mikko Kuoppala saa esittää Teflon Brothersissa ja Lika-Akina, joten soolomateriaalin voisi siinä mielessä tulkita olevan inhimillisintä kamaa, lähinnä häntä itseään. Samastuttavuus ja illuusio henkilökohtaisuudesta tekee Pyhimyksestä helposti lähestyttävän.

Pyhimyksen suosio ei ole edellä mainitusta huolimatta ilmiselvää. Niin suomalaiskansalliseen kuin suomiräpin eetokseen sopisi parhaiten puhe kovasta työstä ja rakkaudesta lajiin. Ja jep, onhan Pyhimys otellut suomiräpin kehissä jo yli kymmenen vuotta. Mutta niin on nykytekijöistä moni muukin, ja vain harva heistä on saavuttanut kansansuosiota alan arvostuksen rinnalle.

Kiitos Teflon Brothersin, soittolistat, täydet keikkayleisöt ja tarttuvat kertosäkeet ovat Pyhimykselle tuttuja ennestään. Vaikkei Pyhimys ole ikinä hyväksynyt Tefloneiden musiikillista vähättelyä, hän on kertonut Tefloneiden jäsenten tekeytyvän hahmoina itseään tyhmemmiksi. Jos se on pohjustanut Pyhimyksen tunnettuuden Kynnet, kynnet -biisin suosiolle sopivaksi, mikäs siinä.

Ja sitten siellä on Vesta. Ihana, ihana Vesta. Hänen äänensä on kuin Paula Vesalan: se tuo mihin tahansa biisiin rosoa, johon kuulija voi tarrautua. Kun hän laulaa ”En sopeudu, auta / Jotain puuttuu, ote lipsuu / Ei ilman kynsiä saa tartuttuu”, usea kuulija sulaa siihen.

Vestan ääni tuo biisiin sen kipeästi kaipaamaa tulkintaa ja tunnetta. Vasta Vesta tekee biisin melankoliasta yhteistä ja omaa. Hänen ansiostaan Pyhimystäkin kuuntelee paremmin kuin ilman häntä.

Lopulta Vesta on suurin syy sille, että biisistä on tullut niin iso crossover-hitti kuin se on. Miljoonia kuuntelukertoja ja tuttu kertosäe niillekin, jotka eivät suomiräpistä välitä.

#5: Paperi T – Kaikki on hyvin

Onko kaikki hyvin?

Teksti: Mikael Mattila

Kun Hjallis Harkimo julisti eroavansa kokoomuksesta ja perustavansa setämiesystävineen ”liikkeen” politiikan ”korjaamiseksi”, piti kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo tiedotustilaisuuden, joka muistutti amerikkalaisten poliisisarjojen ”täällä ei ole mitään nähtävää” -lorua. Yleensä moinen lause tarkoittaa: ”nyt on muuten kaikki ihan päin persettä”.

Politiikkaan ja rakkauteen liittyy lähes aina performatiivisuus ja sen kautta tapahtuva riskienhallinta. Lause ”kaikki on hyvin” on suunnilleen yhtä valheellinen sekä mikrofonipuskalle valtiosalissa että mielitietylle viereisellä tyynyllä. Ensimmäinen askel kohti kriisiä.

Viime aikoina sidosryhmissäni on puhuttu erinäisistä musiikillisista ansoista. Termillä tarkoitetaan suunnilleen sitä, että joku toimija jumahtaa tiettyyn – usein ympäristön kanssa yhteistyössä luotuun – konseptiin, joka alkaa määrittää artistin tuotantoa liiaksi.

Paperi T:n ansa on luotu emotionaalisuudesta, kulttuuriknoppailusta ja abstraktiopyörittelystä. Siksi häntä on helppo parodioida ”keksi omat Paperi T -lyriikat” -tyylisillä internetin huumorilangoilla. Ansa-ajatusta ei myöskään pysty välttämään, kun lukee Kaikki on hyvin -albumin biisilistaa: Muusa, Yli, Muutos, Sinä jne. Eroräpiltä kuulostaa – jo toistamiseen!

Kaikki on hyvin käsittelee tilannetta ennen eroa. Vaikka aihe on tuttu, yrittää kappale tehdä kaikkensa pyristelläkseen eroon aiempaa levyä määrittäneistä, konseptuaalisista ansoista. Biisi on vapaa sen syvemmistä viittauksista tai ajatusrakenteista. Tämäkin sopii levyn lukuohjeeseen, jossa puhutaan ”self-helpistä ihmisille, jotka vihaavat self-helpiä”.

Rumban kriitikkoraadissa kappaleen suoraa tunnepuhetta pidettiin naistenlehtimäisenä. Ottamatta kantaa siihen, oliko tämä lainkaan Paperi T:n tavoite, ei luonnehdinta tunnu kovin väärältäkään.

Mediakulttuurissa, joka korostaa yksilön subjektiivisia kokemuksia ja jossa Youtube-julkkikset nousevat roolimalleiksi vain olemalla olemassa ja reflektoimalla omia henkisiä peikkojaan kameralle, tuntuu Paperi T toimivan kappaleen kautta ilmiön jos nyt ei analyytikkona, niin ainakin viestinviejänä.

Naistenlehdet taas rakentuvat tunnevatvonnalle. Ne ovat kanava, jonka kautta ”miehetkin”, kuten petteriorpot tai jerekaralahdet, voivat paljastaa ”inhimillisen puolensa”, ja tätä kautta voittaa puolelleen joko kerran menetetyn tai täysin uuden yleisön. Ja saada ehkä Maria Veitolan kutsumaan heitä idoleikseen.

Kaikki on hyvin ennakoi sitä skenaariota, joka toteutuu eron uhan jälkeen – oli kappaleen kuvaaman kriisin lopputulema mikä hyvänsä. Voin hyvin kuvitella kertojahahmon pyörittelevän kuvitteellisessa naistenlehtiasetelmassa jonkinlaisia ”virheistä on opittu” -latteuksia ja vannovan, että kommunikoi jatkossa selkeämmin.

Mutta – toisin kuin poliitikot usein väittävät – kaikissa konflikteissa riitelevät aina ensisijaisesti ihmiset eivätkä asiat. Siksi sekä Petteri Orpo että Paperi T sanovat jatkossakin kaiken olevan hyvin.

#6: Gettomasa – Lössi
Teksti: Heini Strand

”Mikä vitun gang gang squad squad? / Vitun pelle, se on mun lössi!” Gettomasa on omien sanojensa mukaan pelannut suomiräpin läpi. Senpä takia hän ei pelkää kääntää gangeja ja squadeja suomen kielelle ja tehdä lössistä sopivasti aggressiivisen biisin. Lössin uho ei ole tuhoavaa vaan nostattavaa ja pääosin rakentavaa. Muutoin biisin teema on räpille varsin perinteinen, vahva homososiaalisuus eli oman kaveriporukan korostaminen. Gettomasan luottotuottaja Ruuben tukee riimejä tuhdilla bassolinjalla ja välihuudoilla. Vielä kun se vaginalla vähättely loppuisi, askel eteenpäin olisi jo juoksua.

#7: Slim Mill – ADHD
Teksti: Oskari Onninen

Slim Millistä osataan sanoa vain, että hänen musiikkinsa olisi ”outoa” ja jotain, mitä ”täysi-ikäisten on mahdoton ymmärtää”. Aikamoisia harhaluuloja molemmat. Slim Mill on paljon perinteisemmällä tavalla lahjakas räppäämään kuin ölinään ja irtotavuihin viehtyneet true-nuorisolaiset. ADHD on amispopin evoluution suora seuraava vaihe: uuden sukupolven Corolla-miesten eurojunttausta. Pohjavire vain on synkkä. ”Sekasin, sekasin, pakka on sekasin”, Slim Mill hokee ja toivoo, että joku auttaisi häntä ja hänen kaltaisiaan.

#8: Ibe – Viraali
Teksti: Tuomas Aflecht

Emo teki ennustetun uuden tulemisensa, mutta räpin avustuksella. Suomessa tyyliä edustavat puhtaimmillaan ja parhaimmillaan Iben ja Melon kaltaiset artistit. Ibeä on verrattu Drakeen, ja Viraalilla se käy järkiinsä: on oltava monipuolinen ja hallittava sekä herkät pop-biisit että jykevät rap-tykitykset. Syvälliseen debyyttiin verrattuna Viraalilla on äänessä kuin eri artisti. Nyt ei herkistellä vaan uhotaan.

#9: DJ Kridlokk – Varaani
Teksti: Markus Hilden

Vuoden nerokkaimpiin kappaleisiin lukeutuu eittämättä ristisana-ajattelua ja Migosin tavulaskenta-räppäystä yhdistävä Varaani, jossa on sanoituksellisia oveluuksia enemmän kuin suomiräpissä keskimäärin kuukaudessa edes havaitsee. En osaa lainkaan päättää, mikä huipuista on suosikkini. Ehkä ”Karpon vanha niittirotsi, karboniitti / Stöö kyllästyny satanisti, nyt riitti”. Soundi on kuin kauhuelokuvasta, jutut sanaristikosta. Tällaiselle älykköräpille pitäisi olla enemmänkin tilausta.

#10: Seksihullut – Paniikki tunnelissa
Teksti: Mikael Mattila

Seksihullut on kotimaisen punkin kreisikomedia. Enemmän siinä on kuitenkin Poliisiopistoa kuin Pulttiboisia, mikä kuuluu myös bändin uutukaissinkulla. Kappaleen hilpeä kantriklenkkaus esitetään jo itsessään b-elokuvana, joka ”ei Oscareita kahminut”, mutta on silti ”aidompi kuin muut yhteensä”. Absurdi kauhun tasapaino on samankaltaista kuin bändin kitaristin ja biisintekijän Jyrki Nissisen sarjakuvissa. Tyylilajissaan virkistävää, jopa avantgardistista!

Kappaleet löytyvät alta Spotify-soittolistana. Jatka lukemista ulkomaiseen listaukseen tästä klikkaamalla.