Anssi Kelan Nummela 20 vuotta – arviossa ylistettiin, kolumnissa raadeltiin

Kerrankin ei ole vähättelyä sanoa, että albumi sai ristiriitaisen vastaanoton.

02.03.2021

Anssi Kelan soolouran debyyttilevy, ja yksi Suomen kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista, Nummela julkaistiin päivälleen 20 vuotta sitten. Tästä merkkipaalusta innostuneena pengoimme arkistoista Rumba-lehden vuosikertaa 2001. Itse albumi sai varsin suopean vastaanoton Mäkäräisen levyarviossa, joka löytyy numerosta 5/2001. Ääni muuttui kellossa, kun päästiin kesän yli ja Kelan kappaleet jatkoivat radioaaltojen dominointia. Poppelin varjossa -kolumnissaan (21/2001) Samuli Knuuti purkaa sanoiksi antipatiansa artistia kohtaan. Lue alta arkistotekstit.

Ylitulkintojen vuoksi lienee paikallaan myös muistuttaa, että Knuuti ja Kela kohtasivat haastattelun merkeissä karting-radalla seuraavan albumin julkaisun kynnyksellä, ja Kela pyysi Knuutin haukkumaan musiikkiaan Singlet 2000–2010 -kokoelmalevynsä kansilehtiin.

Anssi Kela
Nummela

RCA/BMG
8

Mikan faijan BMW:llä radiosoittosuosikiksi noussut kolmannen polven muusikko Anssi Kela on tehnyt yhden komeimmista kotimaisista debyyttilevyistä pitkään aikaan. Tai onhan Kelan lauluja julkaistu aikaisemminkin, mutta silloin mies oli osa vähän linjattomaksi jäänyttä Pekka ja Susi -bändiä, joka kuitenkin voitti jopa Rockin SM -kisat joskus kymmenen vuotta sitten.

Noista ajoista on kuitenkin tultu kauas. Nummela soi terävän modernisti ja minimalistisesti. Ja vaikka Kelan sävelkynästä lähteekin kauniita melodioita, nousevat pääosaan raymondcarvermaisen tai anttihyrymäisen tarkat, arjesta ammentavat tarinat. Niissä tehdään pikkurikoksia, sorrutaan päihteisiin tai koetaan tiheitä hetkiä Lapin rundilla tammikuisena yönä. Päätösraita Nummela kiteyttää levyn rakennusaineet: henkilökohtaiselta maistuva tarina kasvaa kaikille aukeavaksi kollektiivisen muistin päivitykseksi.

Kela ei ole kuitenkaan mikään Bruce Springsteen – siis ainakaan soundillis-sovituksellisesti. Mikäli J.J. Cale olisi pari-kolmekymmentä vuotta nuorempi, voisi jälki olla tällaista. Jukka Immosen ja Ripa Eskolinin kanssa työstetty albumi soi rytmeiltään rohkeasti hiphoppia, mutta muuten on jätetty ilmaisuun juuri J.J. Calen tyylistä niukkuutta. Pääpaino sovituksissa on akustisella kitaralla, jota tuetaan tarpeen mukaan vaihtelevilla koskettimilla ja kilistimillä. Useimmiten ratkaisu toimii upeasti, erityisesti avausraita Kaksi sisarta ja kuvaavasti nimetty Esko Riihelän painajainen hyötyvät tästä ekonomisuudesta.

Bändin livenä nähneenä kaipaisin kuitenkin muutamaan biisiin keikalta tuttua rouheampaa ja rankempaa otetta. Esimerkiksi ”Mikan faijan BMW nro 2”, Puistossa, jää muuten toimivan Kissanpäivät-biisin kanssa turhan lähelle seinäpaperia.

Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja. Nyt kun uskaltaa taas avata suomalaista poppia soittavan radiokanavan.

Onhan se kiva kilahdusääni Kahdessa sisaressa Ziposta kotoisin?

Mäkäräinen

Kolumni: Nummelan puistotätiblues
teksti: Samuli Knuuti

Runsas kymmenen vuotta sitten nuori ja vihainen Manic Street Preachers nostatti kohua lausunnollaan ”Inhoamme Slowdivea enemmän kuin Adolf Hitleriä”. Adolf Hitlerin rikokset me toki tiedämme. Mutta mikä oli Slowdiven rikos? Se teki My Bloody Valentinen ja Cocteau Twinsin inspiroimaa unipoppia, jossa raastavasta feedbackistä veistettiin kitkeränsuloisia popkonvehteja. Mutta Slowdive ei ”sanonut” mitään, ei musiikillaan eikä haastatteluillaan. Ja sekös Manicseja sieppasi.

Nyt Hitler on Historiaa ja Slowdive vain historiaa. Silti Manicsien lausunnossa tiivistyy edelleen se, mikä popmusiikissa ja sen diggailussa on oleellista: tietynlainen suhteellisuudentajun puute. Jos pop todella merkitsee jotakin kuulijalle, siitä on voitava myös tuohtua yli kaikkien mielekkäiden mittasuhteiden.

Mistä tulikin mieleeni seuraava asia. Minä nimittäin inhoan Anssi Kelaa enemmän kuin Osama bin Ladenia. Okei, myönnettäköön, Osama ei todennäköisesti ole hyvä jätkä. Viidentuhannen viattoman ihmisen murhaaminen, kansainvälisen terrorismiverkoston rahoittaminen ja hieman takapajuiset ja suvaitsemattomuudelta haiskahtavat mielipiteet naisten ja vähemmistöjen yhteiskunnallisesta asemasta kielivät ikävistä luonteenpiirteistä ja kaiken kaikkiaan tyypistä, jonka viereen ei tekisi mieli istua ruuhkabussissa – tai Atlantin ylittävällä lennolla.

Silti Osama ei ole tehnyt ”minulle” mitään pahaa. Ketään minun ystävääni tai sukulaistani ei ole tarvinnut kaivaa raunioista esille. Niinpä Osama on minulle vain yksi sähköisten tiedotusvälineiden luoma myytti, kokoelma pisteitä kuvaruudulla, pieni tamagotchi jota kuuluu hoivaamisen sijaan vihata. Jos ryhtyisin oikeasti vihaamaan Osamaa, minun täytyisi uhrata sappeani myös kaikkiin Etelä-Amerikan huumekauppiaisiin, Afrikan verenhimoisiin heimopäälliköihin, kiihkofundamentalisteihin ympäri Aasiaa, Belgian pedofiileihin ja niin edelleen. Siihen taas minun viharesurssini eivät riitä.

Anssi Kela taas on ihan toinen juttu. Viimeisen kuuden kuukauden ajan olen saanut kärsiä Nummela-albumin kitkeristä hedelmistä linja-autoissa, lähikaupan hedelmätiskillä, keskiolutkuppiloissa, toimistossa, kotitelevision äärellä, surkeissa kotibileissä, takseissa ja kerran jopa Pietarin keskustaan pystytetyn piraattikojun ämyreistä. Kyse on siis todella vakavasta loukkauksesta, minun reviirilleni tunkeutumisesta, julkisen tilan röyhkeästä kahmimisesta omaan käyttöönsä. Minua ei huoleta se, että pian joudumme avaamaan kaiken ulkomailta tulleen postin muovihansikkaat kädessä. Minua huolettaa se, etten voi enää rauhassa kopeloida tomaatteja lähimarketissa ilman että Nummelan oma poika saastuttaa kulutusjuhlaani omilla vakavilla kertomuksellisilla viisuillaan betonilähiöiden kovaosaisista.

Analysoidaanpa silti tarkemmin. Mitä Anssi Kela on tarkkaan ottaen tehnyt ansaitakseen tämän vihan, tämän kolumnin? Vaikka minä otan tämän asian henkilökohtaisesti, Anssilla ei siihen pitäisi olla syytä. En ole koskaan tavannut Anssia, mutta minulla ei ole mitään syytä olettaa hänen olevan mitään muuta kuin perushyvä tyyppi. Se, että hänen julkinen kuvansa ärsyttää minua, kertoo enemmän minusta kuin hänestä.

Julkisuudessa anssi on esiintynyt annostellusti, hillitysti ja fiksusti. Toisin kuin monet Suomi-rockin suuret nimet, hän ei vaikuta luonnevikaiselta. Olen aina inhonnut Martti Syrjää, koska hän on haastatteluissaan aina vaikuttanut omahyväiseltä ja selkärangattomalta.

Ismo Alangossa minua ärsyttää holtiton besserwisserismi ja päivän muotitermien ironisen hokemisen sekoittaminen oikeasti älykkääseen kulttuurikritiikkiin. Juice taas… no, Juicesta taas voi sanoa vain, että Juice on Juice, mikä on paitsi kiistattomasti ja loogisesti totta myös helvetin pahasti sanottu.

Ei, Kelassa itsessään ei ole mitään vikaa. Hän vaikuttaa vakavalta ja mukavalta nuorelta mieheltä, joka varmasti palauttaa kaikki lainaamansa kirjat. Kela ärsyttää minua hahmonakin vain musiikkinsa kautta – samoin kuin J. Karjalainen, joka varmasti on hänkin mukava mies mutta joka kantaa taakkanaan jukeboksillista rikoksia ihmisyyttä ja suomalaisia radionkuuntelijoita kohtaan.

Kun persoonasta ei löydy moittimista, on tehtävä jotakin mikä on musiikkitoimittajalle kovin harmillista. On etsittävä syytä musiikista. Anssi Kelan koko Nummela-albumi jatkaa hyvin kiinteästi suomalaisessa popmusiikissa aina hyvin arvostettua traditiota kertoa laulussa tarinan tai tarinoita. Tällaisessa sinänsä kauniissa poplaulu pienoisnovellina -ajatusmallissa on yksi paha ongelma – yhteen lauluun mahtuu nimittäin aivan älyttömän vähän sanoja. Näin alusta loppuun laukattu tarina kuulostaa kovin banaalilta, pelkältä referaatilta jostakin jutusta, joka tapahtui jollekin tutun tutun tutulle, jota ei tunne ja josta ei voisi vähääkään välittää.

Mikäli haluaa tehdä poplaulusta novellin, on suoritettava tylyjä valintoja: on päätettävä mitä jättää pois, sillä usein juuri aukot tekevät pienoisnovellista kiinnostavan. Otetaan epäreilusti esimerkiksi kaksi lajityypin kiistatonta mestariteosta: Leevi & the Leavingsin Itkisitkö onnesta ja Zen Cafén Eipä tiennyt tyttö. Nämä kestävät satojakin kuuntelukertoja, koska kiehtovasti aukotettu epätäydellinen tarina täydentyy (tai tulee uudelleen tulkituksi) jokaisella kuuntelukerralla. Näiden kappaleiden kontrasti esimerkiksi Kelan kesähittiin Puistossa on julma ja jyrkkä. Laulun tarina 16-vuotiaan huumehemmon (hui!) ja konkurssin tehneestä kauppisgiltsin yhteisestä rikoksesta sisältää poplauluksi aivan älyttömästi sanoja, mutta ei kerro meille mitään. Kömpelösti riimitetyt ja maneeristen sanajärjestysten raskauttamat säkeet, kuten ”Kaunis nuori nainen Laura on / Käytyään kauppaopiston / Päätti oman firman perustaa / Haki ison lainan pankistaan” eivät kerro meille mitään muuta kuin sisältönsä; ne eivät kerro meille, mitä erikoista näissä henkilöissä on ja miksi meidän pitäisi heistä välittää. Eikä laulu edes vastaa koko pienoistarinan ainoaan mielenkiintoiseen kysymykseen: kuinka ihmeessä laulun Pete ja Laura ovat alun perin tutustuneet?

Ehkä Kela on laulussa itsekin tietoinen valitsemiensa yksityiskohtien merkityksettömyydestä, koska hän lisää lauluun kertosäkeellään myös niin sanotun yleisen, filosofisen tason. ”Maailma matkaa radallaan / Päivä nousee uudestaan – – Ja kaikki kaunis katoaa / Kaikki kuolee aikanaan”, laulaa elegisesti naislaulaja. Mikä puolestaan oikeuttaa pohdiskeluun taipuvaisessa kuulijassa seuraavan akateemis-filosofisen kysymyksen: Mitä helvetin tekemistä näillä runotytön kirjelaari -viisauksilla on koko laulun tarinan kanssa? Mitä informaatioarvoa niillä on? Miksi tällaisia hissioven alta mahtuvia latteuksia pidetään eleettömänä zenmäisenä viisautena, vaikka se on samanlaista ruikutusta kuin jos tekisi laulun siitä, että bussit ovat aina myöhässä, ja sitten kun sytyttää savukkeen, niitä huristaa pysäkille kaksi yhtä aikaa.

Kaikista sietämättömintä on kuitenkin Kelan perihumanistinen, laimeasti ymmärtävä asenne tarinoidensa henkilöitä kohtaan. Mainitsemissani Leevi & the Leavingsin ja Zen Cafén kappaleissa kiehtoo myös laulun kertojan asenne hahmojaan kohtaan: Sundqvistin burleskiin ivaan sekoitettu sympatia ja Putron taitava säälin ja halveksunnan kaksoisvalotus. Mutta Anssi Kela – joka pohjimmiltaan on rumpukoneen ostanut Edu Kettunen – esittää syrjäteille suistuneet antisankarinsa varoittavina esimerkkeinä, joita laulun kirjoittaja kuuntelee huolestuneena mutta ymmärtäväisenä kuin seurakunnan nuorisotyöntekijä keskiolutkorin varastanutta tarkkisnuorta.

Enemmän kuin laulujensa tekijä Kela on niiden puistotäti: hänen käsissään tragiikka ja velttoa ymmärrystä vahvemmat tunteet haalistuvat rippikoulumateriaaliksi, pysähdyttäviksi opetusvideoiksi. Hän tekee musiikkia aamunavauksiin ja vanhempainiltoihin; hänen laulujaan soitetaan Radio Suomessa ja Novassa silloin kun halutaan kertoa keski-ikäisille asuntovelallisille mitä Suomi-rockiin tätä nykyä kuuluu; hänen levyjään ostavat lahjaksi hyvää tarkoittavat kummitädit ja -sedät, vaikka Slipknot-paitainen lahjottu on jo matkalla divariin ennen kuin lahjapaperit ovat ehtineet pudota lattialle.

No, ainakin Kela on nostanut Nummelan kartalle. Siksi varoitus onkin paikallaan. Älä vaan muuta Olariin, Anssi. Sitä ei täällä hyvällä katsottaisi. Täällä ollaan valmiita, kunnan rajoja vartioidaan tiiviisti. Pidä varasti. Pysy loitolla. Ihan omaksi parhaaksesi.

Lisää luettavaa