Anna Brotkin vertailee jälleen mielenkiintoista coveria alkuperäiseen kappaleeseen. Blogisarjassa on vuorossa Ane Brun, joka teki vuonna 2008 mainion version Alphavillen Big in Japanista.
Teksti: Anna Brotkin
Kun Ane Brun tarttuu kitaraan, sulkee silmät ja avaa suunsa, ollaan aika kaukana neonväreissä sykkivästä synapopista. Silti Brunen ja kasaribändi Alphavillen maailmat kohtaavat, sillä ne molemmat ammentavat samasta paikasta: jostain menetetystä. Eivät voitosta ja riemusta vaan kaikesta siitä, mikä jää niiden jälkeen jäljelle. Ja juuri siksi lopputulos on sydäntäsärkevän kaunis, kun Brun tarttuu bändin suurimpaan hittiin, vuonna 1984 julkaistuun Big in Japaniin ja antaa mennä.
Siinä missä kasaribileiden soittolistaan upotettuna alkuperäinen aiheuttaa lähinnä kertosäettä kannattelevien tonight– ja alright -sanojen kilpahuutoa, Brun puhaltaa biisin tarinaan sielua ja syvyyttä. Kun syntikat eivät enää sumenna ajatuskenttää, ei voi olla kuuntelematta lyriikoita tai ymmärtämättä mitä Brun yrittää kertoa. Haaveemme ovat niin suuria, ettei todellisuus koskaan tyydytä meitä. Satutamme itseämme jatkuvasti jonkun paremman toivossa.
Teininä mietin, miksi Big in Japanin kertosäkeen lyriikat ovat niin hölmöt. Aika harva ihminen on suosittu Japanissa, niin että kuinka universaalia tämä tällainen voi oikein olla? Eikö laulujen kuuluisi kertoa tavallisen ihmisen eikä jonkun supertähden elämästä? Kuka tähän voi samaistua? Brunin laulamana nämä kysymykset poistuvat, sillä hänen versiossaan tuo joku on lihaa ja verta. Kuvitelmissaan big in Japan ja todellisuudessa jotain pienen pientä kaikkialla.
Laulu on täynnä kaihoa, murskaantuneita unelmia, suurten kuvitelmien viimeisiä saarekkeita. Kun Brun laulaa ”Where the eastern sea is so blue”, lauseeseen ja sen väriin kiteytyy kaikki oleellinen. Siellä jossain muualla piti olla kauniimpaa, mutta ei olekaan. Jos alkuperäisen kohdalla ilmoilla on jos jonkinmoista huume- ja prostituutiotulkintaa, näkymä romahtaneiden unelmien kaihoisasta pettymyksestä on se, minne Brun minut johdattaa, peittelee askeettisesti ja sammuttaa valot mennessään. Sinne minä haluan jäädä.
Omassa versiossaan Brun on riisunut kaiken ylimääräisen ja lähtenyt liikkeelle siitä, mikä alkuperäisessä kiehtoo. Melodiasta. Siihen jää koukkuun vasta kun alkuperäisversion pomppivat synakuviot ja rasittavat kilinät ovat vaihtuneet riisuttuun kitaraan ja lauluun ilman efektivallia. Hieno yhdistelmä syntyy, kun kuuntelee molempia versioita vuorotellen. Yksi Brunin coverin suurimmista ansioista on se, että se saa myös alkuperäisen kuulostamaan entistä hienommalta. Se pukkaa nahkahanskaisen Marian Gouldin värisevän tulkinnan ja töksähtelevän fraseerauksen askeleen eteenpäin.
Brun julkaisi oman versionsa vuonna 2008, samana vuonna parhaan levynsä Changing of the Seasonin kanssa. On ällistyttävää, kuinka saumattomasti Big in Japan solahtaa naisen tuon ajan tuotantoon ja miten hän silti onnistuu välttämään kaikki pateettisuuden ja imelyyden kuopat. Jäljelle jää jotain aidosti koskettavaa. Siinä missä Alphaville vie ajatukset tanssilattialle ja metropolien sykkeeseen, Brun vetää mukanaan pimeälle metsäreitille, äänettömästi eteenpäin lipuvaan autoon, ja kauniin lohduttomuuden tielle, joka ei pääty koskaan. Olen sanattoman onnellinen, että yhden ja saman biisin kanssa voin päästä molempiin paikkoihin.
Kuuntele molemmat versiot alta. Cover-sarjan edellisen, erilaista ganstaräppiä esitelleen osan voit lukea tästä.
Aluperäinen
Cover
